2019/03/11

Joukkuehengen aliarvioitu vetovoimaisuus

Kävin viikonloppuna vetämässä vapaamuotoisen mielenterveyttä ylläpitävän bootcampin Pihtiputaalla, kun vierailin Saanan luona. Me käytiin monta (ainakin omasta mielestämme) kiinnostavaa keskustelua aiheesta jos toisesta, ja yhtenä pulpahti pintaan joukkuelajien, pääosin oman lajimme lentopallon, markkinointi ja medianäkyvyys. 

Aihe, joka on pohdinnassa tässä tekstissä, pulpahti mieleen tosiaan yhdestä meidän keskusteluista, jossa kävi ilmi, että molemmat ovat joskus niin mielensä pahoittaneet, kun omat lausunnot lehdistölle ovat irtautuneet kontekstista (tai ehkä kokonaan muuttuneet) ja näin mahdollisesti vääristäneet asioiden todellista laitaa. Kyse ei ole mistään dramaattisesta, mutta molemmat koettiin näiden kokemusten perusteella, että pienilläkin väärinymmärryksillä voi saada täysin vinon kuvan toisen ihmisen asenteista ja arvoista.
Molempien kokemukset olivat siis karkeasti sen tyyppisiä, että puheissamme korostettiin koko joukkueen suorittamista, mutta myöhemmin luettiinkin omaa lausuntoa niin, että puhe oli vain omasta tekemisestä hieman väritettynä itsekehun sävyihin. 

Joukkuelajeissa joukkueen jäsenten roolit ovat erilaisia, ja monesti voimakkaimmin ulospäin näkyvät juurikin ne, jotka esimerkiksi tilastollisesti vaikuttavat lopputulokseen eniten, mikä tulosurheilussa on tietysti oivallinen mittari, jos asiaa tarkastellaan nimenomaan vaikkapa yksittäisen pelin voittamisen kannalta. Kun puhutaan määrätietoisemmasta menestymisestä, vaaditaan paljon myös ryhmädynamiikalta. Ryhmädynamiikan tärkeimpiä rakennuspalasia ovat roolit ja normit. Rooleja joukkueurheilussa on monenlaisia, ja niistä useimmat vievät joukkueen yhteinäisyyttä eteenpäin, mutta on olemassa myös rooleja, jotka saattavat heittää kapuloita rattaisiin, kun puhutaan joukkueen dynamiikasta ja sen kehityksestä. 
Hyvä joukkue on enemmän kuin osiensa summa. Tämä kliseen tuntomerkit täyttävä lause on pähkinänkuoressa se, mikä tekee eroja joukkueiden välille. On selvää, että tämä ilmenee eri tavalla erilaisissa joukkueissa; esimerkiksi kulttuurierot, kilpailemisen taso ja tavoitteet vaikuttavat joukkueen arvoihin, rooleihin ja normeihin. Hyvä ryhmädynamiikka ei joukkueessa välttämättä tarkoita, että kaikki heittävät huulta pukuhuoneessa, ovat valmiita selvittämään konflikteja tai ovat mielellään vuorostaan järjestämässä yhteistä ohjelmaa harjoitusten ja pelien ulkopuolella. Joissain joukkueissa asia voi hyvinkin olla niin, että hauskanpito ja yhdessäolo ovat tärkeintä, mutta usein toimiva joukkue tarvitsee myös jäseniä, jotka pystyvät johtamaan joko esimerkillään tai sanoilla, jotka ovat valmiita ottamaan kuraa niskaan, jos joukkueen hyvinvointi sitä vaatii ja joiden voimavarat suuntautuvat täysin itse (urheilu)suoritukseen. Kuten sanottua, näiden eri roolien merkitys ja arvottaminen riippuvat monesta tekijästä, mutta edellämainituista rooleista jokainen, vitsiniekasta tähtipelaajaan, vaikuttavat positiivisesti joukkueen toimintaan (Cope, Eys, Beauchamp and Schinke, 2011). 

Tällä pienellä pohjustuksella roolituksesta palaan taas asiaani, eli pohdintaan siitä, miksi silloin tällöin, ellei useammin, tulee kokemus siitä, että varsinkin ulkopuolelta yksilöt nähdään vielä paljon joukkuetta houkuttelevampana lähestymistapana, kun tavoitteena on saada näkyvyyttä. Tottakai tähdet ja tarinat houkuttavat, mutta uskon, että kysyntää yhteisöllisyyden tunteelle myös itse joukkueen ulkopuolelta riittää. On tietysti väärin yleistää, ettei tätä yhteisöllisyyden korostamista ilmenisi ollenkaan, ja mielestäni etenkin maajoukkuetasolla jo moni joukkue on saavuttanut Suomessa maineen yhteisönä, johon kuuluu sekä joukkue taustoineen että kannattajineen. Peukku tälle! Kuitenkin oman kokemuksen perusteella esimerkiksi oman leipälajin, lentopallon, puolella tätä lähestymistapaa olisi mahdollisuus (entisestään) lisätä. Kun on ollut mukana joukkueissa, joihin on helppo assosioida sana ”yhdessä”, on toimintaan liittynyt myös kokemus siitä, että arvostus jokaisen yhteisön jäsenen kesken on yhdenvertaista. Tämän takia olisi hienoa, jos tätä yhdessä tekemisen arvoa lähdettäisiin omaksumaan yhä laajemmin tuomalla esiin sitä, että toiminnan keulakuva, olkoon se vaikka edustusjoukkue, nojaa joukkueensa jokaiseen jäseneen ja sitä kautta koko laajempi seuratoiminta nojaa yhtä lailla jokaiseen siinä mukana olevaan. 

Oma näkökulmani tähän aiheeseen on siis ennen kaikkea se, että yhteisöllisyys on arvo, jota omasta mielestäni kelpaa joukkuelajissa edustaa. Ennen kuin kukaan ulkopuolelta osaa aitoa yhteisöllisyyttä nähdä ja tarttua sen potentiaaliin, vaaditaan siihen uskoa sisältäpäin ja halua tehdä asiat sen ehdoilla. En siis tarkoita sitä, että yksittäisiä tekijöitä ei saisi ikinä nostaa esiin tai sitä, että joukkueen sisäisiä asioita pitäisi puida koko kansan silmien alla. Eikä yksilöiden käsitteleminen sulje pois joukkueen arvostamista tai toisin päin, mutta roolien monimuotoisuuden ja merkityksen ymmärtäminen itsessään on keskeinen osa ryhmän toimintaa, ja allekirjoittaneen mielestä hyvä lähestymistapa esimerkiksi joukkueen brändin tai imagon luomiseen. 


Henkilökohtaisesti kiinnostaisi kaikenlaiset mielipiteet ja näkemykset asiasta suuntaan jos toiseen. Itse näen asian niin vahvasti joukkueen jäsenen silmin, ja tähänkin asiaan on paljon muutakin tarttumapintaa. 

2018/10/23

Onko ympäristön hyvinvoinnilla paikkaa urheilijan arvomaailmassa?

Muun muassa perhe, ystävät, terveys ja koulutus ovat monelle urheilijalle oman urheilu-uran ohella arvoja, joita kyllä pidetään tärkeinä mutta joista toisinaan joudutaan tinkimään. Arvomaailma ajaa urheilijankin silloin tällöin motiivikonflikteihin, ja omia arvoja joutuu taas pohtimaan urakalla; mikä itselle on tärkeintä. Itse ajattelen, että pidemmän päälle kyse on kuitenkin valinnoista, ei niinkään uhrauksista, sillä jos jatkuvalla syötöllä kokisi uhraavansa asioita, saattaisi olla paikka pysähtyä miettimään, miksi valinnat tuntuvat toistuvasti turhan raskailta. Tottakai joskus tuntuu, että olisi voinut valita myös toisin, mutta niin kauan kuin näitä tilanteita on vähemmän kuin niitä, joissa omat valinnat tuntuvat perustelluilta ja oikeilta, ollaan hyvässä tilanteessa. 

Viime aikoina pinnalle on noussut niin globaalilla kuin kansallisella tasolla ilmastonmuutos, johon liittyy arvona esimerkiksi juuri ympäristöstä huolehtiminen ja sen kunnioittaminen. Tähän jatkuvasti polttavaan puheenaiheseen on tuotu virkistäviä ja herätteleviä näkökulmia myös urheilun kannalta, mikä sai myös allekirjoittaneen mietteliääksi. Kuinka paljon urheilijan yksilötasolla on mahdollista vaikuttaa tinkimättä omista tavoitteista? Mikä on urheilijan rooli yhteiskunnallisessa keskutelussa? Olisivatko juuri urheilijat oikeita henkilöitä tuomaan esiin vastuullisuuden merkitystä? Tietysti on myös toisenlaisia mahdollisuuksia tarkastella asiaa; urheilijoiden määrä siitä reilusta 7 miljardista on niin pieni, että nimenomaan yksilötason valinnat tuskin kääntävät maapallon kelkkaa. Toisaalta, jos siihen lähdetään, voidaan jokainen maapallon ihminen todennäköisesti lokeroida pienempään ihmisryhmään, ”jonka valinnoilla ei ole väliä ison kuvan kannalta”. 

Halusin itse kirjoitella aiheesta myös sen takia, että olen viime vuosien aikana sekä tietoisesti että tiedostamatta alkanut tehdä yhä enemmän etenkin arjen valintoja ympäristön ehdoilla. Tietysti iso linja on omassakin elämässä ollut mennä urheilu edellä, mutta se mikä alkoi muovipussien pois jättämisellä ruokakaupassa on tuonut yhä kriittisempää suhtautumista omiin kulutustottumuksiin myös laajemmassa kuvassa. Esimerkiksi kotimaisessa naislentopalloilussa tulee harvemmin lennettyä, joitakin Rovaniemen ja Kuusamon pelireissuja lukuunottamatta, mutta kansainvälisten sarjojen ja kilpailujen parissa lentäminen on käytännössä pakon sanelema juttu. Lienee aiheellista ottaa tarkasteluun ylipäätään se määrä, minkä verran urheilu globaalisti kuluttaa, kun isojen sarjojen ja seurojen yksityiskoneet painelevat paikasta toiseen jatkuvalla syötöllä. Urheilija ei ole ainoa, joka väsyy tästä reissaamisesta. Mutta miten sitten yksittäinen urheilija voisi näiden isojen instituutioiden edessä pistää arvojaan vaakakuppiin, kun käytännössäkin on vain yksi vaihtoehto, jos haluaa haastaa itseään parhaissa mahdollisissa ympäristöissä? Ehkä kaikki alkaa siitä, lähteekö sitten esimerkiksi off-seasonilla täältä pohjoisesta Thaimaan lämpöön vai ottaako ilon irti kotimaan matkailusta. Eikä se niin mene, että urheilijat ovat ainoita, joiden ei pitäisi lentää Thaimaaseen, mutta ainakin itse koen, että isommassa kuvassa kyseessä on taas yksi oma valinta, josta haluaisi kantaa vastuuta edes hiukan. 

Liikunnallinen elämäntapa noin yleensä on itsessään jo ympäristöystävällinen, jos esimerkiksi tulee autoiltua vähemmän luottaessa hyötyliikunnan voimaan pyörän selässä tai vaikkapa ihan kävellen. Itsekin on välillä tullut manattua, miksei aikoinaan alkanut säästämään omaan autoon (niin, ei ole puhtaasti ollut arvovalinta tämäkään), kun haluaisi päästä mutkattomammin paikasta A paikkaan B, mutta kyllä sitä on tullut pärjäiltyä pyöräilyn, kävelyn, kimppakyytien ja julkisen liikenteen voiminkin vallan mainiosti. 
Myös ravintopuolella urheilulla ja urheilijoilla on mahdollisuus kannustaa kasvispitoisempaan ruokailuun isommalla väestötasolla. Itse esimerkiksi koen, että jos minulle olisi suunnilleen neljä-viisi vuotta sitten joku kertonut, että kasvikset ruokavaliossa on paljon muutakin kuin väriä ja ravintoaineita lihan ja hiilarin kyljessä, olisi itsenäistynyt minäni varmasti oppinut alun alkaenkin kiinnostumaan monipuolisemmasta ruuanlaitosta. Eikä siinä, meillä on aina syöty laadukasta perinteistä kotiruokaa, johon on kuulunut puolelle lautaselle perinteisesti salaatit, keitetyt kasvikset, uunivihannekset jne. Mutta kun sitten muutin ensimmäisen kerran kotoa itsekseni kokkailemaan, niin siinä vaadittiin melkoista mielikuvitusta, että sai kanasta, jauhelihasta, riisistä ja pastasta loihdittua jotain uutta. Kun sitten (yllättäen) somen kautta ajauduin ottamaan kasvisruoasta lisää selvää, huomasin, miten paljon vaihtelua kasvisruoka toi omiin tottumuksiin. Esimerkiksi, kun lukion aikana koululounaan ohella tuli viikossa kokattua pari erilaista lämmintä ruokaa, joista siis yhdestä söi pari-kolme illallista, sai paletti aika paljon enemmän väriä, kun vaihtoehtoja olikin tuplasti. Oma siirtyminen kasvispainotteiseen ruokailuun tapahtui loppuviimeksi juurikin tuon monipuolisuuden ansiosta, ja vasta myöhemmin tuli ymmärrettyä, kuinka paljon valinnalla on myös eettistä ja ekologista painoarvoa yksilötasolla. Ja kun puhutaan urheilusta, on väärin odottaa laajaa kampanjaa täysin kasviperäisen ruuan puolesta, mutta yleisöä olisi tavoitettavissa pelkästään lihan ohelle tuotavista vaihtoehdoista ilman ylimääräistä demonisointia ja esikuvilla on aina kova painoarvo varsinkin nuorten valintojen maailmassa.  

Sitä on oppinut vuosien saatossa onneksi myös kuluttamaan vastuullisemmin, eikä enää tarvitse kaupan hyllyiltä uusia farkkuja, koska olisi vaan kiva, että olisi uudet farkut - varsinkin, kun nykyisellä elämäntyylillä farkut eksyy päälle kerran kahdessa viikossa. Sen sijaan ostan yhä uudet peli- ja juoksukengät, jotta jalat voivat mahdollisimman hyvin, koska kroppa on tärkein työväline urheilussa. Lisäksi mä nyt vaan joudun pesemään todennäköisesti useammin pyykkiä kuin keskivertokansalainen, koska treenimäärät siihen pakottaa. Aion käyttää kovasti ympäristöä kuormittavan nautateollisuuden maitotuotteita, jos esimerkiksi reissun päällä tilanne sitä vaatii, koska se on joskus mun kropalle paras vaihtoehto esimerkiksi palautumisen kannalta. Ja nämä ovat maapallon kannalta itsekkäitä valintoja, mutta teen parhaani. Siinä missä kuka tahansa, myös mä voin  urheilullisesta tavoitteesta riippumatta tiskata tiskit käsin, olla ostamatta uusia asioita ostamisen ilosta, käydä kaupassa kävellen tai pyörällä, kierrättää roskat, minimoida ruokahävikin jne. Vaikka nämä on pieniä yksilötason juttuja, ne ovat monelle pieniä askelia kohti kokonaisvaltaisempaa tapaa elää ja kuluttaa. Mä uskon, että myös urheilun parissa on mahdollista vaikuttaa yksilötasolla ilman, että oma ura tai kehittyminen kärsisi siitä. Mitään älämölöä ei tarvitse pitää, pelkoa ei tarvitse lietsoa eikä ketään tarvitse syyllistää, mutta kannustaminen ja esimerkki ovat kenelle tahansa myönteinen tapa tuoda tätä tärkeää aihetta esille.

2018/09/10

Pettymyksiltä pakenemassa

Kuten monella muullakin elämän osa-alueella, huippu-urheilun maailmassa tuloksen tekeminen on kaikista puolueettomin ja pelkistetyin mittari sille, onko asioita tehty tarpeeksi hyvin. Kun useampi asettaa tavoitteekseen olla jossakin asiassa paras, ja useimmiten vain yksi sitä sitten tulosten valossa voi olla, auttamatta joku pettyy. Ja pettymys - se on kamala tunne. Pettymys saa kyseenalaistamaan kaikki valinnat, tehdyn työmäärän ja sen sataprosenttisen heittäytymisen. Karvaimmillaan se tuottaa suhteessa paljon enemmän tuskaa kuin voittaminen iloa. Ja kun sitä sitten tarpeeksi usein pettyy, ei enää posi riitä. Siispä onneksi pessimisti ei pety.

