2018/09/10

Pettymyksiltä pakenemassa

Kuten monella muullakin elämän osa-alueella, huippu-urheilun maailmassa tuloksen tekeminen on kaikista puolueettomin ja pelkistetyin mittari sille, onko asioita tehty tarpeeksi hyvin. Kun useampi asettaa tavoitteekseen olla jossakin asiassa paras, ja useimmiten vain yksi sitä sitten tulosten valossa voi olla, auttamatta joku pettyy. Ja pettymys - se on kamala tunne. Pettymys saa kyseenalaistamaan kaikki valinnat, tehdyn työmäärän ja sen sataprosenttisen heittäytymisen. Karvaimmillaan se tuottaa suhteessa paljon enemmän tuskaa kuin voittaminen iloa. Ja kun sitä sitten tarpeeksi usein pettyy, ei enää posi riitä. Siispä onneksi pessimisti ei pety.

Koko aihe pulpahti pinnalle omassa ajatusten syvässä ja arvaamattomassa valtameressä, kun kuluneen viikon on enemmän ja vähemmän seurannut ennakointia miesten lentopallon MM-kisoista, joissa Suomi pelaa historiallisesti toista kertaa peräkkäin (jos kehtaa, saa innostua). Takana ei ole varmaan ulospäin (=tuloksellisesti) yhtä vakuuttava jakso kuin neljä vuotta sitten, mutta silti itse jaksoin aidosti hämmästyä siitä, kuinka innovatiivisesti jaksettiin asia toisensa jälkeen pohtia ja etsiä niitä seikkoja, jotka ovat pielessä tai jotka tulevat todennäköisesti menemään pieleen. Positiivisuuden pilkahduksia oli kuitenkin esimerkiksi tämä Mikko Hannulan juttu, joka ei edes edusta optimismia (okei, kyllä siellä kerran hehkutettiin), vaan oikeasti sitä realismia, jonka pariin moni pessimisti itsensä lokeroi. 
Kun sitten puhutaan pessimismistä urheilukisojen ennakoinneissa, uutisoinneissa ja jälkipyykissä, on varmasti moni laji kansallisesti vielä kovemman ryöpytyksen parissa. Kun itse seurasi mediasta, millaista myllytystä esimerkiksi yleisurheilu sai osakseen EM-kisojen aikaan, oli aika hämmentynyt fiilis. Isoimpana kysymyksenä mielessä oli sen jälkeen, että mitä sillä kaikella väärin ja huonosti tehtyjen asioiden puimisella sitten ajetaan takaa. Oikeastihan kovat jätkät ja mimmit on niitä, jotka pyrkivät tuomaan ratkaisuehdotuksia ja tekemään asioita niiden saavuttamiseksi. Niin; eivät sittenkään niitä, jotka odottavat puheenvuoroaan siihen keskusteluun, jossa pääsee kertomaan, mikä omasta mielestä meni eniten pieleen. 

Kuten jo totesin alussa, ymmärrän ja tiedostan täysin tuon täydellisen puolueettoman ja kiistattoman mittarin - siis tuloksen - painoarvon, kun sitten urheilusta puhutaan. ”Parhaimmillaan”, kun tulos ja tavoite kohtaavat, voidaan todeta, että kaikki meni odotusten mukaisesti. Mutta auta armias, kun joku uskaltaa asettaa vähän oletettua kovemmat tavoitteet. Innokkaimmat pessimistit eivät malta odottaa edes koko lopputulosta, vaan palavat halusta päästä lyttäämään odotuksia jo ennen aikojaan. Niin, edes hippusen realistisempi pessimisti odottaa sentään lopputuloksen, ja kertoo sitten, kuinka odotettavissa oli, etteivät tavoitteet täyttyneet. 
Lisäksi, isossa kuvassahan pessimismi on täysin luonnollista; se on evoluution tuotosta, sillä lajin selviytymisen kannalta on ollut elintärkeää keskittyä vaaroihin ja haasteisiin (aiheesta mm. täällä). Tavallaan sitä kuitenkin sisimmässään pieni ihminen toivoisi, kun puhutaan esimerkiksi urheilusta, jossa ei sitten kuitenkaan ole lajin selviytyminen suurimpana panoksena, että olisi mahdollisuuksia taipua edes realismiin. Optimismihan ei ainakaan meidän suomalaisten parissa ole kovin kovassa huudossa, koska optimistit ovat täällä harvemmin yhtä oikeassa kuin pessimistit (just in case: tämä tässä on paradoksi). Realismi sen sijaan parhaimmillaan edustaa sitä kultaista keskitietä. Realistinen näkökulma käsittelee ne syyt, miksi odotettu tavoite on mikä on. Realistinen näkökulma pui risut ja ruusut, kummatkin suoraselkäisesti ja puolueettomasti. Joskus on niin, että toisia on enemmän kuin toisia, mutta aika harvoin kuitenkaan ollaan siinä tilanteessa, että vain toisia on tarjolla. Mutta kuten vanha, jopa kliseinen, jo mainittu fraasi "pessimisti ei pety" kertookin, onhan se houkuttelevampaa asettua sille puolelle, jolla on sitten periaatteessa vain voitettavaa. Niin, suurin menetys olisi pahimmillaankin se, etteivät omat julistukset ja vedonlyönnit osuisi, mikä sitten kuitenkin tarkoittaisi samalla sitä, että menestystä tulisi. (Onneksi se menestys on kuitenkin yleensä kertaluontoista, eikä kovin säännönmukaista, ja siinä mielessä yhden kerran jälkeen ei ala vielä oma pessimismi mietityttämään.)

Mutta kuka hullu täällä sitten enää jaksaa unelmoida, jos todennäköisyys törmätä pessimistiin on niin suuri, ettei optimistikaan jaksa uskoa, ettei sellaiseen törmäisi? Niin, kai sitä sitten huippu-urheilussakin pärjää vain naiiveimmat, lapsellisimmat, hulluimmat, piittaamattomimmat, vastuuttomimmat ja optimistisimmat homo sapiensit, jotka uskovat enemmän mahdollisuuksiin kuin uhkiin ja jotka ovat valmiita kohtaamaan haasteet muiden ennakko-oletuksista huolimatta. Onneksi siis olympialaiset kisattiin ensimmäistä kertaa vasta 1896 ja laji oli ehtinyt jo vakiinnuttaa asemansa, muuten olisi voinut ihmiselle käydä huonosti.

2018/08/31

Uusien tuulien pyörityksessä

Kuluneet kolme viikkoa uusissa hämäläisissä maisemissa ovat vierähtäneet melkein pelottavan nopeasti. Ainakin sen verran nopeasti, että sitä ymmärtää, kuinka jokainen päivä seuraavan neljän viikon aikana ennen kauden alkua tulee tosiaankin tarpeeseen. Ensimmäisen viikon tunnustelujen jälkeen oman vuokra-asunnon nurkat ovat tuntuneet omilta ja Elenia-areena kotisalilta. Niin, nelisen vuotta sitä tuli käytyä sekä onnistuneilla että epäonnistuneilla ryöstöretkillä, ja yhtäkkiä sitä on ihan muina naisina asettunut taloksi. Kotiutumisesta treeniympäristöön iso kiitos kuuluu jo nyt joukkuekavereille, staffille ja muulle seuraväelle, johon hallilla on tullut törmättyä - kiva nähdä, kuinka alusta asti ollaan päästy tekemisen meininkiin. 

Tässä treeniä, ruokaa ja lepoa tykittäessä sitä on tullut mietittyä, että mikä sitten ajan myötä ottaa sen uuden ja alkuhuuman paikan. Pre-seasonin arkirytmi maanantaista perjantaihin on jo rutinoitunut, ja viikonloppuisin siinä lepäämisen ohella koettaa keksiä jotain, mikä veisi ajatukset vielä lentopalloilun ulkopuolelle, kun kauden intensiteetti ei ole vielä ehtinyt kiiriä lihaksistoon ja keskushermostoon. Pelinälkäkin alkaa pikkuhiljaa olla niin kova, että ajatukset hamuilevat auttamatta syyskuun loppupuolelle (onneksi tähän nälkään helpotusta on luvassa treenipelien myötä). Mutta kuten jo mainittu, samalla sitä vielä iltaisin treenipäivän päätteeksi toteaa, että ei kannata miettiä vielä illallista tai seuraavaa aamutreeniä pidemmälle. 
Mikä siinä vaihtelussa sitten virkistää? Meistä jokainen mieltää sanalle ”uusi” omat synonyyminsä: jännittävä, toivottu, tuntematon, pelottava, välttämätön, ahdistava, mielenkiintoinen, erilainen, vaarallinen jne. Ja onneksi meissä on jonkinlainen sekoitus näitä kaikkia; pysymme liikkeessä, mutta emme pelkää pysähtyäkään. Toisinaan kun tuntuu, että on tullut pysyttyä paikallaan liian pitkään, alkaa se uudistumisen tuntematon ja mielenkiintoinen puoli nostaa päätään. Toisaalta, kun on käynyt tarpeeksi muutoksia tarpeeksi lyhyen ajan sisällä, alkaa rutiinien turvallisuus ja stressittömyys houkutella. Juuri tätä pysähtymisen ja etenemisen tasapainoa sitä haluaisi itsekin tavoitella. Hirveästi olisi vielä nähtävää ja koettavaa, ja varsinkin kun kokemukset uudesta ympäristöstä ovat jo nyt olleet niin positiiviset, sitä alkaa jäädä koukkuun tähän alkuhuumaan. Omalla kohdalla tuohon alkuhuumaan jää kiinni nimenomaan se tunnepuolinen minä, joka janoaa uusia kokemuksia ja jännitystä elämään. Tässä kohtaa järkiminäni puuttuu peliin, ja muistuttaa, että jos jo lyhyessä ajassa on saanut irti paljon, mitä pitkäjänteinen sitoutuminen voi tarjotakaan - sinänsä varmaan ihan yleispätevää muillakin elämän osa-alueilla. 

Juuri nyt pääsen siis fiilistelemään melkoista endorfiinihumalaa iltaisin omassa pikku yksiössäni vedettyäni sitä koko pitkän päivän, vaikka perisuomalainen pessimisti sisälläni pitääkin jalat maassa ja muistuttaa, että marraskuun sääilmiöihin on enää kaksi kuukautta, eikä salille polkeminen ole kohta enää niin jännittävää. Tulevina viikkoina höyryt tulevat varmasti tasoittumaan, kun päästään tosiaan kunnolla treenipelien pariin, ja sitä kautta henkisesti kuormittavammin valmistautumaan kauteen. Ja kun palttiarallaa kuukauden päästä palataan Nurmosta ensimmäiseltä vierastuplalta, alkuhuuma alkaa siitä eteenpäin tasoittua huolella. 
Onneksi elämä, urheilu ja pienimpänä yksikkönä lentopallo ovat kuitenkin niin yksinkertaisia, että sisäisellä motivaatiolla pääsee alkuhuumankin jälkeen pitkälle. Tässä kohtaa ”pitkälle” ei välttämättä tarkoita konkreettisia mittareita siitä, millä tasolla kukin sitä absoluuttisesti suorittaa vaan sitä, mitä tunteita suorittaminen meissä saa aikaan. Ja koska tiedän, millaisia tunteita ja hienoja vaiheita lentopallo on mulle jo tässä kohtaa parhaimmillaan tarjonnut, janoan niitä lisää. Esimerkiksi siksi haluan päätoimisesti pelkästään pelata tällä hetkellä; ottaa kaiken irti (pitäen kuitenkin samalla huolen siitä, ettei pikkusiskon täysin aiheellinen pelko siitä, että syrjäydyn yhteiskunnasta, käy toteen). Kaiken irti ottaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nyt elämä on helppoa ja hauskaa, eikä tarvitse tehdä mitään mistä ei tykkää. Jos haluaa saavuttaa parhaan version itsestään, pitää pystyä rämpimään suot ja ylämäet, jotta pääsee nauttimaan myötätuulesta rullatessa sopivan loivaa rinnettä alas. Päätös siitä, että syvänteet ovat vain vaiheita, tulee sisältä. Sitä oppii, kuinka vahva on, kun joskus tulee vastaan taakka, jota ei jaksakaan yksin kantaa. Ja että sitä tulee vahvemmaksi ajan myötä, eikä se tosiaan tapahdu rallatellessa alkuhuuman vallassa vaan juurikin silloin, kun tuntuu, ettei enää jaksa. 

Allekirjoittaneen on tosi helpottavaa rallatella pitkästä aikaa alas rinnettä, kun tuntuu, että takana on loputon suo, joka ei sitten ollutkaan loputon. Ja kun taas pitää alkaa edetä siinä vähän haastavammassa tasamaastossa tai rypistää ylämäessä, on siihen valmis. 


Inspiraatiota jokaiselle syksyyn, sisälsi se sitten hyppyä uuteen ja tuntemattomaan tai paluuta tuttuun ja turvalliseen. 

2018/08/06

Identiteettikriisissä

Oon kirjoittanut tän tekstin joskus viime keväänä, kun loukkaantumiskierre riepotteli mua oikein olan takaa. En kuitenkaan uskaltanut julkaista tätä tekstiä vielä silloin, enkä edes tiedä miksi. Haluaisin kuitenkin jakaa näitä ajatuksia, koska loukkaantumiset koskee valitettavan isoa osaa urheilijoita jossain kohtaa uraa, ja vaikka kuntoutusjaksollakin jaksaisi olla ulospäin positiivinen, usein sisällä myllertää. Mutta yleensä, kun jaksaa etsiä positiivisia asioita ja elää päivä kerrallaan, asiat järjestyy. 


En ole taideihminen. Ainakaan siinä mielessä, että en ole käynyt museoissa koulun retkien ulkopuolella enkä liiemmin osaa nimetä taiteilijoita, joita ei ole kuvaamataidon ja taidehistorian tunneilla opetettu (no, jos sieltäkään). Ehkä tähän kaikkeen liittyy myös se, että en koskaan oppinut piirtämään ja olinkin vahvimmillani abstraktien töiden parissa, kun ei tarvinnut työskennellä paineen alla tai yrittää vakuuttaa itselleen, että lopputulos on juuri sellainen kuin kuvittelin. En ole myöskään mitenkään mainittavan harras musiikin saralla. En ole käynyt konserteissa tai festareilla. Tietysti salolaiseen identiteettiin kuuluu jokunen iltatorikeikka, Power Cupissa on ollut kivasti suomalaisia eturivin artisteja, ja livemusaa kuulee milloin missäkin, mutta en kehtaa kyllä sanallakaan analysoida Emma-gaalan valintoja, Grammy-palkinnoista puhumattakaan. Tottahan toki musiikki soi päivittäin kotona tai reissussa, mutta turvallisin valinta mulle on joku Spotifyn top-listoista. Silti pystyn nyt saamaan pientä otetta siihen tunteeseen, kun taiteilija ei löydä inspiraatiota tai laulajalla ei ääni kulje.

Aasinsiltana tästä päästäänkin otsikon aiheeseen, identiteetin hukkaamiseen. Siis siihen, kun et ehkä pääsekään toteuttamaan itseäsi ainakaan niin kuin olit suunnitellut ja ajatellut. Mun kohdalla tilanne on se, että loukkaantuminen on vaivannut vuodenvaihteen paikkeilta, ja jokainen päivä onkin alkanut tuntua vähän pidemmältä kuin silloin täysin terveenä. Urheilijan tärkeimmät työkalut ovat kuitenkin oma kroppa ja mieli, ja kun toinen lakkaa pelittämästä, niin toisen kuormitus kasvaa vähän turhan paljon. Toimettomaksi en ole suinkaan jäänyt, päin vastoin; kuntoutuminen mahdollistaa paljon sellaisia harjoitusmuotoja, joita ei ehdi välttämättä kilpailukauden aikana harjoittaa. Siitäkin huolimatta, koetteleehan se korvien väliä, kun et pääsekään laittamaan itseäsi likoon suunnitellusti siinä jutussa, jolle olet päättänyt omistautua etkä pääse auttamaan ainakaan sen alunperin kaavaillun roolin raameissa joukkuetta eteenpäin sen tavoitteissa. 
Mulle tärkeää on myös ollut asiassa kuin asiassa uuden oppiminen. Pitkään se liittyi pääosin kouluun ja lentopalloon, ja viime syksynä asennoiduin siihen, että kaiken oppimiseen suunnatun kapasiteetin voikin kohdistaa pelkästään lentopalloon. Yhtäkkiä sitä oltiinkin vähän tyhjän päällä, ja fiilikset olivat vähän ristiriitaiset. Tuntui, ettei ole yhtäkkiä mitään opittavaa, vaikka oppiminen on ihan loputon käsite. Silloin vaan tuntui, etten voi oppia mitään uutta ja innostavaa, jos en pääse harjoittelemaan täysillä lentopallon parissa. 
Myös mun sosiaalinen identiteetti joutui koetukselle, kun ei päässytkään treenaamaan päivittäin niiden mahtavan 13 joukkuekaverin kanssa. Siispä treenaaminen tuntui aluksi melkoiselta pakertamiselta, vaikka meitä kuntoutujia nyt (valitettavasti) onkin useampi. Ja vaikka ollaankin yhdessä ja tavoite kuntoutumisessa on sama, ei meillä kuitenkaan samoja vammoja ole. Onneksi ollaan saatu toisistamme voimaa, eikä kaikki voimavarat ole valuneet hukkaan tätä tilannetta sadatellessa, vaan myös itseämme ja toisiamme tsempatessa. Treenaamisen lisäksi tuntui, ettei oikein muutenkaan saa sosiaalisesti itsestään kaikkea irti. Ei haluaisikaan olla niin paljon ihmisten ilmoilla, kun ei oikein viihdy edes yksin tän hetkisessä tilanteessa.
Kuulostaa melkoiselta kaaokselta, mutta jossain kohtaa sitä vaan piti päättää, että tää on sittenkin vaan mahdollisuus tulla vahvempana takaisin, vaikka se sitten vaatisi vähän venymistä siitä omasta kuoresta.

Esimerkiksi päätin ottaa uudesta harjoittelu- ja kuntoutusjaksosta kaiken irti. Nyt mun ei tarvitsekaan miettiä, että lähteekö pomppu ensi viikonloppuna, ja onko käsi tarpeeksi herkkänä. Mun maali onkin vähän kauempana, ja tänään voin tykittää treenin pelkästään sen hetkisen kropan olotilan ehdoilla. Tottakai moni harjoittelumuoto on kevyempää kuntouttavaa, mutta niissäkin edistyminen on tosi voimaannuttavaa. Yhtä lailla jokainen harjoitus vaatii sen täyden keskittymisen ja mentaliteetin, kuin tähänkin asti. Teen tätä paitsi kuntouttaakseni itseni, myös siksi, että saan palata mahdollisimman pian mukaan joukkueeseen, ja tavoittelemaan niitä meidän yhteisiä tavoitteita. 
Uuden oppimisen löysin onneksi uusista harjoitteista, mutta myös kansien välistä. Kirjojen lukeminen on ollut tosi rentouttavaa ja siinä mielessä tosi palkitsevaa, että olen saanut sieltä paljon uutta. Esimerkiksi Ilkka Virolaisen ja Harri Virolaisen Mielen voima urheilussa (Viisas elämä) on auttanut ymmärtämään paljon niistä voimavaroista, joita voin harjoittaa ihan sataprosenttisesti oman suorittamisen kannalta ja oon tätä päässyt työstämään myös ihan käytännössä. Myös Karo Hämäläisen Alex (Otava) oli virkistävä lukukokemus, josta vasta uutta oppikin, sillä en ole oikein koskaan politiikan kentille astunut. Kolmas kirjavinkki (nää on ihan vilpittömästi mun suosituksia, ei maksettua sisältöä) onkin yritysmaailman puolelta, Terho Puustisen ja Mika Mäkeläisen Taivas+Helvetti (One on One Publishing Oy) ja se kertoi aikamoisen voimaannuttavia tarinoita yrittämisen puolelta. Yhteistä näille kaikille oli tosiaan se oppiminen, mutta myös niiden antamat konkreettiset esimerkit siitä, kun kaikki laitetaan oikeasti peliin.

Sitten se sosiaalinen elämä... Mähän jätin oman kämppäni tyhjilleen pariksi viikoksi, jotta käytännön elämä (kulkeminen, aikatauluttaminen jne.) onnistuisi mutkitta, kun kävely oli rajoitettu ihan minimiin, ja asustelin pari viikkoa tyhjäksi jääneessä makuuhuoneessa kotikotona. Siellä itseasiassa huomasin saavani hirveästi voimaa siitä, kun perhe olikin taas osa arkea, sillä yksin asuminen on pidemmän päälle, noh, yksinäistä. Kiitos siis perheelle siitä, että piditte mut järjissäni silloinkin, kun ei tehnyt mieli mennä minnekään Hanhivaaran kuntosalia, Salohallia tai uimahallia lukuunottamatta. Niin vaan sitä pikkuhiljaa sai kasattua sekä mielensä että kroppansa siihen kuntoon, että voikin taas käydä lounaalla ja ruokakaupassa just silloin, kun itse haluaa, ja olla oma iloinen ja positiivinen itsensä. 

Kaikesta, kuten tästäkin tilanteesta, löytyy jotain hyvää. Mutta tottahan toki tää sen verran epämukavalta tuntuu, että ei tähän halua jäädä. On vaan huomattavasti helpompi elää päivä kerrallaan, kun osaa nauttia edes jossain määrin siitä erilaisuudesta ja nähdä kolhut osana kasvua ja kehittymistä. Nyt sitä myös selkeästi hahmottaa, mikä siinä urheilussa oikeasti viehättää. Ja puhun nimenomaan urheilusta yleisellä tasolla, en pelkästään lentopallosta. Ei niitä fiiliksiä vaan saa mistään muualta, en ainakaan minä.


Voimaa ja positiivisuutta kaikille, jotka kamppailee samanlaisten ajatusten kanssa. 

2018/04/18

Vaikeuksien kautta voitettuun hopeaan

Voitettu hopea ei ole kuulunut meikäläisen sanavarastoon ainakaan ennen kulunutta vuotta (=hullun kova voitontahto). Palasen siitä sain maistaa naisten maajoukkueen mukana viime kesänä, kun Euroopan liigassa voitettiin juurikin hopeaa. Kuitenkin erityisesti tämän Mestaruusliiga-kauden jälkeen on todettava, että sellainen todellakin on olemassa. Erityisesti siksi, että tällä kaudella alusta asti loppuun saakka kulta oli ainoa tavoite.

Meillä oli joukkueena todella hankala kausi. Ensin tuli tuloksellinen pettymys kauden alkupuolella Mestarien liigan karsinnoissa, ja siitä eteenpäin vuorossa olikin muutaman viikon ajan karvasta kalkkia loukkaantumisten ja raskaiden tappioiden siivittämänä (CEV Cup ja Suomen Cup). Syvimmissä vesissä oltiin tammikuun alkupuolella, ja kun nyt vertaa sunnuntaista joukkuetta siihen tammikuiseen, ollaan me kyllä kasvettu ihan hirveästi. 
Realismi on meidän tilanteessa ihan tervetullutta. Ehkä tässä on muistutus jokaiselle, että vaikka kuinka LP Viestissäkin on totuttu menestykseen, se ei ole itsestäänselvää, ja jokainen meistä on ihan tavallinen kuolevainen. On vaan fakta, että jos joukkue ei kauden aikana pääse harjoittelemaan yhdessä, on sen pelin kehittyminen pelkästään otteluiden varassa, ja samalla se on yhä enemmän riippuvainen yksilöiden suorittamisesta. Siinäkin mielessä hopea oli meille hieno saavutus, ja on pelkästään oikein, ettei Mestaruusliigassa ole asiaa kultamitalille ilman määrätietoista ja onnistunutta  koko kauden mittaista harjoittelupohjaa. 

Vaikea kausi ei ole kuitenkaan meille mikään tekosyy, jonka taakse mennään piileskelemään. Tiedän, että muillakin joukkueilla on varmasti ollut haasteita, ja harvoin syyskuun alkuhuuma kantaa koko kauden läpi. Lisäksi ajatellen erityisesti meidän finaalisarjaa, vaikka takana olisi ehjempikin kausi, on ehdottoman kova juttu vetää paras viidestä-finaalisarjan viidenteen peliin yksi kauden parhaista peleistään - siitä kultamitalin ohella onnittelut HPK:lle! Meidän terveystilanne on vaan osa realismia, ja mun mielestä me pystyttiin vastaamaan tilanteeseen ihan omilla ylärajoillamme. Esimerkiksi runkosarjan voittoon venyminen oli meiltä tosi tärkeä saavutus. Se ei tarkoittanut etukäteen mitään, mutta varmasti mahdollisti meille vähän mutkattomamman tien tähän pisteeseen. Enkä tarkoita edes sitä, kuka tuli vastaan, vaan sitä, että meillä oli päätyyn asti kotietu ja meidän kevään pisin pudotuspelimatka oli Kangasalle (2,5 h). Pieniä mutta isoja juttuja palautumista ajatellen etenkin meidän terveystilanteessa.
Mutta kuten sanottua, vaikeuksien taakse piiloutuminen ei ollut mielessä ensimmäisenä sunnuntaisen tappion jälkeen. "Me oltais ansaittu tää" oli varmasti monen ensimmäinen ajatus, ja niin mustakin: ihan kullanarvoista taisteluahan me esitettiin loppuun saakka. Takki ei ollut missään kohtaa auki, se oli vain jo liian tyhjä. Mutta urheilussa voiton lopulta ansaitsee voittaja. Ihan yhtälailla hämeenlinnalaiset ansaitsivat voittonsa; siellä on tehty ihan samalla tavalla töitä, vaan ehkä erilaisten asioiden parissa kuin me kuluneella kaudella. 
Pettymys on siis tottakai suuri, vaikka se alkaakin yhä enemmän hälventyä ylpeyden ja helpottuneisuuden tieltä. Kuten alussa mainitsin, kulta oli loppuun saakka meidän tavoite, eikä alkuun lohduttanut laisinkaan meidän venyminen neljännessä ottelussa, niin hieno kuin se olikin. Lopputuloshan olisi ollut sama, vaikka oltaisiin taivuttu jo siellä. Tuon taisteluvoiton merkitys tuleekin siinä, että jos me oltaisiin annettu periksi tuolloin torstaina, ei me oltaisi laitettu peliin kaikkeamme. Kun on taistellut joukkueena itsensä siihen pisteeseen, missä me oltiin juurikin torstaina siinä kello kahdeksan maissa, on kaksi vaihtoehtoa, mutta onneksi meillä oli mielessä vain yksi. Siinä kohtaa meistä jokainen jätti kaikkensa Elenia Areenalle, eikä ihan saatu enää koottua samaa energiaa sunnuntaiksi. Pettymyshän se on, ettei tosiaan saatu enää itsestämme irti, mutta tappion kanssa on aina helpompi elää, kun tietää antaneensa kaikkensa. Silloin toinen vaan on sillä kertaa parempi, eikä tarvitse jäädä jossittelemaan. 

Jos sitä ei ole tarpeeksi vielä mainittu, tämä kausi oli tosiaankin haastava. Se oli myös opettavainen, ja mahdollisti olosuhteiden pakottamana esimerkiksi omalla kohdalla kehittymisen myös muiden urheilun osa-alueiden parissa. Kuten jo mainittua, taisteltiin loppuun asti, eikä nyt riitä paukkuja  juuri muuhun kuin akkujen lataamiseen. 
Olen ylpeä ja onnellinen siitä, että sain kuulua tähän joukkueeseen. Olen kiitollinen kaikesta saamastamme tuesta ja luottamuksesta. Toivon, että meistä jokainen muistaa, millaisella sydämellä kaivettiin ja hakattiin palloa toisillemme, ja säilyttää sen tunteen mielessään ja sydämessään myös niille tulevaisuuden pelikentille, olivat ne sitten lentopallon tai muiden asioiden parissa. Onneksi  ainakin johonkin asti tulee aina uusi päivä uusine haasteineen ja tavoitteineen. 
15.4.2018 LP Viesti- HPK-80
kuva: Osku Sahlsten

Samoja juttuja kävin läpi pari vuotta sitten: Miltä nyt tuntuu?