2017/12/16

Minkä takia sitä sitten pelaa, jos ei rahasta?

Tää teksti on epäsuoraa jatkumoa edellisen tekstin rahapohdinnalle, sillä mietiskelyn alettua se yleensä meikäläisellä tuppaa lähtemään laukalle, ja löydän itseni parin tunnin ja 150 ajatuksen päästä lähtöpisteestä. Asiaan: mitä mä sitten siinä pelaamisessa arvostan niin paljon, ettei raha ole päässyt dominoimaan meikäläisen ajatusmaailmaa? Ihan ensiksi on todettava, että tietyllä tapaa se on ihan avartavaa, ettei sillä kahisevalla mässäillä etenkään Suomen naispalloilukentillä. Sitä iloa ja onnea on pakostakin löytänyt kaikesta muusta, ja joku (ihan varmuuden vuoksi: minäkin) voisi ajatella, että jaossa on jollain tavalla inhimillisempiä ja tärkeämpiäkin kokemuksia. Jos sitä paitsi haluaa löytää omaan tekemiseen sen saman intohimon, ilon ja energian kuin silloin kakkosluokalla, pitää innostua ainakin melkein samoista asioista. Kakkosluokalla suurin kädessä pitämäni seteli oli 20€ ja senkin arvo käytännössä tarkoitti kymmentä sponsoroitua karkkipäivää. No, mistä se kakkosluokkalainen meikä on sitten mahtanut innostua...

YHTEISÖLLISYYS Vaikka meitä suomalaisia pidetään stereotypisesti sosiaalisesti kömpelöinä, uskon, että moni ulkomaalainen hämmästyy tänne tullessaan sitä yhteisöllisyyttä, joka meillä vallitsee täällä. Omakohtaisesti se luonnollisesti näkyy parhaiten tuolla lentopalloyhteisössä, mutta se ulottuu paljon laajemmallekin, lajirajoista riippumatta. Tätä on esimerkiksi talkoohenkisyys, toisen jeesaaminen silkasta hyvästä tahdosta ja vuorovaikutus organisaation ytimen ja uloimpien vaikuttajien välillä. Joukkueen sisällä tätä yhteisöllisyyttä kutsutaan sellaiseksi kuin joukkuehengeksi. Uskallan väittää myös, että täällä Suomessa tuo arvo joukkuelajeissa on poikkeuksellisen korkealla, kun verrataan moniin muihin maihin. 
TYÖMORAALI Suomalainen työmoraali juontanee juurensa siitä kuuluisasta sisusta ja periksiantamattomuudesta. Lentopalloilussa, kuten muissakin joukkuelajeissa, tähän liittyy myös velvollisuus ja oikeus tehdä sitä duunia sen yhteisen hyvän puolesta. Meidän suomalaisten mielestä se outolintu, joka ajaakin vain omaa etuaan, on automaattisesti kapula rattaissa. Tän kaverin tullessa vastaan kannattaa huolehtia, että tekee oman hommansa varmasti niin hyvin kuin ikinä mahdollista, ja pistää eripurat vaikka sen kulttuurieron piikkiin. 
fullsizeoutput_4e21
YSTÄVÄT JA MUUT IHMISET Yhteisöllisessä ja toisia kunnioittavassa työilmapiirissä on helpompaa löytää myös niitä ystäviä, jotka tuo elämään merkitystä myös sen suorittamisen ulkopuolelta. Me ollaan kuitenkin usein yhtä vahvoja kuin meidän tukiverkko siellä taustalla. Eikä ystävät ole pelkkiä tukiverkon palasia - ystävyys on nauruja ja itkuja, muistoja, jaettuja salaisuuksia ja luottamusta, rehellisyyttä, tukevaa olkapäätä ja tuettavaa päätä, potkuja persuksille ja mieletön määrä rakkautta. 
MAAILMANKUVA Vaikka huippu-urheilu ja turismi ovat kaksi täysin eri asiaa, olen silti kiitollinen siitä, kuinka paljon maailmaa oon päässyt näkemään urheilun siivellä. Jos en pelaisi, niin olisi varmaan enemmän aikaa tutkia maailman kolkkia ihan turistimielessä, mutta en varmastikaan olisi päätynyt niin moneen maahan ja niin erikoisiin paikkoihin kuin lentopalloilun mukana. Vaikka elämä reissun päällä on 90% hotellia, hallia ja niiden välimatkaa, se 10% on laajentanut ainakin meikäläisen maailmankuvaa siinä määrin, että on sitä kotiinpaluuta ja kotimaata helppo arvostaa. Toisaalta saan toisinaan haikailla kauniiden kaupunkien ja vuoristoseutujen maisemia. Myös kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa opettaa paitsi heistä, myös joskus meistä itsestämme.
fullsizeoutput_4e1f
OMAN ITSENSÄ YLITTÄMINEN Niin paljon kuin onkin kyse joukkuelajista, liittyy lentopalloon luonnollisesti kokemukset itsestä ja omista kyvyistä. Omat unelmat ja tavoitteet ovat yhteisten ohella tärkeitä sisäisen motivaation lähteitä (suistuminen teorialuennon raiteille), ja niiden saavuttaminen on äärettömän koukuttavaa, vaikkei jokapäiväistä. Omaa suuntaa etsiessä on tärkeää kuunnella niitä omia ajatuksia ja tavoitteita varsinkin silloin, kun yhteisön paine pääsee painamaan päälle. Tän kannalta on tärkeää, että kokee itse onnistuneensa siinä, mitä on tehnyt. 
YHTEISET TAVOITTEET Joukkueen kanssa asetetut tavoitteet ja ajatus niiden saavuttamisesta puskevat eteenpäin ja niiden merkitys korostuu varsinkin silloin, kun henkilökohtaisella tasolla tulee haasteita. Joskus ne saavutetaan ja joskus ei, mutta myös niiden tavoitteluun liittyvällä matkalla on merkitystä, vaikka kilpaurheilijan vietti saa ainakin meikäläisessä aikaan jäätävän määrän voitontahtoa, eikä sitä matkaa siinä epäonnistumisen hetkellä oikein osaa ja haluakaan mietiskellä. Niin, kaikessa inhimillisyydessäni: onhan se voittaminen ihan parasta, ja iso osa niitä hienoimpia muistoja ja tunteita. 
fullsizeoutput_4e1e
Okei, työmoraali, maailmankuva ja yhteisöllisyys saattoivat olla silloin n. 10 vuotta takaperin vähän pimennossa olevia arvoja, mutta kyllä nekin siinä näkyivät, että voittaminen ja joukkuekavereiden sekä taustahenkilöiden kanssa reissaaminen oli ihan parasta. Oman itsensä ylittäminen oli konkreettisimmillaan, kun sai hihalyöntiin sen verran tarkkuutta, ettei tarvinnut joka ikinen kerta jännittää pallon lentorataa.
En osaa eritellä, että mitkä noista painaa vaakakupissa eniten. Se, että me ollaan kotoisin yhteiskunnasta, jossa tukiverkon ja muiden ihmisten merkitystä kunnioitetaan paljon, on opettanut arvostamaan läheisiä. Toisaalta voittamisen vietti ja oma kehittyminen ovat tärkeitä pilareita siinä intohimossa tätä lajia kohtaan. Mutta en mä niitäkään tunteita halua yksin kokea, ja onkin ihan parasta, kun ympärillä on huipputyyppejä jakamassa niitä risuja ja ruusuja.
Esimerkiksi juuri yhteisöllisyyden ja työmoraalin arvot saattavat joskus maisemanvaihdoksen seurauksena joutua koville, mutta toisaalta se saattaa tasoittua jonkin toisen arvon muodossa. Valinta siitä, onko valmis on tinkimään näistä omista ihanteista, kätkee joskus taakseen pettymyksiä, mutta myös hienoja mahdollisuuksia. Tässäkin kyse on siitä kuuluisasta epämukavuusalueesta ja siitä, että isoimmat riskit ovat yleensä niitä, joita me ei oteta.
Toivottavasti jokainen pääsee joskus pohdinnoissaan niin syvälle, että pystyy selvittämään itselleen, miksi tekee jotakin. Muille siitä ei ole edes velvollinen, ja mullakin on tunne- ja kokemusmaailmassa paljon sellaista, mikä antaa boostia, mutta mitä en oo velvoitettu jakamaan kenellekään muulle. Rehellisyys on tärkeää, ja jos sitä pystyy olemaan itselleen, on paljon helpompaa olla sitä myös muille.

Kuvituksena vielä mun eurooppalaiset lempikaupungit niistä, joihin oon ehtinyt tutustua pelireissuilla edes vähän enemmän; Kroatian Rovinj ja Zagreb (1&3) sekä Unkarin Budapest.

2017/12/13

Pelaako tätä lentopalloa rahan takia?

Tässä muutaman päivän aikana keskustelua on herättänyt Suomen, Norjan ja Ruotsin yleisradioyhtiöiden toteuttama vertailu, jossa vertailtiin miesten ja naisten välisiä tuloeroja huippu-urheilussa niin kokonaisuutena kuin lajikohtaisestikin. Ottamatta kantaa siihen toteuttaako tutkimus realistisuuden ja vertailukelpoisuuden raamit onnistuneesti, tää aihe sai mut kyllä ainakin miettimään.

Mulle itselleni tavoitteet ovat tärkeitä, ja siten tunne siitä, että teen jotain, mikä on mulle itselleni tärkeää. Kyllä, oon näin egoistinen, että teen sitä mitä itse haluan ja mistä tykkään. Mulle on aina opetettu, että työnteko on tärkein yksittäinen asia, johon pystyy itse vaikuttamaan ja joka lisää vaihtoehtojen määrää, kun etsii sitä "omaa juttua". Tietysti sosiaaliset suhteet ja onni kuuluvat asiaan, mutta pelkästään niiden varaan en koskaan ole halunnut tulevaisuuttani rakentaa. Absoluuttista kalenteria en ole tulevaisuuden suhteen rakentanut, sillä elämä on jo tähän mennessä takonut jopa meikäläisen kivikovaan päähän, että harvemmin kaikki menee suunnitellusti ja todennäköisyydet vaan pienenee aikavälin suurentuessa. Päivä kerrallaan -elämäntyyli alkaa siis vahvasti ottamaan myös musta niskalenkkiä, vaikka samalla tiedänkin, että teen tänään tiettyjä asioita siksi, että jonain päivänä olisin siellä missä haluan, ainakin jos se on omasta panoksesta kiinni. 
Mun tavoitteet elämässä ovat tässä vuosien varrella vaihtuneet objektiivisemmista tavoitteista abstraktimpaan suuntaan. Oon ymmärtänyt, kuinka tärkeetä mulle itselleni on olla sellainen ihminen, joka antaa ympärilleen enemmän hyvää kuin huonoa, mieluiten runsaammissa määrin. Tiedän kuitenkin senkin, että sanomalla jatkuvasti "joo, käy mulle" ja nyökyttelemällä kaikelle voi olla haastavaa puolustaa omia arvojaan, sillä harvemmin kaikesta ollaan sulassa sovussa yhtä mieltä.

Otsikossa kuitenkin rajasin tän postauksen aika vahvasti tohon lentopalloon, jonka ympärille tää blogi on muutenkin rakentunut, joten myös näitä mun tavoitteita avaan nyt vaan sen saralla.
Pienenä tyttönä, kun kävin meidän iskän peleissä, ei mun motiivina ollut muuta, kuin tehdä sitä mitä oma idolikin (No tottakai, 6-vuotiaan meikäläisen idoli oli oma iskä!). Lentopallo alkoi aika nopeasti tuntua omalta jutulta, ja vaikka kaverit saattoivat valita muita harrastuksia, mä sidoin sisäpelikenkiä pukkarissa kerta toisensa jälkeen. Kun sitten muutettiin alkukosketuksien jälkeen Vaasasta takaisin Saloon, tuli mulle ensimmäiset kokemukset naisten pääsarjatason peleistä. Silloin tän pikkutytön unelma oli päästä pelaamaan LP Viestiin, joka silloin tarkoitti mulle luultavasti koko nykyistä Mestaruusliigaa kokonaisuudessaan. Nykyään, tätä tuon ajan unelmaa eläessäni toivon, että pystytään meidän pelissä herättämään aina silloin tällöin jonkun pikkutytön mielessä samanlainen kipinä. 
Myös muita pikkutytön unelmia on jo saavutettu, ja ne ovat olleet tärkeitä itseluottamuksen ja motivaation lähteitä. Niiden ansiosta uskallan edelleen unelmoida ja laittaa rimaa aina vähän pidemmälle, kuin mikä on ihan takuuvarmasti tän hetkisillä eväillä ylitettävissä.
Mulla on oikeastaan niin kauan, kuin olen kyseisen käsitteen merkityksen ymmärtänyt, ollut halu olla jonain päivänä lentopalloammattilainen. Tavallaan olen sitä jo nyt: koulu on jäänyt toistaiseksi taka-alalle ja oon ihan täyspäiväinen lentopalloilija. Elämä on helppo rytmittää harjoitusten ja pelien ehdoilla, ja olosuhteet toimii loistavasti. Mä siis oon jo senkin virstanpylvään jossain määrin tavoittanut, mutta tiedän, että haluan vielä enemmän. Mitä se sitten tarkalleen on, siihen en osaa mitään tiettyä vastausta sanoa. Ajalla (ja sillä duunilla) on tapana näyttää. 

Ehkä toi kysymys siitä, mitä se lentopalloammattilaisuus sitten oikeesti mulle tarkoittaa, on sellainen, joka tuo ton rahan mukaan keskusteluun. Haluaisin olla yltiöromantikko, joka ajattelee, ettei rahalla ole mitään väliä, eikä se mun "miksi pelaan lentopalloa"-listassa ole koskaan ollutkaan. Kuitenkin toi keskustelu herätti mut miettimään, että pidemmän päälle mielekkään elämänlaadun kannalta sillä rahalla on kuitenkin väistämättä jonkunlaista merkitystä. 
Tukien, säästöjen ja onnekkaiden sattumien varassa eläminen voi toisille olla ihan okei, mutta urheilun jo valmiiksi ennalta-arvaamattomassa maailmassa (loukkaantumiset jne.) liian suuri määrä muuttujia muodostuu helposti turhan kuormittavaksi stressitekijäksi. Rahatilanteeseen voi kyllä vaikuttaa itse paljonkin: se työnteko ja sitä kautta onnistumiset ja menestys ja siitä seuraava näkyvyys muodostaa ihan hyvän nyrkkisäännön sellaiselle keskimääräiselle urheilun taloudelliselle kiertokululle. Tottakai näissä asioissa pitää mennä paljon syvemmälle saadakseen asioista tarpeeksi kattavan kokonaiskuvan, mutta mulla ei oo siihen minkäänsortin asiantuntemusta, joten jätän sen keskustelun ihan suosiolla aiheesta tietäville. 
Pidemmän päälle ainakin suomalaisen yhteiskunnan tarjoamien mahdollisuuksien ympäröimänä on vaikea uskoa, että ainakaan valtaosa urheilijoista ajattelisi urheilua puhtaasti tulolähteenä. Meille on pienestä asti tarjottu mahdollisuus koulutukseen, ja ne jotka puntaroivat urheilu- ja työuran välillä, ymmärrettävästi taipuvat jälkimmäiseen tasapainoisuuden nojalla. Kyllä tuon ensimmäisen vaihtoehdon tavoitteluun tarvitaankin ehkä ripaus hulluutta ja tietysti hirveä määrä intohimoa. Fakta tässä on kuitenkin se, että jostain urheilijankin on se leipä saatava (siis kirjaimellisesti, onhan ne hiilarit tärkein energialähde), vaikka vaakakupissa muut arvot painaisivatkin enemmän.

Loppukaneettina tälle rahapohdinnalle sanottakoon se, että jos koet halua oikeasti vaikuttaa näihin puhuttaviin raha-asioihin, niin mene ja osta suosikkijoukkueesi kausikortti, tai käy katsomassa edes silloin tällöin pelejä ja kilpailuja paikan päällä. Jos rahkeet ja kiinnostus riittää, ryhdy sponsoriksi; etenkään naisurheilussa harvemmin on ongelmaa sponsorien liiallisesta määrästä. Myös se oheistuotteiden ja pääsylippujen ostaminen on kuitenkin urheiluseuroille sitä tosi tärkeää tulovirtaa, johon jokaisella mahdollisuus laittaa panosta. Jos taas koet, että asia ei sinua kosketa, anna olla. 
Ja niin, vastaus tohon otsikon kysymykseen: En ainakaan tähän päivään mennessä ole vielä pelannut. Kyllä se on antanut niin paljon kaikkea muuta, mikä saa mut tykkäämään siitä. Voi olla, että jonain päivänä tilanne on toinen, mutta toivon myös, että se päivä on lähempänä mun uran loppua kuin nykyhetkeä. Ja vielä; jos tosiaan jotain tekisin pelkästään rahasta, niin luultavasti sitä varten pitäis lukea paljon enemmän kirjoja kuin mitä tässä lentopalloillessa tarvitsee.

2017/12/08

Yliajattelun syndrooma

Joulu lähenee kovaa vauhtia, ja silti vielä meikäläiselläkin on varaa hokea itselleen, että "kyllä sä vielä hyvin ehdit ne lahjat tehdä ja hankkia", vaikka viimeiset pari viikkoa olisivat jollekin pehmeäpäisemmälle voineet osoittaa, ettei sitä hommaa kannattaisi venyttämällä venyttää. Onneks on kova pää! Vai onkohan se niin yksinkertaista?

Kun mua väsyttää, ajatus ei kertakaikkiaan kulje. Yksittäiset mietteet sinkoilevat ympäriinsä, mutta mitään kokonaista ei saa aikaan. Tavallaan tää helpottaa oman olon tulkitsemista, ja nimenomaan sen väsymisen tunnistamista ja siihen reagoimista. Ja tuolla väsymisellä tarkoitan paitsi sitä, että alkaa haukotuttamaan iltaisin, myös sitä, että alkaa päivittäinen arki alkaa tuntua pikkuhiljaa raskaammalta. 
Mehän ei pystytä täysin tyhjentämään pääkoppaa, ainakaan tietoisesti. Ajattelutyö on käynnissä jatkuvasti, vaikka välillä tuntuukin, että vaihde on vahvasti vapaalla, eikä näin ollen tapahdu sen kummempia oivalluksia tai ajatusmyllerryksiä suuntaan tai toiseen: parhaimmillaan mietitään ehkä, että mitä sitä keksisi seuraavaksi viikonlopuksi, tai söisikö tänään pastaa, perunaa vai riisiä. Tää vapaan vaihteen ajattelu on siis aika turvallinen vaihtoehto, eli eipä suurempia vahinkoja pääse tapahtumaan, eikä sillä kyllä lähdetä liiemmin pakittamaan muttei etenemäänkään (astuin muuten just sille epämukavuusalueelle, kun aloin verrata mun ajatuksia autoihin...). 
Ajatukset voivat olla mieletön voimavara, kun niitä oppii hyödyntämään ja käsittelemään. Tän oppimisprosessin aikana ne voivat kuitenkin välillä aiheuttaa ahdistuksen ja pelon tunteita, ja itseasiassa toimia omistajaansa vastaan aiheuttaen epävarmuutta ja lisäten riskiä juurikin tähän yliajattelun ja -analysoinnin syndroomaan, joka on siis muuten ihan omakehittelemäni termi, josta ei kannata muodostaa itselleen mitään peikkoa tai lääketieteellistä diagnoosia, vaikka tässä tekstissä esitetyt tuntomerkit täyttäisikin... ;)

Yliajattelukaan harvemmin vie meitä hengenvaaraan, mutta on kuitenkin rajoittavaa ja vaikuttaa usein negatiivisesti meidän toimintaan. Jatkaakseni noita autovertailuja, se kyllä hilaa meitä hiljalleen sinne kolmosvaihteelle, mutta siitä kovempaa on vaikea jatkaa: vaikka voitaisiin mennä 80, pysytellään kuitenkin siinä 45:n tuntumassa, ettei vaan sattuis mitään. Ylikierrokset ja ylilataus toki aiheuttaa samanlaisia ongelmia, kuin ylinopeuskin, mutta ei se 45 km/h silti kuulu sinne maantielle - kannattaa sitten mielummin valita pikkuteitä. 
Mitä se yliajattelu sitten on? Omakohtaisesta kokemuksesta uskallan väittää, että sitäkään ei oma-aloitteisesti välttämättä tunnista. Oma ajatusmylly lähtee jauhamaan siihen tahtiin, että jauhopussit täyttyy ja siitä ollaankin sitten hetki mielissään, kunnes ei enää tiedetä mihin niitä jauhoja oikein enää käyttäisi. Ymmärtäessäni oman taipumukseni tähän yliajatteluun, oon vain päättänyt hyväksyä sen ilman sen suurempaa stressiä. Oon vasta matkalla siihen tilanteeseen, että hyödyn tästä mun runsaasta ajatusten määrästä: pitää vaan oppia erottamaan hyödylliset ajatukset niistä rajoittavammista ja toisinaan vaan nollaamaan korvien väli ja heittäytyä hetken vietäväksi.

Haluaisin kuitenkin korostaa, että tää yliajattelu ei oo mikään ylpeyden aihe, kuten ei esimerkiksi vaikka ylikunto. Tällä tekstillä ja pohdinnalla haluaisinkin herättää vaan jokaista miettimään, tuleeko joskus yliajateltua turhaan, vaikka vois vaan antaa mennä ja katsoa kuinka käy. Meidän suorituskyky on kuitenkin loppujen lopuksi niin paljon yläkerrasta kiinni, että on taito osata ajoittaa ja rajoittaa ajatustyötä. Kuten tuolla aikaisemmin mainitsin, ajatuksilla voi olla paljon voimaa, kunhan ne oppii kohdistamaan oikein, joten ei niitä pelätäkään kannata. Mutta joskus pitää vaan antaa mennä, eikä miettiä. Monelle se paikka on pelikenttä ja kisatapahtuma, jollekin työpaikka, jollekin uuden ihmissuhteen rakentaminen tai muu iso elämänmuutos. 
Jos ei uskalla päästää irti kontrollin kahvasta, ei koskaan pääse kokemaan sitä hetken huumaa, mikä on elämässä ainakin mun mielestä ihan parasta. Maailman tappiin asti ei varmaan kannata elää aivot narikassa -tyyliin, mutta niin kauan kuin pelaa varman päälle ja pukee päälleen sitä henkistä pakkopaitaa, ei pääse hienoimpiin tunteisiin ja onnistumisiin käsiksi. Aina on riski epäonnistua ja pudota, ja joskus varmaan sattuu ja kovaa. Elämähän olisi helppoa, jos niin ei olisi ja eihän me muutenkaan siitä selvitä hengissä. :)

image1

2017/11/25

Kun epämukavuusalueesta tuleekin turvapaikka

Jos mun pitäisi jollekin asiasta tietämättömälle havainnollistaa, mitä tarkoittaa epämukavuusalue, ehkä esimerkiksi valikoituisi Kiikalan Kultalähteen kesäinen mäkiharjoitus eli käytännössä niin maitohappoiset jalat, että oksentaminen käväisee useammin kuin kerran mielessä. Epämukavuusalueella mun ei siis tarvitse ajatella mitään; juosta vaan eteenpäin niin kauan, että kroppa pakottaa pysähtymään. Noh, aika klassinen - etten sanoisi jopa ahdasmielinen - urheilijan näkökulma kyseiseen termiin. Toisaalta, ottaen huomioon urheilun dominoivan roolin allekirjoittaneen elämänkatsomuksessa, voiko enempää vaatia...
Jos kuitenkin miettii vähän pintaa syvemmälle, niin ei toi tilanne kyllä ole mulle sellainen, joka herättää sellaisen tuntemuksen, että edessä on hyppy johonkin tuntemattomaan ja pelottavaan. Tottakai, joka kerta lähden nousemaan mäkeä vähän "nopeammin" tai vähän puhtaammin ilman nelivetoa jyrkänteissä, vaikka tiedän, kuinka fyysisesti äärimmäinen koitos on edessä. Silti toisaalta tiedän, että tuun selviämään rypistyksestä ja että nousun jälkeen pääsen turvallisesti endorfiinihumalaan. Urheilullisen kehittymisen kannalta edellytyksenä on se, että annan kaikkeni sinne jyrkänteelle, mutta se ei välttämättä tarkoita, että haastaisin itseäni totaalisen epämukavalla alueella. Itseasiassa mä nautin siitä, että saan tyhjennettyä koko kropan ja mulle kestävyysharjoittelu on vielä urheilullisestakin näkökulmasta kaikkein turvallisin tapa: siinä mä koen olevani vahvimmillani ja kykenevä tyhjentämään joka solun energiasta. Se ei silti tarkoita, että kestävyystreenit on aina kivoja ja helppoja, eikä niissä ikinä hapota. Päin vastoin, hullun hommaltahan se tuntuu (ja kuuluukin kai tuntua) mutta tiedän, että ne tuo mulle hyvän olon jälkeenpäin ja että saan niistä hirveesti itseluottamusta.

Toi epämukavuusalue voi siis muodostua aika koukuttavaksi kaikkine maitohappoineen, jälkiendorfiineineen ja väsymystiloineen. Itseasiassa siitä tulee turvapaikka, johon tekee mieli paeta, kun pitäisikin ehkä oikeasti etsiä se uusi epämukavuusalue tai turvapaikka jostain vähän tuntemattomammasta. Kun me suunnitellaan hyppyä tuntemattomaan, me toivotaan, että se hyppy tuo meille jotain mielettömän jännittävää vaihtelua ja siistiä sisältöä elämään. Että me löydettäisiinkin ihan uudet omat vahvuudet ja voimat, jotka auttaisivat saavuttamaan meidän tavoitteita nopeammin. Ja siis tän kaiken pitäisi tapahtua hetkessä.
Koska urheilu on mulle oi-niin-rakas aihe, niin otanpa siitä jälleen kerran käytännön esimerkin, jotta saan mun ajatuksia purettua vähän helpommin ymmärrettävään muotoon (lue: väännän sen avulla rautalangasta): sekä minä että sekuntikello (varmaan fysiikkavalmentajatkin... :)) ollaan sitä mieltä, että en ole ollut ihan ensimmäisenä siinä jonossa, jossa jaettiin nopeita soluja. Niitä kuitenkin on kuin onkin minunkin perimässäni, vaikka niiden jalostaminen käytäntöön vaatiikin vähän enemmän duunia. Tikapuut, portaat ja hermottavat treenit onkin itseasiassa mun todellinen epämukavuusalue harjoituksissa. Vitsit, että mä haluaisin kehittyä niissä ja tikata kuin esim. eräs H. Hämäläinen (ihan vaan esimerkkinä). Kyllä mä kaikkeni niissä aina mahdollisuuden tullen yritänkin, mutta silti, jos haluan purkaa pääkoppaa ajatuksista tai hankkia itseluottamusta omatoimitreenin muodossa, niin liian usein oon lyöttäytynyt  lenkkipolulle sen sijaan, että olisin kokeillut miten se mielentila purkautuisikaan niihin nopeisiin liikkeisiin.
Elämässä on paljon suurempiakin kokonaisuuksia, kuin treenien sisältö. Nää onkin vaan esimerkkejä mun omasta elämästä ja haluaisinkin haastaa jokaisen tekstin lukijan miettimään, että uskaltautuisiko sinne omalle epämukavuusalueelle sittenkin vähän useammin. Ainakin kun hahmottaa, minkä verran siellä tulee todellisuudessa käytyä, voi puntaroida olisiko syytä vierailla siellä vähän enemmän (fysiikkakoutsi-Salmen kanssa oltiin yhtä mieltä, että mäkin rupean käymään).

Epämukavuusalue voi olla iso kokonaisuus tai pieni osa sitä. Ehkä jotakuta jännittää esiintyminen, ja päätyy siksi taka-alalle tai joku löytää aina vähän kivempaa tekemistä kuin kokeisiin lukeminen. Jollekin se on ensimmäinen kerta joogatunnilla (taas esimerkki omasta elämästä), koska on liikkuvuudeltaan jotakuinkin rautakanki ja jollekin se tarkoittaa omista ongelmistaan tai murheistaan puhumista ääneen.
Silloin, kun epämukavuusalueesta tuleekin turvapaikka, puhutaan esimerkiksi siitä, kuinka stressiä puretaankin työntekoon sen sijaan, että annettaisiin aikaa itselleen ja läheisilleen. Tai sitä, kuinka treenataankin kehityksen toivossa sen sijaan, että maltettaisiin tasapainottaa levon, ravinnon ja treenin kokonaisuus. Epämukavuusalue ei siis tarkoita meille kaikille samaa. Se ei ole välttämättä maksimisykettä, energiavajetta, ylitöitä tai univelkaa. Omille tavoilleen sokeutuu helposti, ja ne muuttuvatkin helposti turvaksi, kun joku heittää ilmoille ajatuksen muutoksen tarpeesta.
Myös mulla on epämukavuusalueita, joilla ei oo hirveesti tekemistä lentopalloilun kanssa. Niissä mä haluan haastaa itseäni ihmisenä, joka kuitenkin loppujen lopuksi olen sen lentopalloilijan takana - niin kuin kaikki meistä oman työnsä, koulutuksensa tai minkä tahansa sosiaalisen roolin kohdalla. Muistetaan kehittää myös sitä puolta.

Summasummarum, epämukavuusalueen käsitettä ei kannata rajata tiettyihin raameihin ikuisiksi ajoiksi, vaan sitä kannattaa laajentaa oman muuntautumiskyvyn mukaan. Lisäksi tekstin runsaista epämukavista sanoista huolimatta kannatan ehdottomasti sellaista elämäntapaa, joka saa elämän tuntumaan mielekkäältä ja mukavalta. Se taas ei tarkoita jatkuvaa, neuroottista epämukavuusalueen metsästystä, mutta siitä nauttimista, kun tuntuu taas onnistuneensa itsensä haastamisessa. :)

Kaiken tän vastapainoksi laitetaan kuvitukseksi kuitenkin kuva from the real comfort zone eli etelän auringonpaisteen alta...  Nimim. marraskuu on suomalaisen parasta aikaa
IMG_3735

2017/11/22

Elämäni vauhdikkaimmat kolme vuotta

Syksyllä 2014 koitti meikäläisen lukion alku. Tuolloin osa silloisista Kuortaneen valmennuskeskusjoukkueen joukkuekavereista tuskaili ylioppilaskirjoitusten parissa samaan aikaan, kun valmistauduttiin EM-kisoihin tiiviisti koko loppukesä ja alkusyksy. "Onneks mun kirjoituksiin on vielä ikuisuus" -fraasi jyskytti siellä mun takaraivossa samalla, kun yritin - paitsi tuntea empatiaa kavereiden puolesta - selviytyä lukion jokseenkin peruskoulua itsenäisemmästä opiskelutyylistä. Tässä maan pinnalle palautti esimerkiksi ensimmäinen pitkän matematiikan arvosana. Jos joku ois tuolloin mulle kertonut, että kirjoittaisin siitä vähän vaille laudaturin, olisin varmaan nauranut ja todennut, että niin vissiin. Suunnilleen vuotta myöhemmin Saloon palattuani pyörittelin silmiä sellaisella sopivan teinillä ei ikinä -asenteella, kun opo ehdotti jatko-opiskeluvaihtoehtona diplomi-insinöörin tutkintoa. Niin vain on joutunut selvästikin kaikkitietävä 16-vuotias minäni taipumaan valmistuneen minäni edessä, sillä tuotantotalouteen liittyvä koulutus kuulostaa tänäpäivänä erittäinkin varteenotettavalta vaihtoehdolta. Oon kuitenkin oppinut tässä kolmessa vuodessa sen, ettei mikään oo varmaa - suuntaan tai toiseen - enkä enää sano ei ikinä tai aivan varmasti.
fullsizeoutput_4df0

Paljon on siis kolmen ja puolen vuoden aikana ehtinyt tapahtua. Oon oppinut itsestäni paljon, vaikka mulle lukiovuodet eivät oikein missään vaiheessa olleet sen oman kutsumuksen etsintää; lentopallo oli ollut mulle lukion alussa selkeä suunnannäyttäjä jo jonkin aikaa. Toki mun haaveet lakimiehen opinnoista vaihtuivat muihin akateemisiin suunnitelmiin, mutta vieläkään en ole niiden suhteen lokeroinut itseäni mihinkään. Lukion aikana ehdin hukata ja löytää itseni monen monta kertaa uudestaan; tein ja kokeilin asioita, jotka harmittivat hetkessä, mutta joita on ollut turha katua myöhemmin. Uskalsin kuitenkin tehdä muutoksia ja valintoja, jotka ovat tuoneet mut tähän pisteeseen, jossa oon nyt. Nekin ovat opettaneet, mutta ennen kaikkea ne erehdykset ovat tehneet selväksi, mitä oon ja mitä haluan olla. Mun lukiovuodet eivät koskaan muodostuneet miksikään biletyksen aikakaudeksi, mutta niiden aikana syntyi monia huippuhauskoja muistoja rakkaiden ihmisten kesken ja vaikka tää lukio ei tarkoita mitään elämästä valmistumista, koen silti, että vasta nyt mä hyppään tuntemattomaan. Joo, saatan edelleen asua kotikaupungissani, jonka kadunnimet, lounaspaikat ja kuntosalit löytyy mielensisäisestä kartasta keskellä pimeintäkin yötä, mutta ensimmäistä kertaa koulu ei herätä mua aamulla, pakota valmistautumaan uuteen päivään, tarjoa lounasta tai teetä itsenäisiä hommia illalle. Nyt sen tekee lentopallo, mikä on ollut mun toiveena suunnilleen sen 12 vuotta, jotka koulun penkillä ehdin istua (kyllä, uskon, että 7 vuotias minäni olisi mielummin harjoitellut sormilyöntiä, kuin istunut pulpetin ääressä). Olen siitä mielettömän kiitollinen, mutta ei se ihan maailman helpoin homma ole ollut opeteltavaksi. Kirjoitusten jälkeen purkautui sellainen määrä stressiä, että olo oli pitkään aika tyhjä ja meni pitkään opetella siihen, että treenien välissä on oikeasti lupa rentoutua ja valmistautua vaan siihen seuraavaan treeniin. Vastaavasti huonon treenin tai pelin unohtamiseen piti löytää joku muu keino kuin kouluhommat ja lukion ympäristö. Parissa kuukaudessa oon onneksi mennyt noissa jutuissa sen verran eteenpäin, että oon vakuuttanut itseni siitä, että tätä mä haluan tehdä.
fullsizeoutput_4e04
Kun lakki napsahtaa päähän 5.12. (joka muuten on jotenkin kuvaavasti pelipäivä), aion nauttia siitä kaikesta työstä, minkä tein tän reilun kolmen vuoden aikana. On ollut melkoisen monta mental breakdownia ja unetonta yötä mutta uskon, että tuun aina muistelemaan noita vuosia lämmöllä, sillä tuohon ajanjaksoon on mahtunut kuitenkin tosi paljon hyviä muistoja niin lentopallon, lukion, perheen kuin ystävienkin parissa. Vaikka just nyt mua ei sido velvollisuudet koulun muodossa mitenkään, arvostan koulutusta tosi paljon, ja kannustan jokaista seuraamaan sen suhteen kutsumuksiaan niin kuin mä haluan tehdä urheilun kanssa. Jonain päivänä aion palata myös koulun penkille, mutta en vielä vähään aikaan.
IMG_3537
Kirjoittelin Vanhojen tansseista täällä, kuva täältä (Salon lukio)
Loppukevennykseksi koottuna lukion tärkeimmät opit mulle (mukana jälleen sopiva ripaus itseironiaa):
- kolme viimeistä pitkän matikan kurssia samaan jaksoon keskelle kiireisintä syyskauden pelirumbaa on vähän liian iso nakki
- koeviikolla kokeen tekemiseen käytetään maksimissaan se puolitoista tuntia, että ehtii kympiksi aamutreeneihin
- maailmassa on nöyryyttävämpiäkin asioita, kuin ulkohousujen käyttäminen koulussa
- yksin syöminen ruokalassa on kuin on ihan okei, eikä kokoajan tarvitse edes tuijottaa kännykkää
- ylioppilaskirjoituksiin ei kannata ottaa paahdettuja papuja, babyporkkanoita tai muutakaan rouskuvaa evästä
- pakollisten ulkovälituntien jääminen yläasteelle varmistaa sen, ettei välitunneilla tule vahingossakaan ulkoiltua
- ajokortin saaminen lisää myöhästymisiä n. 100 %
- sähköistyminen on liian nykyaikaista vielä 90-luvun loppupuolen lapsellekin
- penkkarit on ehdottomasti yks siihenastisen elämän hauskimmista kokemuksista
- aika kuluu normaaliakin nopeammin, kun on kirja luettavana, projektityö palautettavana tai verkkokurssi suoritettavana
- ei ole sattumaa, että parhaat arvosanat tulee niiltä kursseilta, joilla oot ilman juttukaveria

Kiitos vielä isosti kaikille, jotka ovat jo nyt muistaneet onnitteluilla lakista. :)

2017/11/14

Mitä nuoren urheilijan päässä liikkuu?

22548821_841542626000302_4917683789382144424_o
Kuva: Osku Sahlsten
Nuori urheilija uskaltaa unelmoida asettamatta deadlineja, koska sen mielestä sillä on niiiin paljon aikaa saavuttaa ne kaikki.
Nuori urheilija tietää, että monessa tilanteessa kokemus ratkaisee, paitsi ei tietenkään omalla kohdalla.
Nuori urheilija inhoaa, kun sille kerrotaan, kuinka se on vielä nuori. Katsos kun se on vanhempi, kuin se on vielä ikinä aikaisemmin ollut.
Nuori urheilija haluaisi olla just niin hyvä kuin ikinä voi olla, ja olla sillä tasolla uransa loppuun asti.
Nuori urheilija ei usko, että vielä parikymppisenäkään ei oo mennyt tarpeeksi aikaa kypsymiseen.
Nuori urheilija luulee, että epäonnistuminen urheilussa tekee huonomman ihmisen.
Nuori urheilija ajattelee, että just tänään on pakko pystyä tekemään elämän parhaat suoritukset.
Nuori urheilija ei malta pysyä paikoillaan, jos kroppa on tikissä just nyt. Sehän pitää hyödyntää heti!
Nuori urheilija unohtaa, miten pitkän matkan se on jo kulkenut, koska se ei oo vielä perillä.
Nuorelle urheilijalle uran päättävät loukkaantumiset ja vammat ovat urbaanilegendaa. Ei ne koske mua.
Nuori urheilija on niin aikuinen, kun se kilpailee aikuisten sarjoissa. Silti se tykkää, kun äiti pesee pyykit tai laittaa ruuan.
Nuori urheilija on ehdoton, kultaiset keskitiet on mukavuudenhaluisille.
Nuori urheilija kunnioittaa, kun autetaan ja neuvotaan. Silti se oppii vasta kantapään kautta.
Nuori urheilija rakastaa sitä, mitä tekee. Sillä kyllä helposti myös mopo keulii, onhan se just saattanut saada ajokortin. Siksi se on kiitollinen isistä, äidistä, valmentajasta tai kaverista, joka pakottaa painamaan joskus jarrua.


Kirjoittaja on nuori urheilija, jolle itseironia on keino paeta omaa perfektionistista luonnetta. 

2017/04/24

Keltanokka nyt ihan oikeasti liikenteessä

*sisältää mainontaa


Kerroin täällä viime syksynä mun autokoulutaipaleen ensiaskelista ja sen jälkeen onkin ehtinyt jo tapahtua paljon sillä saralla. 

Kuljettajatutkinnon sain suoritettua lähes päivälleen pari kuukautta sitten, ja siitä lähtien autolla on tullut ajeltua enemmän tai vähemmän lähes päivittäin. Kiireiset kuukaudet ovat pitäneet mut vielä visusti Salon seudulla, ja pidemmät matkat on taitettu poikkeuksetta bussimatkustajana joukkuekavereiden kanssa. Siitäkin huolimatta, on vaan voinut hämmästellä, kuinka nopeasti auton käsittely ja rohkeus kehittyvät. En ole luonteeltani minkään sortin maantiekiitäjä ja uskon, että kelien salliessa tulen edelleen taittamaan paljon matkoja polkupyörällä, mutta ajokortin saaminen on kyllä helpottanut elämää huomattavasti. 
Olen myös oppinut paljon - ja paljon on myös vielä oppimatta. Vastuullisuus lisääntyy väistämättä: vastuu omasta ja toisten turvallisuudesta, vastuu autosta jne. Myös joustavuutta on kysytty luonnollisesti, sillä mulla on käytössä toinen meidän perheen autoista ainakin sen aikaa kun asun kotona ja se on tarkoittanut esimerkiksi jeesaamista kyydityksissä. Olen kuitenkin tosi tyytyväinen, että mun kohdalla on näinkin joustava vaihtoehto onnistunut, eikä oma auto ole vielä ajankohtainen. Tottakai sellaisen hankkiminen houkuttaa, mutta kaikki ajallaan.

Kuljettajana koen saaneeni hyvät valmiudet autokoulusta lähteä ajelemaan. Manuaalivaihteisen auton käsittely on tuntunut itselleni ainakin nykyisessä ympäristössä tarpeeksi yksinkertaiselta, mistä kiitos kuuluu ajo-opetukselle. Toki automaattiauto tuo aina pientä luksusta arkeen, mutta koulusta sain kyllä itseluottamusta myös manuaalivaihteiston käyttöön. 
Ympäristönä Salon Autokoulu oli mun mielestä tosi mieluisa, ja tunneille lähtiessä toimipisteellä oli aina positiivinen tunnelma. Juttua riitti jokaisella ajotunnilla,  joten hartiat eivät ainakaan viimeisien ajotuntien jälkeen olleet enää ihan kauhean jumissa jännittämisestä... :)

Tänään sain käyntiin myös harjoitteluvaiheen teoriatunnilla, mutta kiitos Salon Autokoululle jo nyt hyvästä oppimisympäristöstä ja joustavuudesta mun tutkinnon suorituksen ajalla.
Täältä löytyy myös pieni haastattelupätkä, jossa kerron enemmänkin vielä fiiliksiä.

Turvallisia kilometrejä kaikille muillekin tähän kevääseen siellä ruudun takana!
fullsizeoutput_4d7f

2017/03/23

Mitä käy, jos mä epäonnistun?

Yleensä pyrin pitämään koulun ja lentopallon erillään; kumpikin tarjoaa just sopivaa vaihtelua toiseen verrattuna. Ja mitä vähemmän yhteisiä nimittäjiä, sitä huolettomammin voin syventyä kummankin pariin. Tän alkukevään aikana löysin kuitenkin niistä aika paljon yhteistä: playoffeissa ja ylioppilaskirjoituksissa pelin henki on suhteellisen sama - tulos tai ulos. 
Helmikuun loppupuolella alkoi mun osalta aika tiivis ajanjakso, joka sisälsi runkosarjan loppusuoran lisäksi mahdollisimman paljon valmistautumista kirjoituksiin. Pari viikkoa sitä painoikin menemään sen kummempia ajattelematta, olihan pleijareihin ja kirjoituksiin, eli maaliskuun puoleenväliin, vielä tosi paljon aikaa. Sitten sitä herää 13.3. äidinkielen esseekokeeseen, ja tajuaa että torstaina mukaan tulee vielä puolivälierät, ja vasta 22.3. voisi heivata kirjat sivuun (hyvällä omallatunnolla). Tilannetta ei varsinaisesti helpottanut se, että koin valmistautuneeni kirjoituksiin tosi isosti muun elämän ehdoilla. Siinä sitä taas oltiin; kaikki eväät jokailtaisiin itkupotkuraivareihin siitä, ettei mihinkään saa keskittyä rauhassa, oli tarjolla, mutta sitten meikäläinen tajusi jotain. 

Tulos tai ulos -periaate on sinänsä aika raadollinen. Se kasaa helposti paineita, mikä toisaalta on usein aika opettavainen muutos siihen normaaliin asetelmaan, jossa saa tehdä asioita paineettomasti ja oman maun mukaan. Mutta miksi ne paineet niin usein aiheuttavat negatiivisia mielikuvia ja usein myös ihan konkreettisia seurauksia? 
Paine saa meidät usein ajattelemaan vain sitä huonompaa vaihtoehtoa: entä jos mä epäonnistun? Tämä ajatus saa meidän pään sisällä vielä usein ympärilleen kunnon täysihoidon. Sitä ruokitaan negatiivisilla mielikuvilla, ja se pidetään aktiivisena pohtimalla sitä tarpeeksi usein. Paineeseen liittyy kuitenkin kääntöpuoli. Niitä paineita kun ei kasata, jos ei olisi syytä uskoa onnistumiseen ja menestykseen. Meidän pitäisikin oppia näkemään se onnistumisen mahdollisuus ja uskoa siihen, eikä pelätä epäonnistua. Epäonnistuminen tulee, jos on tullakseen. Se tulee, vaikka sitä yrittäisi kuinka ajatuksissaan käsitellä, ja valitettavasti vielä helpommin sitä kautta. 
Epäonnistumiseen on monenlaisia syitä, joiden käsittely voi toisaalta olla tuottoisaa ja opettavaista tulevaisuuden kannalta, mutta jotta niistä saisi voimavaran, tulee tunnistaa tilanne, jossa niille syille voi tehdä jotain. Tilanteessa, jossa epäonnistuminen vaan tulee, on turhaa alkaa väkisin etsimään itsestään syitä. Yksittäiset epäonnistumiset voivat johtua ihan vaan huonosta tuurista, väärinkäsityksistä tai huonosta ajankohdasta. Silloin tilanne pitää vain hyväksyä, ja mennä eteenpäin. Kyllä niiden huonompien sattumien peräkkäinen todennäköisyys on ihan yhtä pieni kuin niiden onnekkaiden sattumien. Siihen pitää vain luottaa.

Kirjoitukset ja playoff-sarjat ovat aika raadollisia: ne herättävät aika suuria tunteita, vaikka kumpikaan ei sitten ehkä välttämättä määritä loppuelämää. Tai sitten määrittävätkin: joku pelaa elämänsä kevään, joukkuekin saavuttaa tavoitteensa ja uusia ovia avautuu tai vastaavasti joku tekee elämänsä suorituksen kirjoitussalissa ja varmistaa siten opiskelupaikkansa. Nämä ovat niitä mahdollisuuksia ja megaonnistumisia. Ilman epäonnistumisen mahdollisuutta ja vaikeuksia nekään eivät tuntuisi miltään. 

Playoff-kevät on urheilijan parasta aikaa (Ja tästä eteenpäin keskitynkin vain pleijareihin, koska valitettavasti kirjoitukset eivät ole "lukiolaisen parasta aikaa"). Siitä pitää nauttia ja ottaa ilo irti. Joukkuelajien hienouksista yksi on se, että henkilökohtainen epäonnistuminen ei tarkoita joukkueen epäonnistumista. Ja jos tarkoittaa, se kertoo omaa kieltään sen yhteisön perustan lujuudesta. Luottamus ja toisten läsnäolo on mieletön voimavara, joka tekee epäonnistumisesta helpompaa ja onnistumisesta palkitsevampaa. 
Joten sinä, joka tällä hetkellä odotat tai jännität jotain mieletöntä, muistathan uskoa siihen onnistumiseen ja nauttia joka hetkestä. Katsotaan sitten miten käy.

Toivottelen kaikille myös ihanaa kevättä, koska nykytahdilla musta ehkä kuullaan vuodenajan vaihduttua... :)
17352202_1427440783974731_5883723260734517036_n
Kuva: Mäsi/Lentopalloliitto

2017/01/14

Jos yhden toiveen saisin

Mikä on se, jota ei omalle kohdalle toivoisi mutta sattuessaan tarjoaa mahdollisuuden viisastua? Se on sama, joka jostain syystä muille sattuessa tarjoaa mahdollisuuden olla itse tyytyväinen: epäonnistuminen.

Jollain kumman tavalla monessa arkipäivän ympäristössä ilmapiiri on muodostunut (voi olla, että se on aina ollutkin) varsin negatiivikseksi – huonoon kierteeseen on helppo jäädä, sillä positiivisten asioiden löytäminen on monelle meistä huomattavasti haastavampaa kuin niiden epäkohtien. Helppoa on myös todeta sen yhteisön positiivarin olevan vaan vähän naiivimpi kuin muiden: ei se nää, miten huonosti asiat on. Entä jos tämä samainen positiivari ei edes halua nähdä? Ja mitä jos hän tekee sen valinnan ihan tietoisesti? Eli toisin kuin se negatiiviseen keskittyvä yksilö, joka ei enää edes tiedosta etsivänsä pelkästään huonoja puolia. Esimerkiksi suhtautuminen epäonnistumiseen muodostaa yhdenlaisen rajan positiivisuuden ja negatiivisuuden välille.
Positiivinen ajattelumalli ei tarkoita sitä, että epäonnistuminen on yhtä toivottua, kivaa ja palkitsevaa kuin onnistuminen. Ei – se tarkoittaa sitä, että epäonnistumisen näkee mahdollisuutena. Positiivisuuden lisäksi tarvitaan kaveriksi myös sopiva määrä järkeä ja oikeanlaisia tunteita, jotta mahdollisuus oppimiseen hyödynnetään, eikä samoja virheitä toisteta. Positiivisuuskin sallii henkisen epätasapainon, kyyneleet ja pettymyksen tunteet. Mutta positiivisuus ei jätä niihin vellomaan, vaan jättää ne taakseen, kun ne eivät enää hyödytä. Fakta on, että itku ja itseinho eivät vie eteenpäin, vaikka voivatkin auttaa käsittelemään epäonnistumista. Ne ovat kuitenkin yksinkertaisia mekanismeja, jotka meiltä jokaiselta löytyvät luonnostaan, ja ne eivät vie sen suuremmin ajatteluamme eteenpäin.
Entäs se negatiivisen versio? Negatiivinen ajattelu ohjaa etsimään syitä epäonnistumiseen, mutta ei ratkaisua niihin. Epäonnistuminen selittyy tekijöillä, joille ei voi mitään ja jotka vaan on. Jälkeenpäin osataan yleensä myös viisastella, ja kertoa merkkejä, joista tämä epäonnistuminen oli ennustettavissa. Jotenkin niille ei kuitenkaan sitten tehty mitään, kun oli vielä tehtävissä.
Toinen ajatusmalliero liittyen epäonnistumiseen on se, että kelle me sitä toivomme, vai toivommeko kenellekään? Koemmeko me aidosti itse onnistuneemme, jos onnistumisemme kumpusi toisen epäonnistumisesta?
Pitkässä juoksussa jokaisen elämänlaadulle olisi hyödyksi toivoa kaikille onnistumisia, niin urheilussa kuin elämässä yleensä. On avartavaa myöntää itselleen, että vain sellaisessa ympäristössä, jossa kaikki toistensa kanssa tekemisissä olevat ja mahdollisesti toisiaan vastaan kilpailevat tahot onnistuvat, kehittyy. Vain silloin saa esimerkiksi kilpailutilanteessa tietää, onko oikeasti toista parempi.

Tavoittelen kaikessa tekemisessäni onnistumisia, kuten varmasti jokainen meistä. Silti elämässä törmää valitettavan usein siihen, kuinka muille toivotaan epäonnistumista. Jos jonkun onnellisuus vaatii muiden epäonnistumista,  on ehkä hyvä aika pysähtyä tutkimaan sen onnellisuuden laatua. Eli summasummarum: toivottavasti me opittaisiin iloitsemaan myös muiden onnistumisista. Se on mun tän päivän toive... :)

2017/01/03

Ensi vuoden tärkein lupaus: Älä hengitä omaan niskaan

”New year, new me” ja sitä rataa.
Uusi vuosi tuo usein mukanaan lupauksia, ja niiden kanssa samaan syssyyn luetaan usein liuta haaveita. Ero näiden välillä syntyy siitä, että lupaukseen liittyy velvollisuus sen pitämisestä. Ympäripyöreät haaveet sen sijaan antavat mahdollisuuden yrittää tavoitella niitä, jos siltä tuntuu. Leikkimieliset kannustimet itse kullakin ovat tietysti asiaankuuluva juttu, mutta välillä tuntuu, että paine elämän suunnan muuttumisesta kasataan vuoden ensimmäisille päiville.
Vaikka uudenvuodenlupaus perinteenä on juurtunut syvästi mieliimme, tuntuu silti oikeudenmukaiselta ennen kaikkea itseään kohtaan palauttaa mieleen, mitä se lupaaminen loppujen lopuksi vaatiikaan. Kannattaako lupauksia sylkemällä kasata itselleen painetta tai antaa muiden ihmisten odottaa jotain, johon ei ehkä sittenkään pysty seuraavan 12 kuukauden aikana?
On luonnollista pyrkiä elämässä eteenpäin, ja tavoitteiden asettaminen kasvattaa motivaatiota. Kun on kyse omista henkilökohtaisista asioista,  on itse vastuussa myös armollisuudesta ja kohtuudesta. On tärkeää antaa itselleen mahdollisuus toteuttaa ja täyttää odotuksiaan itseään koskien juuri siten, kuin se parhaalta tuntuu. Koulu-, työ- ja urheilumaailma tarjoavat meille riittävästi aikarajoja ja numerotavoitteita – niitä ei välttämättä tarvitse asettaa enää oma-aloitteisesti.  Toki osa meistä kokee tavalleen sopivana asettaa aikarajoja ja konkreettisia maaleja, mutta pidemmässä juoksussa ne herättävät kysymyksiä myös siitä, mitä sitten sen jälkeen tapahtuu. Palataanko entiseen, pitäydytäänkö tavoitteessa vai kasvaako nälkä syödessä? Mahdollisesti sopivan ajan kuluttua löydetään itsemme suorittamasta yhä edelleen uusia tehtäviä, jotka takaavat hetken tyytyväisyyden, mutta jättävät jälkeensä myös jonkinlaisen tyhjiön.

Omalla kohdallani vuoden vaihtuminen ei herätä sen suurempia muutos- tai kehitysajatuksia kuin muutkaan päivät. Tietenkin siihen liittyy omanlaisensa jännitys ja odotus siitä, mitä seuraavat 365 vuorokautta tuovat tullessaan. Mutta sen sijaan, että lähtisin elämään vuotta kerrallaan, olen päättänyt valita yksikökseni mieluummin päivän – sunnuntaisin ehkä tunnin. Tosin selaillessani vanhoja arkistoja tartuin kiinni yhteen viime vuoden puolella unohtuneeseen tapaan eli kuukausittaisiin tavoitteisiin. Niiden tavoite on lähinnä vaan keskittyä enemmän asioihin, jotka olen lykännyt taka-alalle, vaikka ne eivät sinne kuulu. Se, saanko mä niistä mitään konkreettista hyötyä irti, jää nähtäväksi, mutta oon päättänyt lähteä näihin sellaisella sopivalla yrittänyttä ei laiteta –meiningillä.
Muuten odotukset tulevalle vuodelle ovat aika samankaltaiset kuin vuosi sitten: kiirettä ja sisältöä riittää, mutta niistä pitää ottaa vaan ilo irti ja pysyä positiivisena. Loppujen lopuksi saan kuitenkin tehdä asioita, joista tykkään ja jotka liittyy omiin valintoihin. Tietysti uuttakin on: ylioppilaskirjoitukset, ja lakkikin olisi tavoitteena saada tämän vuoden puolella sekä ajokortin hankinta. Lentopallollisia tavoitteita riittää myös, mutta niiden taustalla mulle keskeisempänä on oman itseni ja joukkueen kehittäminen. Niissä hommissa taustajoukkoja ja tukijoita on melkoisen pieni määrä, vaikka konkreettisille tavoitteille ottajia ja odottajia löytyykin. Jokaisesta tilanteesta on kuitenkin jonkinlainen oppi otettavissa irti, ja olen päättänyt haluta voittamista vielä edelleenkin joka päivä vähän enemmän.

Mutta haluaisinhan mä kaikenlaista (semi)konkreettistakin, kuten…
…nähdä mahdollisimman paljon uusia paikkoja. …harrastaa monipuolisemmin kaikenlaisia palloilulajeja. …käyttää englannin lisäksi jotain toista vierasta kieltä. …pitää enemmän yhteyttä niihin, joita en näe tarpeeksi usein. …hankkia mun seinälle kartan, johon voin merkitä kaikki paikat, joissa oon käynyt. …alkaa kerätä astiastoa tulevaisuutta ajatellen. …oppia kihartamaan mun hiukset. …kehittää paremmat unenlahjat.

Näitähän riittäisi. Ja ne täyttyy joko vuonna 2017 tai on täyttymättä; aika näyttää. Joka tapauksessa, haluan tehdä tästä vuodesta merkityksellisen nauttien jokaisesta hetkestä. Se on mun mielestä just sopivan vaativa ja ympäripyöreä tavoite.
Muistetaan pitää mopo käsissä, vaikka tammikuu on taas täällä, niin energiaa riittää aina sinne joulukuulle asti. Tsemppiä kaikille vuoden alkuun!