2017/11/22

Elämäni vauhdikkaimmat kolme vuotta

Syksyllä 2014 koitti meikäläisen lukion alku. Tuolloin osa silloisista Kuortaneen valmennuskeskusjoukkueen joukkuekavereista tuskaili ylioppilaskirjoitusten parissa samaan aikaan, kun valmistauduttiin EM-kisoihin tiiviisti koko loppukesä ja alkusyksy. "Onneks mun kirjoituksiin on vielä ikuisuus" -fraasi jyskytti siellä mun takaraivossa samalla, kun yritin - paitsi tuntea empatiaa kavereiden puolesta - selviytyä lukion jokseenkin peruskoulua itsenäisemmästä opiskelutyylistä. Tässä maan pinnalle palautti esimerkiksi ensimmäinen pitkän matematiikan arvosana. Jos joku ois tuolloin mulle kertonut, että kirjoittaisin siitä vähän vaille laudaturin, olisin varmaan nauranut ja todennut, että niin vissiin. Suunnilleen vuotta myöhemmin Saloon palattuani pyörittelin silmiä sellaisella sopivan teinillä ei ikinä -asenteella, kun opo ehdotti jatko-opiskeluvaihtoehtona diplomi-insinöörin tutkintoa. Niin vain on joutunut selvästikin kaikkitietävä 16-vuotias minäni taipumaan valmistuneen minäni edessä, sillä tuotantotalouteen liittyvä koulutus kuulostaa tänäpäivänä erittäinkin varteenotettavalta vaihtoehdolta. Oon kuitenkin oppinut tässä kolmessa vuodessa sen, ettei mikään oo varmaa - suuntaan tai toiseen - enkä enää sano ei ikinä tai aivan varmasti.
fullsizeoutput_4df0

Paljon on siis kolmen ja puolen vuoden aikana ehtinyt tapahtua. Oon oppinut itsestäni paljon, vaikka mulle lukiovuodet eivät oikein missään vaiheessa olleet sen oman kutsumuksen etsintää; lentopallo oli ollut mulle lukion alussa selkeä suunnannäyttäjä jo jonkin aikaa. Toki mun haaveet lakimiehen opinnoista vaihtuivat muihin akateemisiin suunnitelmiin, mutta vieläkään en ole niiden suhteen lokeroinut itseäni mihinkään. Lukion aikana ehdin hukata ja löytää itseni monen monta kertaa uudestaan; tein ja kokeilin asioita, jotka harmittivat hetkessä, mutta joita on ollut turha katua myöhemmin. Uskalsin kuitenkin tehdä muutoksia ja valintoja, jotka ovat tuoneet mut tähän pisteeseen, jossa oon nyt. Nekin ovat opettaneet, mutta ennen kaikkea ne erehdykset ovat tehneet selväksi, mitä oon ja mitä haluan olla. Mun lukiovuodet eivät koskaan muodostuneet miksikään biletyksen aikakaudeksi, mutta niiden aikana syntyi monia huippuhauskoja muistoja rakkaiden ihmisten kesken ja vaikka tää lukio ei tarkoita mitään elämästä valmistumista, koen silti, että vasta nyt mä hyppään tuntemattomaan. Joo, saatan edelleen asua kotikaupungissani, jonka kadunnimet, lounaspaikat ja kuntosalit löytyy mielensisäisestä kartasta keskellä pimeintäkin yötä, mutta ensimmäistä kertaa koulu ei herätä mua aamulla, pakota valmistautumaan uuteen päivään, tarjoa lounasta tai teetä itsenäisiä hommia illalle. Nyt sen tekee lentopallo, mikä on ollut mun toiveena suunnilleen sen 12 vuotta, jotka koulun penkillä ehdin istua (kyllä, uskon, että 7 vuotias minäni olisi mielummin harjoitellut sormilyöntiä, kuin istunut pulpetin ääressä). Olen siitä mielettömän kiitollinen, mutta ei se ihan maailman helpoin homma ole ollut opeteltavaksi. Kirjoitusten jälkeen purkautui sellainen määrä stressiä, että olo oli pitkään aika tyhjä ja meni pitkään opetella siihen, että treenien välissä on oikeasti lupa rentoutua ja valmistautua vaan siihen seuraavaan treeniin. Vastaavasti huonon treenin tai pelin unohtamiseen piti löytää joku muu keino kuin kouluhommat ja lukion ympäristö. Parissa kuukaudessa oon onneksi mennyt noissa jutuissa sen verran eteenpäin, että oon vakuuttanut itseni siitä, että tätä mä haluan tehdä.
fullsizeoutput_4e04
Kun lakki napsahtaa päähän 5.12. (joka muuten on jotenkin kuvaavasti pelipäivä), aion nauttia siitä kaikesta työstä, minkä tein tän reilun kolmen vuoden aikana. On ollut melkoisen monta mental breakdownia ja unetonta yötä mutta uskon, että tuun aina muistelemaan noita vuosia lämmöllä, sillä tuohon ajanjaksoon on mahtunut kuitenkin tosi paljon hyviä muistoja niin lentopallon, lukion, perheen kuin ystävienkin parissa. Vaikka just nyt mua ei sido velvollisuudet koulun muodossa mitenkään, arvostan koulutusta tosi paljon, ja kannustan jokaista seuraamaan sen suhteen kutsumuksiaan niin kuin mä haluan tehdä urheilun kanssa. Jonain päivänä aion palata myös koulun penkille, mutta en vielä vähään aikaan.
IMG_3537
Kirjoittelin Vanhojen tansseista täällä, kuva täältä (Salon lukio)
Loppukevennykseksi koottuna lukion tärkeimmät opit mulle (mukana jälleen sopiva ripaus itseironiaa):
- kolme viimeistä pitkän matikan kurssia samaan jaksoon keskelle kiireisintä syyskauden pelirumbaa on vähän liian iso nakki
- koeviikolla kokeen tekemiseen käytetään maksimissaan se puolitoista tuntia, että ehtii kympiksi aamutreeneihin
- maailmassa on nöyryyttävämpiäkin asioita, kuin ulkohousujen käyttäminen koulussa
- yksin syöminen ruokalassa on kuin on ihan okei, eikä kokoajan tarvitse edes tuijottaa kännykkää
- ylioppilaskirjoituksiin ei kannata ottaa paahdettuja papuja, babyporkkanoita tai muutakaan rouskuvaa evästä
- pakollisten ulkovälituntien jääminen yläasteelle varmistaa sen, ettei välitunneilla tule vahingossakaan ulkoiltua
- ajokortin saaminen lisää myöhästymisiä n. 100 %
- sähköistyminen on liian nykyaikaista vielä 90-luvun loppupuolen lapsellekin
- penkkarit on ehdottomasti yks siihenastisen elämän hauskimmista kokemuksista
- aika kuluu normaaliakin nopeammin, kun on kirja luettavana, projektityö palautettavana tai verkkokurssi suoritettavana
- ei ole sattumaa, että parhaat arvosanat tulee niiltä kursseilta, joilla oot ilman juttukaveria

Kiitos vielä isosti kaikille, jotka ovat jo nyt muistaneet onnitteluilla lakista. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti