2020/05/26

Urheilusta ja inhimillisyydestä

Vajaan viikon päästä koittaa vihdoin paluu lentopallon pariin. Ihan normaalista arjesta ei voi puhua, mutta joka tapauksessa joukkuekavereiden näkeminen ja yhdessä treenaaminen kuulostaa enemmän kuin hyvältä, ja ensimmäistä kertaa moneen vuoteen on ehtinyt tulla kunnon nälkä lentopallon pariin. Tietysti poikkeusoloilla lienee oma osuutensa asiassa, mutta koen myös, että aika monta asiaa oon saanut järjestykseen myös korvien välissä. Niistä inspiroituneena ajattelinkin puhua muutaman sanan mun ajatuksista liittyen siihen, kun kaikki (tai mikään) ei mene niin kuin on suunnitellut.

Niin pitkään kuin jaksan uraani ja lentopalloharrastustani muistella, oon unelmoinut ja tavoitellut jotain sen parissa. Toisinaan tavoitteet ovat olleet kirkkaina mielessä ja helpompia määrittää, toisinaan ne ovat olleet abstrakteja ja pidemmällä aikajänteellä saavutettavia. On kuitenkin ollut myös jaksoja, kun en ole tiennyt, mitä kohti ollaan menossa. 

Kun multa kysyttiin viisi vuotta sitten, missä näen itseni viiden vuoden päässä, en vastannut, että mun lempikaupungissa nauttimassa ulkotreeneistä kesäisessä säässä ja odottamassa sitä, että pääsee palaamaan seurajoukkueen yhteisten kesätreenien pariin. En vastannut, että odottamassa sitä, että voi mennä kavereiden kanssa viettämään iltaa ja tehdä kesän opintoja eteenpäin niin paljon kuin lystään. Ei – vastasin, että olisin ammattilaislentopalloilija ja pelaisin ulkomailla. Little did I know.

Ehkä suunnilleen 14-vuotiaana vastasin ensimmäisen kerran tuohon edellä mainittuun kysymykseen. En halua mustamaalata sitä, että mua kannustettiin unelmoimaan ja jahtaamaan unelmia urheilun parissa. Päin vastoin, mulla on rajaton kiitollisuus siitä, miten paljon apua oon saanut, ja saan edelleen, taloudellisesti ja urheilullisesti ympärilläni olleilta ihmisiltä. Tällä hetkellä ainoa kysymys, jota oon jäänyt miettimään, on se, että miten ne teininä asetetut viisivuotissuunnitelmat olivat allekirjoittaneelle niin tujua myrkkyä. 
Nuo viiden vuoden päähän asetetut tavoitteet porautuivat johonkin hyvinkin syvälle. Niistä tuli mittari, jonka avulla määritin, kuinka olen onnistunut elämässä. Tän oon tajunnut vasta jälkeenpäin, ja suhtauduinkin niihin aluksi pelkkänä mahdollisuutena enkä osannut – ehkä onneksi – nähdä niiden maalaamia uhkakuvia. Ja kyllähän ne antoivat tietyn aikaa paljon hyvää omaa tekemiseen. Jaksoin hakata ylimääräisiä toistoja autotallin seinään ja tehdä kaiken urheilun ehdoilla. Kuitenkin, mitä vanhemmaksi kasvoin ja mitä enemmän töyssyjä tuli tielle, alkoi taistelu, jota oon käynyt aika kuormittavasti aina tähän kevääseen asti. Vihdoin tuntuu, että pystyn kirjoittamaan aiheesta imperfektissä ja se tuntuu aika tajuttoman hienolta.

Tosiaan, 14-vuotiaana mun kristallinkirkas unelma oli pelata lentopalloa elääkseen niin pitkään kuin terveys antaisi myöden. Se on edelleen tosi hienon kuuloinen ajatus ja oon aidosti onnellinen niiden puolesta, jotka niin tekee, sillä onhan urheilu parhaimmillaan ihan ainutlaatuista. Kun siinä kokee pitkässä juoksussa saavansa enemmän kuin mistä luopuu, on oikean asian parissa. Omalla kohdallani ei kuitenkaan mennyt ihan kauhean kauan noista varhaisteinivuosista, kun alkoi tulla yhä enemmän päänsisäisiä konflikteja sen suhteen, mitä haluaisin elämältä, ja löysinkin itseni aika isosta henkilökohtaisesta suosta urheilullisten tavoitteiden suhteen. 

Esimerkiksi aika pian lukion alkamisen jälkeen ymmärsin, että opiskelu on mulle yhtälailla palkitsevaa ja tärkeää kuin urheilu ja pelaaminen, enkä osannut kuvitella tulevaisuutta ilman korkeakouluopintoja. Tämä oli sellainen ajatus, josta podin pitkään syyllisyyttä. En koe, että mun opiskelua olisi koskaan jarruteltu, mutta kun olin itse sanonut omaksi tavoitteekseni tehdä kaiken lentopallo edellä ja suunnata ammattilaiseksi lukion jälkeen, tuntui siltä, että olisin aiheuttanut pettymyksen, jos olisin sanonut ääneen haluavani elämältä itseasiassa jotain muuta. Oon ymmärtänyt jälkeenpäin, että tämä oli pitkälti omaa epävarmuutta oman identiteetin suhteen, ja siksi maalailin mielessäni paljon sitä, mitä ulkopuoliset ajattelevat. Kuten totesin, en koskaan saanut ulkopuolelta moittivia kommentteja siitä, että halusin hoitaa myös opiskelut hyvin – päin vastoin. 

Toinenkin iso myllerrys, joka on muuttanut paljon mun suhtautumista urheiluun, tuli eteen lukion ensimmäisenä vuonna. Edellisenä kesänä oli pelattu tyttöjen EM-kisat, jotka olivat yksi unelmien täyttymys ja edelleen muistelen tosi kiitollisena sitä, kuinka kovia pelejä päästiin pelaamaan kotikisoissa. Saman vuoden syksynä aloitin lukiossa Kuortaneella, ja aika monen epäonnisen tekijän summana löysin itseni vuodenvaihteessa henkisesti tosi huonovointisena. Vilpitön kiinnostuminen urheilullisesta elämäntavasta kääntyi aika nopeasti häiriöityneeksi syömiseksi ja ylitreenaamiseksi, ja olin ajanut itseni ihan liian ahtaalle, joten peli vihellettiin siinä kohtaa poikki, ja suuntasin takaisin kotimaisemiin Saloon.

Onhan mukaan mahtunut urheilun puolella loukkaantumisia ja muita isoja ja pieniä elämän vastoinkäymisiä, jotka ovat kaikki tavalla tai toisella vaikuttaneet omaan käsitykseen urheilusta ja sen roolista omassa elämässä. 
Mun suhtautuminen omiin vastoinkäymisiin on ollut se, että ne ovat jollain tavalla epäonnistumisia, joilta olisi voitu välttyä, jos olisin ollut fiksumpi, kovempi tai rationaalisempi. Olen halunnut saada jonkin selityksen kaikelle, sillä olen oppinut elämässä siihen, että omiin unelmiin uskomalla ja kovalla duunilla kaikki on mahdollista, mikä on toki osaltaan totta. On kuitenkin samaan hengenvetoon todettava, etteivät ne ainakaan omalla kohdallani ole riittäneet. Joskus matkassa vaan on epäonnea ja asioita, joihin ei voi omalla tekemisellä vaikuttaa, eikä auta, vaikka kuinka ryynäät menemään. 

Kulunut koronakevät onkin avannut silmät lopullisesti sille tosiasialle, että elämässä on ihan todella paljon muuttujia, joihin meillä itsellämme ei ole sanansijaa. Puhutaan, että pitää keskittyä siihen, mihin voit itse vaikuttaa, ja niinhän se onkin. Silti, vaikka tekisit kaiken niin hyvin kuin pystyt, ei lopputulos ole välttämättä toivottu. Tämän takia olen ihan lopen kyllästynyt siihen asenteeseen, että vahva ihminen on sellainen, joka ei lannistu mistään, ikinä. 
On ihan okei antautua sille riittämättömyyden tunteelle, joka kumpuaa siitä, ettei kaikki olekaan omasta tekemisestä ja olemisesta kiinni. Mutta mikään ei ole niin vapauttavan ja voimaannuttavan tuntuista kuin herätä jonain päivänä ja tajuta, että hartioilla onkin yhtäkkiä paljon vähemmän painoa. Että on pystynyt päästämään irti kaikista niistä kysymyksistä, joihin ei välttämättä koskaan saa vastauksia. Että hyväksyy elämässä tulleet vastoinkäymiset ja sen, millaiseksi on muovautunut niiden nostattamissa myrskyissä. Että ei ole ollut, ei ole, eikä tule olemaan täydellinen. Sellainen on (mun mielestä) vahvuutta. 

Miksi haluan avata näitä kipupisteitä? Oon kyllä aina halunnut puhua näistä ääneen, sillä oon itse saanut vaikeina hetkinä suunnattomasti apua siitä, kun oon lukenut samankaltaisia asioita läpikäyvien ihmisten tarinoita, ja toisaalta on ollut tosi silmiä avaavaa myös oppia ihmisten erilaisista tarinoista. Tiedän, että joku ihan varmasti kyseenalaistaa tälläkin hetkellä sitä, miksi on sellainen kuin on ja miksi on siellä, missä on nyt. Se on ihan ok, että kyseenalaistaa. Negatiiviset tunteet kuuluvat elämään.
Kuten alussa mainitsin, en oo kuitenkaan aiemmin kokenut, että voisin puhua näistä haasteista menneessä aikamuodossa – ne ovat aina olleet niin kiinteä osa mun jokapäiväistä ajattelua. Nyt, kun niitä pystyy tarkastelemaan etäämmältä, eikä niitä ole enää väritetty täysin noilla negatiivisilla tunteilla, pystyn aidosti myöntämään, että ne ovat olleet itseasiassa ehkä hienoimpia asioita, joita oon saanut urheilun parissa oppia. Tää kaikki on ollut pitkä ja raskas prosessi, jonka aikana oon tehnyt töitä itse itseni, ammattilaisten ja mulle läheisten ihmisten kanssa. Puhuminen on auttanut mua ihan hirveästi ja mahdollistanut sen, että pystyn päästämään näistä asioista irti. Oon tosi kiitollinen siitä, että oon tullut kuulluksi ja saanut olla niin rikki kuin oon ollut. 

Ja vielä niistä viisivuotissuunnitelmista. Just nyt en aio tehdä sellaista. Just nyt aion mennä päivä kerrallaan. Kyllä mulla on unelmia ja tavoitteita sekä urheilussa että elämässä yleensä, ja aion tehdä niiden eteen täysillä töitä, mutta en oo asettanut niille deadlineja. Enkä aseta.
Kävin tapaamassa mun opintokoordinaattoria syksyllä ja hänen kanssaan tehtiin suunnitelmaa opinnoista. Muistan, että jännitin ihan kuollakseni, koska musta oli noloa mennä sinne häntä koipien välissä kertomaan, etten millään jaksa suorittaa ekaa vuotta normaaliin tahtiin, koska urheilen opintojen ohessa. Jälkeenpäin mulla oli ihan hölmistynyt olo kaikesta jännittämisestä, sillä hän suhtautui tosi positiivisesti mun urheilemiseen. Tultiin sitten siihen tulokseen, että en välttämättä ole viidessä vuodessa maisteri.
Tuon kuultuaan viisi vuotta nuorempi minäni olisi varmasti ollut helisemässä.

2020/03/22

Korkeakouluopinnoista ja urheilusta

Sosiaalisesti eristäytyneenä koulujuttuja tehdessä tuli mieleen, kuinka vuosi sitten kiiruhdin hakemaan opiskelupaikkaa. Tykitin hakemusta eetteriin suunnilleen sillä sekunnilla, kun haku aukesi, sillä muistan soimanneeni itseäni koko kevään siitä, miten olin saattanut ajatella, että mun kasetille riittäisi pelkkä lentopallon parissa tehtävä ajatustyö. 
Näin vuotta myöhemmin, olen todella kiitollinen ensinnäkin siitä, että sain ensimmäiseksi vaihtoehdoksi asettamani opiskelupaikan sekä siitä, että löysin alan, joka kiinnostaa ja tuntuu omalta ja jossa pääsen haastamaan itseäni ja oppimaan jatkuvasti uutta. 

Valmistuin lukiosta joulukuussa 2017, jonka jälkeen tuntui selvältä, että haluan pelata pelkästään lentopalloa. Siinä kohtaa olin ekaluokkalaisesta saakka käynyt koulua samalla, kun pelaan lentopalloa ja varsinkin yläasteelta lähtien, kun kuormaa alkoi koulun ja lentopallon yhdistämisestä kasaantua, oli takaraivossa kutkuttanut ajatus siitä, että saisi pelkästään treenata ja pelata. 
Omalla kohdallani sattui kohdalle huonoa tuuria, ja ammattilaislentopalloilu-kokeilujaksolleni osui parikin isompaa loukkaantumista. Ensimmäisen takaiskun jälkeen en antanut periksi lentopalloilun suhteen, mutta vaikean kevätkauden jälkeen 2018 oli sellainen olo, että jonkin oli muututtava. Tuossa kohtaa oikealta vaihtoehdolta tuntui maisemanvaihdos. Olen onnellinen, että uskalsin kokeilla sitäkin, vaikka sen jälkeen ymmärsin, ettei kyse ollut pelkästään siitä missä vaan mitä ja miten.

Opiskelun ja lentopallon yhdistäminen on fyysisesti kuormittavampaa kuin pelkkä lentopallon pelaaminen. Siinä, että aamutreenin jälkeen voi heittää pitkäkseen sängylle, katsoa Netflixiä, nukkua päikkärit ja suunnata iltatreeneihin, on iso ero verrattuna siihen, että treenien välissä käy luennolla tai opiskelee itsekseen ja jatkaa illalla siitä mihin päivällä jäi. Tietenkään jokaisena päivänä tahti ei ollut aamusta iltaan täyttä höökiä, mutta kontrasti pelkkään pelaamiseen oli kuormituksen kannalta iso.
Se, mikä kuitenkin itselleni oli ylitsepääsemätön ongelma tuossa joutenolossa, oli juurikin joutenolo itse. Mulla esimerkiksi on suunnaton mielenkiinto oppia ja ihmetellä maailmaa, eikä pelkkä lentopallon tuoma pitkälti fyysinen oppimisprosessi tuntunut lainkaan riittävältä. Toki senkin parissa varsinkin ihmisten kautta oon oppinut elämästä ja maailmasta paljon, mitä pidän isossa arvossa. 

Kun sitten viimeistään toisen kerran loukkaannuttuani vakuutuin siitä, että opiskelupaikan tavoitteleminen ei tuntunut enää pelkästään tunnepohjaisesti oikealta, vaan myös järkisyyt alkoivat vahvasti puoltaa sitä, aloin selaamaan yliopistojen tarjontaa. Omalla kohdalla impulsiivinen persoonallisuuteni ja asian suhteen monesta tekijästä muodostunut epävarmuuteni saivat mut ajattelemaan, että tässä kohtaa joko-tai -ajattelu on oikea tapa ja olin ihan valmis suuntaamaan kaikki aiemmin urheiluun laittamani paukut opiskeluihin. Luojan kiitos maltoin kuitenkin mieleni, ja annoin mahdollisuuden sille, että toimiva systeemi voisikin löytyä mustan ja valkoisen sijaan harmaan eri sävyistä.

Epävarmuutta herätti esimerkiksi se, kuinka opiskelun ja pelaamisen yhdistäminen onnistuisi. Tuon yhdistelmän toimivuuden suhteen olin ehtinyt kuulla paljon eriäviä mielipiteitä, mutta olin kuitenkin imenyt itseeni paljon uskoa siihen touhuun niiltä pelikavereilta ja muilta tutuilta entisiltä ja nykyisiltä urheilijoilta, jotka ovat saaneet homman itselleen sopivalla tavalla toimimaan. Aiheen puolesta keskustellessa esiin nousi toki aina se fakta, että opintojen ja harjoittelun yhdistäminen vaatii paljon itsenäistä työtä ja tarpeen tullen joustamista ja venymistä puolin ja toisin, mutta sen faktan kanssa tarjoiltiin kuitenkin aina myös varsin vakuuttavat kertomukset siitä, kuinka palkitsevaa parhaimmillaan oli mm. itsensä toteuttaminen mielekkäiden opintojen parissa, turvallisuudentunne tulevaisuuden suhteen ja lentopallon ulkopuolinen verkosto.

Näin vuoden kokemuksen jälkeen voin todeta olevani onnellinen, kun voin vilpittömästi puhua sen puolesta, että itseään voi toteuttaa myös opiskelun parissa ja silti saada suunnattomasti irti myös urheilusta. Kuten todettua, se vaatii enemmän hommia ajatuksen ja käytännön tasolla, mutta ainakin itse olen saanut irti vähintään sen verran, minkä edestä olen laittanut panosta. 

Opiskelu tarjoaa ihan loistavaa vastapainoa urheilulle ja luonnollisesti myös toisinpäin. Ilmapiiri lentopallon parissa ja yliopistolla on monelta osin kuin yö ja päivä, mikä on mun mielestä ainutlaatuinen mahdollisuus kokea ja nähdä elämää varsin laajalla skaalalla. Oon saanut itsekin vastata molemmissa ympäristöissä niin ääneen kysyttyihin kuin ilmeistä tulkittaviin (ja ymmärrettäviin, joskin hitusen stereotypisiin) kysymyksiin siitä, mikä saa lentopalloilijan (tai kenet tahansa, heh) opiskelemaan tilastotiedettä. Kaikessa ironiassaan on kuitenkin todettava, että juuri tämä ala tuntuu olevan tosi helppo yhdistää urheiluun; etäopiskelu on ollut vaihtoehtona ja monelle päätoiminen opiskelumuoto jo ennen koronaepidemiaa, ryhmätyöt ovat olleet aika minimissä (mikä on suuri helpotus aikataulujen kannalta) ja suorituksiin on tarjottu paljon vaihtoehtoisia tapoja, kuten lopputentti, pelkkien harjoitustehtävien tekeminen, harjoitustyöt tai kurssin aikana tehtävien välitestien tekeminen tenttimisen sijaan. 

Haastavinta on ollut jo mainitun kuormituksen tasapainottaminen, sillä varsinkin syksyllä mopo lähti aika nopeasti keulimaan, kun sekä kipinä urheiluun että kaikki uudet asiat opiskelujen parissa innostivat painelemaan täyttä höyryä. Tiiliseinä meinasi välillä tulla vastaan, mutta valmennuksen kanssa toiminut kommunikaatio ja rehellisyys omasta jaksamisesta mahdollistivat kokonaisuuden tasapainottamisen lentopallon puolella, mikä tarkoitti sitä, että langat jäivät lopulta osin omiin käsiin. Onneksi siis opin siinä rytäkässä myös rytmittämään opintoja sopivaan tahtiin. Myös etäopiskelumahdollisuuden hyödyntäminen läsnäolon sijaan osoittautui varsin oivaksi keinoksi vähentää päivittäistä kuormaa, ja esimerkiksi itse sain asioita tehtyä paljon tehokkaammin itsenäisesti silloin, kun oli hyvä vireystila verrattuna siihen, että raahauduin periaatteen vuoksi tuijottamaan kelloa luennolle. 
Tällä alalla on myös se haaste (joka on siis myös mun mielestä toki tän homman hienous), että opiskelu on teorioiden soveltamista käytäntöön laskemalla, ohjelmoimalla tmv., ja siksi toisinaan haasteellista toteuttaa pelimatkoilla verrattuna esimerkiksi tentteihin lukemiseen, mutta siinäkin kehityin kauden myötä. 
Lisäksi omalla kohdallani opiskelijatapahtumiin ja sitä myötä verkostoitumiseen en pystynyt käyttämään kauden aikana lainkaan aikaa. Tämä on tietysti jokaisen kohdalla henkilökohtaista, mutta itselleni se ei ollut ongelma, koska lentopalloon ja joukkueen toimintaan ja tavoitteisiin sitoutuminen oli itselleni selviö, ja sen parissa mulla oli myös verkosto. Tämä on kuitenkin sellainen asia, mitä kannattaa itselleen selvittää, kun opiskelun ja urheilun yhdistelmää puntaroi. 

Vaikka siis haasteitakin oli, antoi tämä kausi itselleni paljon myös urheilun puolella. Siksi uskallan väittää, että tämä on vaikkapa juuri mulle paras tapa urheilla, vaikka optimaalisen rytmin ja kuormituksen löytäminen vaatiikin panostusta. 
Voin siis omasta puolestani ehdottomasti suositella opintojen ja urheilun yhdistämistä. Kuten sanottua, puhun vain omasta kokemuksestani. En siis tässä kohtaa väitä, että tämä on urheilun ja fyysisen suorituskyvyn kannalta absoluuttisesti paras tapa kehittyä, mutta omalla kohdallani se teki urheilusta ja elämästä kaikenkaikkiaan mielekkäämpää, millä väitän olevan vaikutusta myös kehittymiseen. 

Haluaisinkin kannustaa jokaista, joka miettii niin opiskelua kuin päätoimista urheilua, luottamaan siihen, mikä tuntuu itselleen sopivalta. Mulle tuntui pari vuotta sitten itsestäänselvältä, että haluan pelkästään pelata ja olen kiitollinen siitä, että sain kannustusta mun lähipiiristä ja että uskalsin luottaa itseeni ja lähteä kokeilemaan siipiäni urheilun parissa täysipäiväisesti. Yhtälailla vuosi sitten tuntui kuitenkin siltä, ettei ammattilaisurheilu ole juuri mua varten, ja että haluan toteuttaa itseäni myös muiden asioiden parissa. Huolimatta siitä, mitä muut sanovat tai tekevät, ei ole olemassa oikeaa tai väärää, vaan itselle sopivat jutut löytyvät rohkeasti kokeilemalla.

Tsemppiä kaikille opiskelemaan hakeville ja niille, joilla edessä on pääsykokeet, tsemppiä myös  niihin valmistautumisessa! Musta olisi hienoa kuulla lisää ajatuksia tämän asian tiimoilta, joten laittakaa viestejä tulemaan, jos onnistuin jonkinlaista ajatusta herättämään.

2020/03/15

Matka on tärkeämpi kuin määränpää. Tai mitali.

Kirjoittelin viikko sitten tekstin Kangasalan paikalliseen lentopallojulkaisuun, jossa pohdiskelin laadukkaan arjen merkitystä joukkueemme kauden ensimmäisen välitavoitteen (runkosarjan kakkostila) taustalla. Enpä tuolloin ajatellut, ettei toivomukseni Pitkäjärven koulun liikuntasalin lehtereiden täyttymisestä olisi enää viikon päästä ajankohtainen. Torstaina ilmoitettiin, etteivät pudotuspelit alkaisikaan ja eilen tuli lopullinen päätös sarjakauden päättymisestä. 

On turha kieltää, etteikö olo olisi ollut aika absurdi torstaina n. 30 min ennen peliin lähtemistä, kun tajusit, että koko sarjakausi saattaa olla siinä kohtaa paketissa. No, positiivinen lähestyminen tähän oli siinä kohtaa se, että itse makoilin kaikessa rauhassa omalla sängyllä, kun moni muu oli bussissa matkaamassa kohti vieraspelikenttiä. U-käännös tien päällä olisi luultavasti tuntunut vieläkin absurdimmalta.  
Tuon pudotuspelilatauksen jättämän tyhjiön valtasi luonnollisesti epätietoisuus ja pettymys. Koneessa ehti olla jo aika paljon kierroksia, kun oli valmistautunut mielessään siihen, että tästä eteenpäin painettaisiin x-ajan verran täysillä ja katsottaisiin, missä kohtaa se kausi sitten loppuu ja jääkö siitä jotain jalometallia käteen. 

Kun on antanut itselleen tämän kolmisen vuorokautta aikaa pelkästään miettiä ja jäsennellä ajatuksiaan menneestä, nykyisestä ja tulevasta, on meikäläisen ajatuksenjuoksulla ehditty vetää jo aika monta maratonia. Päällimmäinen tunne on kuitenkin jo näinkin lyhyellä aikajänteellä kiitollisuus. (Haluan tässä kohtaa tehdä selväksi, että haluan hetkeksi irrottaa tästä aiheesta sen massiivisen faktan, että monelle urheiluseuralle tämä tilanne on taloudellisesti enemmän kuin haastava. Lämpimät ajatukset eivät tuota realiteettia poista, mutta oma kompetenssini talousasioiden käsittelemiseen riittää juuri määrämittaisesti oman talouteni hallintaan, joten en koe, että minulla on asiaan annettavaa.)

Kuten mainittua, torstaipäivän jälkeen on ollut enemmän ja vähemmän haastavaa hahmottaa kokonaisuuksia. Tavallaan oli valmistautunut etenemään päivä ja peli kerrallaan kauden loppuun ja miettimään tulevaa sitten myöhemmin, ja toisaalta oli tuudittautunut siihen, että elämä oli aikataulutettu ainakin viikoksi eteenpäin ja mahdollisesti sitäkin pidemmälle. Viimeistään sitten lauantaina matto vedettiin jalkojen alta, ja kalenteri tyhjeni kertalaakista. 
Alkuun olin hämilläni siitä, miksi olo on ollut varsin tyyni, vaikka on selvää, että ympärillä myllertää monellakin tapaa. Ymmärsin, että vastaus on juurikin siinä, mistä kirjoitin siihen alussa mainitsemaani julkaisuun. 

Kun on tehnyt hommia päivittäin yhdessä tämän reilu 7 kk, tulee toisten naamat vähintäänkin tutuiksi ja jossain kohtaa sitä alkoi aamuisin treenimatkalla miettimään, että milloin jutut loppuu kesken ja joudutaan kertomaan samoja vitsejä toista rundia. Sitä päivää ei kuitenkaan ehtinyt tulla (okei, tämä on vain osittain totta). Niin, meillä oli tosiaan ihan hauskaa yhdessä. Yksi hienoimmista asioista, jossa onnistuttiin joukkueena tänä vuonna oli nimenomaan se, kuinka onnistuttiin puskemaan itseämme ja toisiamme eteenpäin päivästä toiseen pilke silmäkulmassa. Täydellisyyteen ei varmasti pystytty siinäkään, ja välillä käytiinkin katsomassa, missä kulki se veteen piirretty viiva huonon keskittymisen ja sopivan iloisen treeni-ilmeen välillä. Uskon kuitenkin, että huomattavasti haastavampia rajatapauksia olisi tullut liian kireän ilmapiirin ja pokerinaama-keskittymiskuplan välillä, jos sille tielle olisi lähdetty.

Kun sitten on kivaa yhdessä siinä päivittäisessä arjessa, muodostuu sellainen positiivinen ongelma, että on vaikea keksiä yksittäisiä kohokohtia kaudesta, kun valehtelematta niitä on mahtunut sinne jokapäiväisen tekemisen keskelle niin paljon. Otettiin varmasti makeita voittoja, mutta silti vaakakupissa yhtälailla painaa ne lukuisat hetket, kun olet pelireissun päätteeksi pystynyt nauramaan maha kippurassa, vaikka olisi tullut nekkuun tai kroppa tuntuisi n. 40 vuotta omanikäistä vanhemmalta. Kaikilla on kivaa, kun homma luistaa ja voittoja tulee, ja siksi nauttiminen ja hauskanpito ovat vain sanahelinää joukkueen arvojen listassa, jos niistä ei pysty pitämään kiinni silloinkin, kun tielle tulee töyssyjä ja kuoppia. 

Pelkkää yksisarvisten kesälaidunta vaaleanpunaisissa pilvissä ei kuitenkaan tämäkään kausi ole ollut. Kukaan meistä ei ole ollut aina onnesta soikeana, ei edes joka päivä. Välillä on sanottu sellaisia asioita, jotka eivät ehtineet suodattimen läpi, eikä energiaa ole aina riittänyt suupielten nostamiseen. Mitä paremmin on päästy toisiimme tutustumaan ja mitä paremmin meistä jokainen on uskaltanut olla oma itsensä, sitä helpompaa on kuitenkin ollut suhtautua inhimillisesti toisten hämmentävämpiinkin tunteenpurkauksiin. Kun antaa mahdollisuuden itselleen ja toisille tuntea inhimillisiä tunteita ja näyttää niitä, on osaltaan luomassa turvallista ympäristöä, jossa jokainen voi oikeasti olla sellainen kuin on. Tässä ainakin allekirjoittanut koki kasvaneensa todella paljon tämän kauden aikana, vaikka kehittymisvaraa on runsaasti edelleen.

Kaiken tämän yhteisen ilonpidon ja päivittäisen henkisen kasvun keskellä ehdittiin tosiaan pelata jonkin verran myös lentopalloa. Siitä on paljon vaikeampaa sanoa mitään. En henkilökohtaisesti jaksa uhrata ajatusta spekulaatiolle siitä, kuuluuko tässä tilanteessa jakaa mitaleja ja kenelle. En ole pelannut mielessäni läpi yhtäkään pudotuspeliä, eikä minua jaksa kiinnostaa ajatusleikki siitä, miten olisi mahdollisesti voinut käydä. Miksi? 
Jos se ei vielä ole tekstistäni käynyt ilmi, en vain yksinkertaisesti kykene arvottamaan kauden onnistumista ja epäonnistumista yksiselitteisesti mitalin tai mitalittomuuden perusteella. Tottakai kilpaurheilussa halutaan menestyä, eikä kaikki ole varmasti asiasta samaa mieltä, mutta käsi sydämellä voin todeta, ettei edellä mainitsemistani asioista yksikään muuttuisi mihinkään suuntaan vaikka olisimme tippuneet puolivälierissä tai voittaneet mestaruuden. Toki tiedän, että urheilullisessa mielessä meillä olisi ollut rahkeet vaikka mihin, jos olisimme onnistuneet ylärajoillamme. Sitä ei kuitenkaan päästä koskaan näkemään, ja siksi jossittelu vain ja ainoastaan evää mahdollisuuden nauttia kaikesta siitä, mitä oikeasti tuli tällä kaudella saavutettua.

Muistan kauden 2016-2017 jälkeen, kun yksi rakkaimmista lentopallon parissa tapaamistani ystävistä, Pauliina Vilponen, sanoi mulle, että ”Rone, paina mieleesi nää tunteet. Sun uralla et välttämättä koe enää koskaan näin hienoa kautta ja joukkuetta.” En tuolloin kyennyt hahmottamaan, mitä Pake tarkoitti. Kyseessä oli kolmas liigakauteni ja ensimmäinen, jonka aikana olin saanut pelillisesti isompaa vastuuta. Siispä ajattelin, että eihän se niin mahdotonta tulevaisuudessa ole voittaa suomenmestaruutta ja vielä kivan joukkueen kanssa. Aika on kuitenkin antanut merkityksen noille Paken sanoille ja siksi koen ihan mieletöntä kiitollisuutta siitä, että pääsen jälleen painamaan mieleeni ainutlaatuisia tunteita.  

Pakkasin heinäkuussa laukut ja suuntasin Kangasalle heinäkuun viimeisellä viikolla kieltämättä jopa hivenen pelonsekaisin tuntein, ja minua jännitti aivan suunnattomasti. Sain kuitenkin näiden 7,5 kk aikana paljon enemmän kuin uskalsin toivoa:
Olen päässyt tutustumaan ihan mielettömiin ihmisiin, ja voin sanoa jo nyt, että olen saanut rinnalleni elinikäisiä ystäviä. Olen oppinut niin paljon itsestäni näiden ihmisten kautta, etten olisi voinut kuvitellakaan. Olen kehittynyt urheilijana, lentopalloilijana ja ennen kaikkea ihmisenä, ja olen oppinut ottamaan vastaan apua niihin kaikkiin liittyen. 

Korona takoi meikäläisen päähän urheilusta kaksi asiaa: 
1. Matka on tärkeämpi kuin määränpää
2. Pelaa jokainen peli kuin se olisi viimeinen

2020/01/27

Pari (1415) sanaa suomalaisesta naislentopallosta

Keskustelu suomalaisen urheilun parissa on ollut vilkasta Urheilugaalan ja valmennuskulttuuri-aiheiden siivittämänä. Myös lentopallokuplassa on ollut ainakin naisten puolella pitkin kautta keskustelua niin ulkomaalaisten määrästä Mestaruusliigassa kuin suomalaisen naislentopallon tilasta yleisesti. Itselläni heräsi villi ajatus, että haluan osallistua tähän keskusteluun naislentopallosta naislentopalloilijana ja kunnianhimoinen tavoitteeni olisi rohkaista myös kanssasisariani tähän tärkeään keskusteluun. 

Haluan pohjustaa arvomaailmaani sen verran, että olen ehdottomasti tasa-arvon kannattaja, mutta urheilussa tasa-arvo ei ole mielestäni täysin mustavalkoinen käsite. En esimerkiksi ole nousemassa barrikadeille siitä, että pelipaikkavaihdokseni myötä samaa pelipaikkaa pelaavan Tijana Boskovicin palkassa on nollia perässä meikäläiseen verrattuna. (Tämä pätee myös sukupuolten välisten erojen kanssa.) Koen kuitenkin ensiarvoisen tärkeänä, että keskustellessa naislentopallosta myös naislentopalloilijoiden äänet tulevat kuuluviin. 

Mainitsin näistä parista aiheesta, jotka saivat meikäläisen runosuonen sykkimään, ja pureudun ensimmäisenä pinnalla olevaan johtopäätökseen, että ulkomaalaisvahvistukset tulevat ja pilaavat suomalaisnuorten mahdollisuudet kehittyä. (Tässä kohtaa kirjoittamista hengitin useamman kerran syvään.) 
Ulkomaalaisvahvistusten määrä on tosiaan hyvinkin vaihtelevaa joukkueiden välillä. Tähän on monia syitä, joista ilmeisimpinä mainittakoon raha, loukkaantumiset ja paikkakunnan houkuttelevuus esimerkiksi sijainnin tai opiskelumahdollisuuksien pohjalta. Kuitenkaan rahan(kaan) kohdalla kyse ei ole automaattisesti siitä, että suurimman budjetin omaavat seurat kahmivat lisää ulkomaalaisvahvistuksia niin paljon kuin kukkaron nyörit antavat myöden. Ei - kyse on myös siitä, että usein kotimaiset runkopelaajat ovat liian kalliita vaihtoehtoja verrattuna samantasoisiin ensimmäisiä kausiaan ammattilaisena pelaaviin ulkomaalaispelaajiin, joille juuri Mestaruusliigan tasoinen sarja on tasoltaan sopiva ensimmäisiksi ammattilaiskausiksi. 
Henkilökohtaisesti en koe ulkomaalaispelaajien määrää automaattisesti ongelmallisena. Toki puhutaan tietyssä määrin arvovalinnoista, kun mietitään, halutaanko riskeerata menestystä antamalla kokemattomille kotimaisille nuorille mahdollisuuksia kehittyä vai ostetaanko tilalle mielummin ammattilaispelaaja, jonka kohdalla voidaan odottaa tietynlaista perustasoa. On kuitenkin mustavalkoista nähdä asia niin, että ilkeät ihmiset päättävissä tehtävissä eivät ole kiinnostuneita mistään muusta kuin menestyksestä (vaikka voihan se joskus olla niinkin).
Jos esimerkiksi ajatellaan, että jokaisessa kymmenessä (en laske tähän Kuortanetta) liigajoukkueessa olisi vähintään 12 tai 13 kotimaista pelaajaa, se tarkoittaisi 120-130 kotimaista pelaajaa. Tämä on tietysti toinen ääripää, mutta jokainen voi miettiä, riittääkö meillä tosiaan niin paljon kotimaisia pelaajia, että jokaisessa joukkueessa harjoittelun taso olisi niin hyvää, että se varmasti kehittäisi jokaisen joukkueen peliä, mikä taas nostaisi sarjan tasoa. On siksi kapeakatseista jättää huomioimatta se näkökulma, että ulkomaalaispelaajat mahdollistavat riittävän laadukkaan ja laajan rosterin, jonka kanssa sitä arkea ja päivittäistä tekemistä pyöritetään. 
Jos sitten asiaa mietitään siitä näkökulmasta, että moni kotimainen pelaaja jää vähemmälle peliajalle ulkomaalaisvahvistusten pelatessa, ei pidä unohtaa sitä, että kilpailuasetelma on ihan luonnollinen osa kilpaurheilua ja se on läsnä myös joukkueen sisällä. Toki se on härskiä, että kotimaisia pelaajia kiinnitetään joukkueeseen puhumalla pehmeitä ja jälkeenpäin sivuutetaan omat takinkääntämiset olankohautuksella. Näissä tilanteissa pelaajana on kuitenkin tärkeää oppia ja todeta, että toimintatapa kertoo myös paljon toisesta osapuolesta. Kilpailuasetelmasta puhuttaessa on kuitenkin syytä muistaa, että loppujen lopuksi sillä ei ole väliä, onko edellä oleva pelaaja suomalainen vai ei. Tietysti lähtökohta on se, ettei ulkomailta yleensä osteta pelaajia vaihtopenkille, mutta kilpaurheilussa parhaat pelaa. Jos tämä ei toteudu tai sen toteutumisen kokee epäoikeudenmukaisena, ei välttämättä ole oikeassa ympäristössä.
Oma kokemukseni tuon kilpailuasetelman käsittelemisen optimoinnista on positiivinen. Kun pelasin (eli siis käytännössä harjoittelin) ensimmäisiä kausia LP Viestissä eikä peliaika ollut realismia, pelasin myös ykkössarjaa viikottain. Nyttemmin ainakin allekirjoittaneelle on muodostunut vahvasti sellainen kuva, että liigaa rummutetaan jostain syystä tällä hetkellä ainoana mahdollisena paikkana nuorille pelaajille kehittyä. Itse koin, että itseään kovempien kanssa harjoitteleminen (=laadukas arki) ja isolla vastuulla pelaaminen omantasoisessa sarjassa (=painetilanteiden käsittely, vastuunkanto, epäonnistumisista nouseminen) olivat loistava yhdistelmä, ja tämä on varmasti isommassa mittakaavassa sellainen rakenne, jonka pariin Suomessa ei ole (vielä) suunnata tarpeeksi resursseja. Tältä kaudelta onnistuneita esimerkkejä myös toiseen suuntaan löytyy esimerkiksi Hämeenlinnasta ja Salosta, kun valitettavien loukkaantumisten sattuessa on pystytty nostamaan rinkiin liigatason pelaajia. 

Vaikka kilpailua on tosiaan aina myös joukkueen sisällä, on kilpailutilanne kuitenkin aina omimmillaan joukkueiden välillä. Lopputulema on joka tapauksessa sama: ei tule mietittyä, minkä maan passi verkon toisella puolella pelaavalla kaverilla on. Isossa kuvassa on pelkästään hyvä asia, että sarjassa on kovimpia mahdollisia pelaajia niillä resursseilla, mitä Mestaruusliiga-seuroilla on käytössä. Esimerkiksi kulunut kausi on jo nyt ollut poikkeuksellinen siinä määrin, että pääsääntöisesti jokaisessa matsissa jokaisen joukkueen pitää aidosti onnistua menestyäkseen. Mielestäni yhtä hienoa on se, että monessa joukkueessa taso on niin kova, että kuusikkopaikan ottaessaan on lähellä kolkuttelemassa jo maajoukkueenkin ovia. 
Loppukaneettina tähän ulkomaalaispelaaja-aspektiin mainittakoon vielä se, että lentopallollisesti (ja tietysti myös muutenkin) on rikkaus ja iso etuoikeus saada pelata monesta eri valmennuskulttuurista tulevien pelaajien kanssa. Aika paljon sitä on allekirjoittanutkin oppinut itseään kokeneemmilta ammattilaispelaajilta.

Ulkomaalaispelaajien määrän lisäksi naislentopallon ongelmiin otetaan kantaa myös ymmärrettävästi koko suomalaisen urheilun tilaan vedoten. Jos tosiaan tästä näkökulmasta lähdetään lähestymään, otetaan sen verran laaja konteksti käsittelyyn, että on vaikea välttyä ympäripyöreistä yleistyksistä. Nostankin tässä tekstissä esiin yksittäisenä pointtina naislentopallon arvostuksen. 
Arvostus on varsin vaikeasti mitattava ominaisuus, ja juuri tähän asiaan koen pelaajien äänellä olevan suuri merkitys. Ihan lajiyhteisön sisältäkin arvostetuksi tulemisesta kokemuksia riittää laajalla skaalalla. Esimerkiksi pelaajista huolehtiminen loukkaantuneena, pelaajien kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista kiinnostuminen ja henkilökohtaisten tarpeiden huomioiminen harjoittelussa ja palautumisessa ovat varsin perustavanlaatuisia osa-alueita, kun puhutaan siitä, kokevatko pelaajat panoksensa merkityksellisenä. Näiden asioiden hoitaminen tietysti linkittyy valmennukseen laatuun, mutta isommassa kuvassa myös arvomaailmaan ja asenteisiin. Jos pelaajat kokevat olevansa seuroille kausikohtaisia pelimerkkejä, ei se varsinaisesti rohkaise pelaajia heittäytymään koko sydämellään touhuun mukaan. 
Niin naislentopallossa kuin muissakin urheilulajeissa on mukana monenlaisia ihmisiä, ja suomalainen yhteiskunta on onnistunut esimerkiksi koulutuksen tason nostamisessa viimeisten vuosikymmenten aikana niin hyvin, että monella urheilijalla on tavoitteita myös kouluttautumisen ja työelämän saralla. Kun niitä sitten aletaan tietyssä vaiheessa laittamaan vaakakuppiin urheilu-uran kanssa, järkisyyt pitkälti puoltavat kouluttautumista; oma toimeentulo ei olisi nilkan tai polven pyörähtämisestä kiinni ja elämää uskaltaisi ehkä miettiä muissakin kuin kahdeksan kuukauden periodeissa. Siksi on ratkaisevaa, mitä tunteita ja kokemuksia urheilu (tässä kohtaa tietysti lentopallo) herättää, sillä parhaimmillaan nuo tunteet saavat tarttumaan tavoitteisiin niin intohimoisesti, että järkisyyt saavat jäädä. Jos kuitenkin kriittisissä vaiheissa tätä valintaprosessia urheilijalle viitataan yhteisön sisältä kintaalla, tehdään valinnasta aika helppo. Tässä luonnonvalinnassa urheilun puolella usein pisimmälle menevätkin ne, jotka eivät alun alkaenkaan näe muita vaihtoehtoja, mikä on urheilun kannalta hieno asia ja tälläistä kunnianhimoa tulisi tukea ihan ehdottomasti. Väitän kuitenkin, että vähintään yhtä isoa populaatiota edustavat ne, jotka pohtivat myös muita mahdollisuuksia elämässä ja tämä on tosiasia, jonka kieltäminen on kuitenkin hämmentävän todellista myös lentopallon keskuudessa. 
Kun edellämainittu tosiasioiden kieltäminen heijastuu käytökseen, kyse on urheilijalle signaalista, ettei yksilön valintoja ja arvoja siinä kohtaa arvosteta. Tämä taas ruokkii ajatusta siitä, että haluaa ympäristöön, jossa niitä arvostetaan. Jos lentopallon kannalta ajatellaan, olisi varsin tervetullutta, jos laajemmassa mittakaavassa oltaisiin valmiita kannustamaan urheilijoita erilaisiin urapolkuihin ja sitä kautta viestimään, että järjestelmä on valmis tukemaan yksilöä, jos yksilö on valmis yhtälailla tietyissä määrin joustamaan ja sitoutumaan. Puoliammattilaisuuskin vaatii kuitenkin jo sen tason sitoutumista, että panostus tulisi olla molemminpuoleista.
Voidaan tietysti kysyä, onko se sitten optimaalista ja tehokasta, että venytään jokaisen kohdalla yksilölliseen ratkaisuun ja otetaan huomioon kaikki vaihtoehdot toteuttaa urheilu-uraa. Käytännön elämässähän tämä kysymys esitetään usein argumentin ”ennen kaikki oli paremmin” -avulla. Oli tai ei, on turmiollista ajatella, että kaudesta toiseen 12 nuorta naista olisi valmiita laittamaan kaiken peliin, jos toinen osapuoli ei ole valmis joustamaan vain koska niin aina ennenkin. Tämä on tietysti kärjistys, ja uskon että keskustelukulttuuri on varmasti avautumassa, mutta edelleen uskon, että monen seuran kohdalla pelaajien kanssa keskusteleminen kehittymismielessä on käyttämätön voimavara. Kun seura asettaa tiettyjä odotuksia ja standardeja pelaajilleen, ei kannata unohtaa sitä, että nämä samat pelaajat myös keskustelevat muiden joukkueiden pelaajien kanssa organisaatioiden toimintatavoista ja kulttuurista.

Arvostus on monisyinen asia, ja se rakentuu useasta palasesta. Koen kuitenkin, että lentopalloyhteisön sisäisen arvostuksen muuttaminen ja parantaminen on realistisempi työsarka kuin esimerkiksi koko suomalaisen yhteiskunnan asenteen muuttaminen urheilua ja lentopalloa kohtaan. Haluan tuoda keskusteluun oman ääneni myös siksi, että koin tämän aiheen koskettavan itseäni kovinkin osuvasti. Olen elänyt elämää siinä kuplassa, jossa lentopallo on ollut kaikki, mitä on nyt ja  mitä on tulevaisuudessa. Se kupla on poksautettu rumasti useastakin eri syystä johtuen, joista osa liittyy juuri kirjoittamiini asioihin, mutta myös henkilökohtaisiin haasteisiin ja vastoinkäymisiin, ja siksi korostan, että tähänkin kirjoitukseen pitää suhtautua vain yhtenä mielipiteenä. En koe, että olisin halunnut asioiden menevän eri tavalla, koska uskon siihen, että kaikella on tarkoitus. Silläkin, että nyt, kun opiskelen yliopistossa samalla kun pelaan, lentopallo on hauskempaa kuin ikinä ja uskon myös omiin kykyihini sen parissa enemmän kuin ikinä. Mitä se sitten ikinä valintojeni suhteen tietääkään, aika näyttää. 

Kunnianhimoisesta tavoitteesta huolimatta, tätä aihetta on mahdotonta purkaa yhteen tekstiin. Toivonkin, että tämä aihe herättäisi ajatuksia kaikissa, joita aihe kiinnostaa, ja että niitä tuotaisiin esille, koska asiat eivät muutu, ennen kuin niitä uskalletaan nostaa esille ja lähteä muuttamaan. 
Sen haluan kuitenkin vielä sanoa, että jos haluat ihan oikeasti tukea tai kehittää naislentopalloa, voit tehdä jotain seuraavista:

  • Käydä katsomassa pelejä
  • Ostaa kausikortin
  • Lähteä talkoolaiseksi
  • Lähteä muuhun vapaaehtoistyöhön esimerkiksi junioritoimintaan valmennuksen tai joukkueenjohdon pariin 
  • Lähteä tukemaan seuraa tai pelaajia taloudellisesti tai tarjota esimerkiksi töitä puoliammattilaisuuden mahdollistamiseksi
  • Tehdä jotain muuta konkreettista