Koko aihe pulpahti pinnalle omassa ajatusten syvässä ja arvaamattomassa valtameressä, kun kuluneen viikon on enemmän ja vähemmän seurannut ennakointia miesten lentopallon MM-kisoista, joissa Suomi pelaa historiallisesti toista kertaa peräkkäin (jos kehtaa, saa innostua). Takana ei ole varmaan ulospäin (=tuloksellisesti) yhtä vakuuttava jakso kuin neljä vuotta sitten, mutta silti itse jaksoin aidosti hämmästyä siitä, kuinka innovatiivisesti jaksettiin asia toisensa jälkeen pohtia ja etsiä niitä seikkoja, jotka ovat pielessä tai jotka tulevat todennäköisesti menemään pieleen. Positiivisuuden pilkahduksia oli kuitenkin esimerkiksi tämä Mikko Hannulan juttu, joka ei edes edusta optimismia (okei, kyllä siellä kerran hehkutettiin), vaan oikeasti sitä realismia, jonka pariin moni pessimisti itsensä lokeroi. 
Kun sitten puhutaan pessimismistä urheilukisojen ennakoinneissa, uutisoinneissa ja jälkipyykissä, on varmasti moni laji kansallisesti vielä kovemman ryöpytyksen parissa. Kun itse seurasi mediasta, millaista myllytystä esimerkiksi yleisurheilu sai osakseen EM-kisojen aikaan, oli aika hämmentynyt fiilis. Isoimpana kysymyksenä mielessä oli sen jälkeen, että mitä sillä kaikella väärin ja huonosti tehtyjen asioiden puimisella sitten ajetaan takaa. Oikeastihan kovat jätkät ja mimmit on niitä, jotka pyrkivät tuomaan ratkaisuehdotuksia ja tekemään asioita niiden saavuttamiseksi. Niin; eivät sittenkään niitä, jotka odottavat puheenvuoroaan siihen keskusteluun, jossa pääsee kertomaan, mikä omasta mielestä meni eniten pieleen. 

Kuten jo totesin alussa, ymmärrän ja tiedostan täysin tuon täydellisen puolueettoman ja kiistattoman mittarin - siis tuloksen - painoarvon, kun sitten urheilusta puhutaan. ”Parhaimmillaan”, kun tulos ja tavoite kohtaavat, voidaan todeta, että kaikki meni odotusten mukaisesti. Mutta auta armias, kun joku uskaltaa asettaa vähän oletettua kovemmat tavoitteet. Innokkaimmat pessimistit eivät malta odottaa edes koko lopputulosta, vaan palavat halusta päästä lyttäämään odotuksia jo ennen aikojaan. Niin, edes hippusen realistisempi pessimisti odottaa sentään lopputuloksen, ja kertoo sitten, kuinka odotettavissa oli, etteivät tavoitteet täyttyneet. 
Lisäksi, isossa kuvassahan pessimismi on täysin luonnollista; se on evoluution tuotosta, sillä lajin selviytymisen kannalta on ollut elintärkeää keskittyä vaaroihin ja haasteisiin (aiheesta mm. täällä). Tavallaan sitä kuitenkin sisimmässään pieni ihminen toivoisi, kun puhutaan esimerkiksi urheilusta, jossa ei sitten kuitenkaan ole lajin selviytyminen suurimpana panoksena, että olisi mahdollisuuksia taipua edes realismiin. Optimismihan ei ainakaan meidän suomalaisten parissa ole kovin kovassa huudossa, koska optimistit ovat täällä harvemmin yhtä oikeassa kuin pessimistit (just in case: tämä tässä on paradoksi). Realismi sen sijaan parhaimmillaan edustaa sitä kultaista keskitietä. Realistinen näkökulma käsittelee ne syyt, miksi odotettu tavoite on mikä on. Realistinen näkökulma pui risut ja ruusut, kummatkin suoraselkäisesti ja puolueettomasti. Joskus on niin, että toisia on enemmän kuin toisia, mutta aika harvoin kuitenkaan ollaan siinä tilanteessa, että vain toisia on tarjolla. Mutta kuten vanha, jopa kliseinen, jo mainittu fraasi "pessimisti ei pety" kertookin, onhan se houkuttelevampaa asettua sille puolelle, jolla on sitten periaatteessa vain voitettavaa. Niin, suurin menetys olisi pahimmillaankin se, etteivät omat julistukset ja vedonlyönnit osuisi, mikä sitten kuitenkin tarkoittaisi samalla sitä, että menestystä tulisi. (Onneksi se menestys on kuitenkin yleensä kertaluontoista, eikä kovin säännönmukaista, ja siinä mielessä yhden kerran jälkeen ei ala vielä oma pessimismi mietityttämään.)

Mutta kuka hullu täällä sitten enää jaksaa unelmoida, jos todennäköisyys törmätä pessimistiin on niin suuri, ettei optimistikaan jaksa uskoa, ettei sellaiseen törmäisi? Niin, kai sitä sitten huippu-urheilussakin pärjää vain naiiveimmat, lapsellisimmat, hulluimmat, piittaamattomimmat, vastuuttomimmat ja optimistisimmat homo sapiensit, jotka uskovat enemmän mahdollisuuksiin kuin uhkiin ja jotka ovat valmiita kohtaamaan haasteet muiden ennakko-oletuksista huolimatta. Onneksi siis olympialaiset kisattiin ensimmäistä kertaa vasta 1896 ja laji oli ehtinyt jo vakiinnuttaa asemansa, muuten olisi voinut ihmiselle käydä huonosti.

2018/08/31

Uusien tuulien pyörityksessä

Kuluneet kolme viikkoa uusissa hämäläisissä maisemissa ovat vierähtäneet melkein pelottavan nopeasti. Ainakin sen verran nopeasti, että sitä ymmärtää, kuinka jokainen päivä seuraavan neljän viikon aikana ennen kauden alkua tulee tosiaankin tarpeeseen. Ensimmäisen viikon tunnustelujen jälkeen oman vuokra-asunnon nurkat ovat tuntuneet omilta ja Elenia-areena kotisalilta. Niin, nelisen vuotta sitä tuli käytyä sekä onnistuneilla että epäonnistuneilla ryöstöretkillä, ja yhtäkkiä sitä on ihan muina naisina asettunut taloksi. Kotiutumisesta treeniympäristöön iso kiitos kuuluu jo nyt joukkuekavereille, staffille ja muulle seuraväelle, johon hallilla on tullut törmättyä - kiva nähdä, kuinka alusta asti ollaan päästy tekemisen meininkiin. 

Tässä treeniä, ruokaa ja lepoa tykittäessä sitä on tullut mietittyä, että mikä sitten ajan myötä ottaa sen uuden ja alkuhuuman paikan. Pre-seasonin arkirytmi maanantaista perjantaihin on jo rutinoitunut, ja viikonloppuisin siinä lepäämisen ohella koettaa keksiä jotain, mikä veisi ajatukset vielä lentopalloilun ulkopuolelle, kun kauden intensiteetti ei ole vielä ehtinyt kiiriä lihaksistoon ja keskushermostoon. Pelinälkäkin alkaa pikkuhiljaa olla niin kova, että ajatukset hamuilevat auttamatta syyskuun loppupuolelle (onneksi tähän nälkään helpotusta on luvassa treenipelien myötä). Mutta kuten jo mainittu, samalla sitä vielä iltaisin treenipäivän päätteeksi toteaa, että ei kannata miettiä vielä illallista tai seuraavaa aamutreeniä pidemmälle. 
Mikä siinä vaihtelussa sitten virkistää? Meistä jokainen mieltää sanalle ”uusi” omat synonyyminsä: jännittävä, toivottu, tuntematon, pelottava, välttämätön, ahdistava, mielenkiintoinen, erilainen, vaarallinen jne. Ja onneksi meissä on jonkinlainen sekoitus näitä kaikkia; pysymme liikkeessä, mutta emme pelkää pysähtyäkään. Toisinaan kun tuntuu, että on tullut pysyttyä paikallaan liian pitkään, alkaa se uudistumisen tuntematon ja mielenkiintoinen puoli nostaa päätään. Toisaalta, kun on käynyt tarpeeksi muutoksia tarpeeksi lyhyen ajan sisällä, alkaa rutiinien turvallisuus ja stressittömyys houkutella. Juuri tätä pysähtymisen ja etenemisen tasapainoa sitä haluaisi itsekin tavoitella. Hirveästi olisi vielä nähtävää ja koettavaa, ja varsinkin kun kokemukset uudesta ympäristöstä ovat jo nyt olleet niin positiiviset, sitä alkaa jäädä koukkuun tähän alkuhuumaan. Omalla kohdalla tuohon alkuhuumaan jää kiinni nimenomaan se tunnepuolinen minä, joka janoaa uusia kokemuksia ja jännitystä elämään. Tässä kohtaa järkiminäni puuttuu peliin, ja muistuttaa, että jos jo lyhyessä ajassa on saanut irti paljon, mitä pitkäjänteinen sitoutuminen voi tarjotakaan - sinänsä varmaan ihan yleispätevää muillakin elämän osa-alueilla. 

Juuri nyt pääsen siis fiilistelemään melkoista endorfiinihumalaa iltaisin omassa pikku yksiössäni vedettyäni sitä koko pitkän päivän, vaikka perisuomalainen pessimisti sisälläni pitääkin jalat maassa ja muistuttaa, että marraskuun sääilmiöihin on enää kaksi kuukautta, eikä salille polkeminen ole kohta enää niin jännittävää. Tulevina viikkoina höyryt tulevat varmasti tasoittumaan, kun päästään tosiaan kunnolla treenipelien pariin, ja sitä kautta henkisesti kuormittavammin valmistautumaan kauteen. Ja kun palttiarallaa kuukauden päästä palataan Nurmosta ensimmäiseltä vierastuplalta, alkuhuuma alkaa siitä eteenpäin tasoittua huolella. 
Onneksi elämä, urheilu ja pienimpänä yksikkönä lentopallo ovat kuitenkin niin yksinkertaisia, että sisäisellä motivaatiolla pääsee alkuhuumankin jälkeen pitkälle. Tässä kohtaa ”pitkälle” ei välttämättä tarkoita konkreettisia mittareita siitä, millä tasolla kukin sitä absoluuttisesti suorittaa vaan sitä, mitä tunteita suorittaminen meissä saa aikaan. Ja koska tiedän, millaisia tunteita ja hienoja vaiheita lentopallo on mulle jo tässä kohtaa parhaimmillaan tarjonnut, janoan niitä lisää. Esimerkiksi siksi haluan päätoimisesti pelkästään pelata tällä hetkellä; ottaa kaiken irti (pitäen kuitenkin samalla huolen siitä, ettei pikkusiskon täysin aiheellinen pelko siitä, että syrjäydyn yhteiskunnasta, käy toteen). Kaiken irti ottaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nyt elämä on helppoa ja hauskaa, eikä tarvitse tehdä mitään mistä ei tykkää. Jos haluaa saavuttaa parhaan version itsestään, pitää pystyä rämpimään suot ja ylämäet, jotta pääsee nauttimaan myötätuulesta rullatessa sopivan loivaa rinnettä alas. Päätös siitä, että syvänteet ovat vain vaiheita, tulee sisältä. Sitä oppii, kuinka vahva on, kun joskus tulee vastaan taakka, jota ei jaksakaan yksin kantaa. Ja että sitä tulee vahvemmaksi ajan myötä, eikä se tosiaan tapahdu rallatellessa alkuhuuman vallassa vaan juurikin silloin, kun tuntuu, ettei enää jaksa. 

Allekirjoittaneen on tosi helpottavaa rallatella pitkästä aikaa alas rinnettä, kun tuntuu, että takana on loputon suo, joka ei sitten ollutkaan loputon. Ja kun taas pitää alkaa edetä siinä vähän haastavammassa tasamaastossa tai rypistää ylämäessä, on siihen valmis. 


Inspiraatiota jokaiselle syksyyn, sisälsi se sitten hyppyä uuteen ja tuntemattomaan tai paluuta tuttuun ja turvalliseen.