2017/01/14

Jos yhden toiveen saisin

Mikä on se, jota ei omalle kohdalle toivoisi mutta sattuessaan tarjoaa mahdollisuuden viisastua? Se on sama, joka jostain syystä muille sattuessa tarjoaa mahdollisuuden olla itse tyytyväinen: epäonnistuminen.

Jollain kumman tavalla monessa arkipäivän ympäristössä ilmapiiri on muodostunut (voi olla, että se on aina ollutkin) varsin negatiivikseksi – huonoon kierteeseen on helppo jäädä, sillä positiivisten asioiden löytäminen on monelle meistä huomattavasti haastavampaa kuin niiden epäkohtien. Helppoa on myös todeta sen yhteisön positiivarin olevan vaan vähän naiivimpi kuin muiden: ei se nää, miten huonosti asiat on. Entä jos tämä samainen positiivari ei edes halua nähdä? Ja mitä jos hän tekee sen valinnan ihan tietoisesti? Eli toisin kuin se negatiiviseen keskittyvä yksilö, joka ei enää edes tiedosta etsivänsä pelkästään huonoja puolia. Esimerkiksi suhtautuminen epäonnistumiseen muodostaa yhdenlaisen rajan positiivisuuden ja negatiivisuuden välille.
Positiivinen ajattelumalli ei tarkoita sitä, että epäonnistuminen on yhtä toivottua, kivaa ja palkitsevaa kuin onnistuminen. Ei – se tarkoittaa sitä, että epäonnistumisen näkee mahdollisuutena. Positiivisuuden lisäksi tarvitaan kaveriksi myös sopiva määrä järkeä ja oikeanlaisia tunteita, jotta mahdollisuus oppimiseen hyödynnetään, eikä samoja virheitä toisteta. Positiivisuuskin sallii henkisen epätasapainon, kyyneleet ja pettymyksen tunteet. Mutta positiivisuus ei jätä niihin vellomaan, vaan jättää ne taakseen, kun ne eivät enää hyödytä. Fakta on, että itku ja itseinho eivät vie eteenpäin, vaikka voivatkin auttaa käsittelemään epäonnistumista. Ne ovat kuitenkin yksinkertaisia mekanismeja, jotka meiltä jokaiselta löytyvät luonnostaan, ja ne eivät vie sen suuremmin ajatteluamme eteenpäin.
Entäs se negatiivisen versio? Negatiivinen ajattelu ohjaa etsimään syitä epäonnistumiseen, mutta ei ratkaisua niihin. Epäonnistuminen selittyy tekijöillä, joille ei voi mitään ja jotka vaan on. Jälkeenpäin osataan yleensä myös viisastella, ja kertoa merkkejä, joista tämä epäonnistuminen oli ennustettavissa. Jotenkin niille ei kuitenkaan sitten tehty mitään, kun oli vielä tehtävissä.
Toinen ajatusmalliero liittyen epäonnistumiseen on se, että kelle me sitä toivomme, vai toivommeko kenellekään? Koemmeko me aidosti itse onnistuneemme, jos onnistumisemme kumpusi toisen epäonnistumisesta?
Pitkässä juoksussa jokaisen elämänlaadulle olisi hyödyksi toivoa kaikille onnistumisia, niin urheilussa kuin elämässä yleensä. On avartavaa myöntää itselleen, että vain sellaisessa ympäristössä, jossa kaikki toistensa kanssa tekemisissä olevat ja mahdollisesti toisiaan vastaan kilpailevat tahot onnistuvat, kehittyy. Vain silloin saa esimerkiksi kilpailutilanteessa tietää, onko oikeasti toista parempi.

Tavoittelen kaikessa tekemisessäni onnistumisia, kuten varmasti jokainen meistä. Silti elämässä törmää valitettavan usein siihen, kuinka muille toivotaan epäonnistumista. Jos jonkun onnellisuus vaatii muiden epäonnistumista,  on ehkä hyvä aika pysähtyä tutkimaan sen onnellisuuden laatua. Eli summasummarum: toivottavasti me opittaisiin iloitsemaan myös muiden onnistumisista. Se on mun tän päivän toive... :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti