2018/08/31

Uusien tuulien pyörityksessä

Kuluneet kolme viikkoa uusissa hämäläisissä maisemissa ovat vierähtäneet melkein pelottavan nopeasti. Ainakin sen verran nopeasti, että sitä ymmärtää, kuinka jokainen päivä seuraavan neljän viikon aikana ennen kauden alkua tulee tosiaankin tarpeeseen. Ensimmäisen viikon tunnustelujen jälkeen oman vuokra-asunnon nurkat ovat tuntuneet omilta ja Elenia-areena kotisalilta. Niin, nelisen vuotta sitä tuli käytyä sekä onnistuneilla että epäonnistuneilla ryöstöretkillä, ja yhtäkkiä sitä on ihan muina naisina asettunut taloksi. Kotiutumisesta treeniympäristöön iso kiitos kuuluu jo nyt joukkuekavereille, staffille ja muulle seuraväelle, johon hallilla on tullut törmättyä - kiva nähdä, kuinka alusta asti ollaan päästy tekemisen meininkiin. 

Tässä treeniä, ruokaa ja lepoa tykittäessä sitä on tullut mietittyä, että mikä sitten ajan myötä ottaa sen uuden ja alkuhuuman paikan. Pre-seasonin arkirytmi maanantaista perjantaihin on jo rutinoitunut, ja viikonloppuisin siinä lepäämisen ohella koettaa keksiä jotain, mikä veisi ajatukset vielä lentopalloilun ulkopuolelle, kun kauden intensiteetti ei ole vielä ehtinyt kiiriä lihaksistoon ja keskushermostoon. Pelinälkäkin alkaa pikkuhiljaa olla niin kova, että ajatukset hamuilevat auttamatta syyskuun loppupuolelle (onneksi tähän nälkään helpotusta on luvassa treenipelien myötä). Mutta kuten jo mainittu, samalla sitä vielä iltaisin treenipäivän päätteeksi toteaa, että ei kannata miettiä vielä illallista tai seuraavaa aamutreeniä pidemmälle. 
Mikä siinä vaihtelussa sitten virkistää? Meistä jokainen mieltää sanalle ”uusi” omat synonyyminsä: jännittävä, toivottu, tuntematon, pelottava, välttämätön, ahdistava, mielenkiintoinen, erilainen, vaarallinen jne. Ja onneksi meissä on jonkinlainen sekoitus näitä kaikkia; pysymme liikkeessä, mutta emme pelkää pysähtyäkään. Toisinaan kun tuntuu, että on tullut pysyttyä paikallaan liian pitkään, alkaa se uudistumisen tuntematon ja mielenkiintoinen puoli nostaa päätään. Toisaalta, kun on käynyt tarpeeksi muutoksia tarpeeksi lyhyen ajan sisällä, alkaa rutiinien turvallisuus ja stressittömyys houkutella. Juuri tätä pysähtymisen ja etenemisen tasapainoa sitä haluaisi itsekin tavoitella. Hirveästi olisi vielä nähtävää ja koettavaa, ja varsinkin kun kokemukset uudesta ympäristöstä ovat jo nyt olleet niin positiiviset, sitä alkaa jäädä koukkuun tähän alkuhuumaan. Omalla kohdalla tuohon alkuhuumaan jää kiinni nimenomaan se tunnepuolinen minä, joka janoaa uusia kokemuksia ja jännitystä elämään. Tässä kohtaa järkiminäni puuttuu peliin, ja muistuttaa, että jos jo lyhyessä ajassa on saanut irti paljon, mitä pitkäjänteinen sitoutuminen voi tarjotakaan - sinänsä varmaan ihan yleispätevää muillakin elämän osa-alueilla. 

Juuri nyt pääsen siis fiilistelemään melkoista endorfiinihumalaa iltaisin omassa pikku yksiössäni vedettyäni sitä koko pitkän päivän, vaikka perisuomalainen pessimisti sisälläni pitääkin jalat maassa ja muistuttaa, että marraskuun sääilmiöihin on enää kaksi kuukautta, eikä salille polkeminen ole kohta enää niin jännittävää. Tulevina viikkoina höyryt tulevat varmasti tasoittumaan, kun päästään tosiaan kunnolla treenipelien pariin, ja sitä kautta henkisesti kuormittavammin valmistautumaan kauteen. Ja kun palttiarallaa kuukauden päästä palataan Nurmosta ensimmäiseltä vierastuplalta, alkuhuuma alkaa siitä eteenpäin tasoittua huolella. 
Onneksi elämä, urheilu ja pienimpänä yksikkönä lentopallo ovat kuitenkin niin yksinkertaisia, että sisäisellä motivaatiolla pääsee alkuhuumankin jälkeen pitkälle. Tässä kohtaa ”pitkälle” ei välttämättä tarkoita konkreettisia mittareita siitä, millä tasolla kukin sitä absoluuttisesti suorittaa vaan sitä, mitä tunteita suorittaminen meissä saa aikaan. Ja koska tiedän, millaisia tunteita ja hienoja vaiheita lentopallo on mulle jo tässä kohtaa parhaimmillaan tarjonnut, janoan niitä lisää. Esimerkiksi siksi haluan päätoimisesti pelkästään pelata tällä hetkellä; ottaa kaiken irti (pitäen kuitenkin samalla huolen siitä, ettei pikkusiskon täysin aiheellinen pelko siitä, että syrjäydyn yhteiskunnasta, käy toteen). Kaiken irti ottaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nyt elämä on helppoa ja hauskaa, eikä tarvitse tehdä mitään mistä ei tykkää. Jos haluaa saavuttaa parhaan version itsestään, pitää pystyä rämpimään suot ja ylämäet, jotta pääsee nauttimaan myötätuulesta rullatessa sopivan loivaa rinnettä alas. Päätös siitä, että syvänteet ovat vain vaiheita, tulee sisältä. Sitä oppii, kuinka vahva on, kun joskus tulee vastaan taakka, jota ei jaksakaan yksin kantaa. Ja että sitä tulee vahvemmaksi ajan myötä, eikä se tosiaan tapahdu rallatellessa alkuhuuman vallassa vaan juurikin silloin, kun tuntuu, ettei enää jaksa. 

Allekirjoittaneen on tosi helpottavaa rallatella pitkästä aikaa alas rinnettä, kun tuntuu, että takana on loputon suo, joka ei sitten ollutkaan loputon. Ja kun taas pitää alkaa edetä siinä vähän haastavammassa tasamaastossa tai rypistää ylämäessä, on siihen valmis. 


Inspiraatiota jokaiselle syksyyn, sisälsi se sitten hyppyä uuteen ja tuntemattomaan tai paluuta tuttuun ja turvalliseen. 

2018/08/06

Identiteettikriisissä

Oon kirjoittanut tän tekstin joskus viime keväänä, kun loukkaantumiskierre riepotteli mua oikein olan takaa. En kuitenkaan uskaltanut julkaista tätä tekstiä vielä silloin, enkä edes tiedä miksi. Haluaisin kuitenkin jakaa näitä ajatuksia, koska loukkaantumiset koskee valitettavan isoa osaa urheilijoita jossain kohtaa uraa, ja vaikka kuntoutusjaksollakin jaksaisi olla ulospäin positiivinen, usein sisällä myllertää. Mutta yleensä, kun jaksaa etsiä positiivisia asioita ja elää päivä kerrallaan, asiat järjestyy. 


En ole taideihminen. Ainakaan siinä mielessä, että en ole käynyt museoissa koulun retkien ulkopuolella enkä liiemmin osaa nimetä taiteilijoita, joita ei ole kuvaamataidon ja taidehistorian tunneilla opetettu (no, jos sieltäkään). Ehkä tähän kaikkeen liittyy myös se, että en koskaan oppinut piirtämään ja olinkin vahvimmillani abstraktien töiden parissa, kun ei tarvinnut työskennellä paineen alla tai yrittää vakuuttaa itselleen, että lopputulos on juuri sellainen kuin kuvittelin. En ole myöskään mitenkään mainittavan harras musiikin saralla. En ole käynyt konserteissa tai festareilla. Tietysti salolaiseen identiteettiin kuuluu jokunen iltatorikeikka, Power Cupissa on ollut kivasti suomalaisia eturivin artisteja, ja livemusaa kuulee milloin missäkin, mutta en kehtaa kyllä sanallakaan analysoida Emma-gaalan valintoja, Grammy-palkinnoista puhumattakaan. Tottahan toki musiikki soi päivittäin kotona tai reissussa, mutta turvallisin valinta mulle on joku Spotifyn top-listoista. Silti pystyn nyt saamaan pientä otetta siihen tunteeseen, kun taiteilija ei löydä inspiraatiota tai laulajalla ei ääni kulje.

Aasinsiltana tästä päästäänkin otsikon aiheeseen, identiteetin hukkaamiseen. Siis siihen, kun et ehkä pääsekään toteuttamaan itseäsi ainakaan niin kuin olit suunnitellut ja ajatellut. Mun kohdalla tilanne on se, että loukkaantuminen on vaivannut vuodenvaihteen paikkeilta, ja jokainen päivä onkin alkanut tuntua vähän pidemmältä kuin silloin täysin terveenä. Urheilijan tärkeimmät työkalut ovat kuitenkin oma kroppa ja mieli, ja kun toinen lakkaa pelittämästä, niin toisen kuormitus kasvaa vähän turhan paljon. Toimettomaksi en ole suinkaan jäänyt, päin vastoin; kuntoutuminen mahdollistaa paljon sellaisia harjoitusmuotoja, joita ei ehdi välttämättä kilpailukauden aikana harjoittaa. Siitäkin huolimatta, koetteleehan se korvien väliä, kun et pääsekään laittamaan itseäsi likoon suunnitellusti siinä jutussa, jolle olet päättänyt omistautua etkä pääse auttamaan ainakaan sen alunperin kaavaillun roolin raameissa joukkuetta eteenpäin sen tavoitteissa. 
Mulle tärkeää on myös ollut asiassa kuin asiassa uuden oppiminen. Pitkään se liittyi pääosin kouluun ja lentopalloon, ja viime syksynä asennoiduin siihen, että kaiken oppimiseen suunnatun kapasiteetin voikin kohdistaa pelkästään lentopalloon. Yhtäkkiä sitä oltiinkin vähän tyhjän päällä, ja fiilikset olivat vähän ristiriitaiset. Tuntui, ettei ole yhtäkkiä mitään opittavaa, vaikka oppiminen on ihan loputon käsite. Silloin vaan tuntui, etten voi oppia mitään uutta ja innostavaa, jos en pääse harjoittelemaan täysillä lentopallon parissa. 
Myös mun sosiaalinen identiteetti joutui koetukselle, kun ei päässytkään treenaamaan päivittäin niiden mahtavan 13 joukkuekaverin kanssa. Siispä treenaaminen tuntui aluksi melkoiselta pakertamiselta, vaikka meitä kuntoutujia nyt (valitettavasti) onkin useampi. Ja vaikka ollaankin yhdessä ja tavoite kuntoutumisessa on sama, ei meillä kuitenkaan samoja vammoja ole. Onneksi ollaan saatu toisistamme voimaa, eikä kaikki voimavarat ole valuneet hukkaan tätä tilannetta sadatellessa, vaan myös itseämme ja toisiamme tsempatessa. Treenaamisen lisäksi tuntui, ettei oikein muutenkaan saa sosiaalisesti itsestään kaikkea irti. Ei haluaisikaan olla niin paljon ihmisten ilmoilla, kun ei oikein viihdy edes yksin tän hetkisessä tilanteessa.
Kuulostaa melkoiselta kaaokselta, mutta jossain kohtaa sitä vaan piti päättää, että tää on sittenkin vaan mahdollisuus tulla vahvempana takaisin, vaikka se sitten vaatisi vähän venymistä siitä omasta kuoresta.

Esimerkiksi päätin ottaa uudesta harjoittelu- ja kuntoutusjaksosta kaiken irti. Nyt mun ei tarvitsekaan miettiä, että lähteekö pomppu ensi viikonloppuna, ja onko käsi tarpeeksi herkkänä. Mun maali onkin vähän kauempana, ja tänään voin tykittää treenin pelkästään sen hetkisen kropan olotilan ehdoilla. Tottakai moni harjoittelumuoto on kevyempää kuntouttavaa, mutta niissäkin edistyminen on tosi voimaannuttavaa. Yhtä lailla jokainen harjoitus vaatii sen täyden keskittymisen ja mentaliteetin, kuin tähänkin asti. Teen tätä paitsi kuntouttaakseni itseni, myös siksi, että saan palata mahdollisimman pian mukaan joukkueeseen, ja tavoittelemaan niitä meidän yhteisiä tavoitteita. 
Uuden oppimisen löysin onneksi uusista harjoitteista, mutta myös kansien välistä. Kirjojen lukeminen on ollut tosi rentouttavaa ja siinä mielessä tosi palkitsevaa, että olen saanut sieltä paljon uutta. Esimerkiksi Ilkka Virolaisen ja Harri Virolaisen Mielen voima urheilussa (Viisas elämä) on auttanut ymmärtämään paljon niistä voimavaroista, joita voin harjoittaa ihan sataprosenttisesti oman suorittamisen kannalta ja oon tätä päässyt työstämään myös ihan käytännössä. Myös Karo Hämäläisen Alex (Otava) oli virkistävä lukukokemus, josta vasta uutta oppikin, sillä en ole oikein koskaan politiikan kentille astunut. Kolmas kirjavinkki (nää on ihan vilpittömästi mun suosituksia, ei maksettua sisältöä) onkin yritysmaailman puolelta, Terho Puustisen ja Mika Mäkeläisen Taivas+Helvetti (One on One Publishing Oy) ja se kertoi aikamoisen voimaannuttavia tarinoita yrittämisen puolelta. Yhteistä näille kaikille oli tosiaan se oppiminen, mutta myös niiden antamat konkreettiset esimerkit siitä, kun kaikki laitetaan oikeasti peliin.

Sitten se sosiaalinen elämä... Mähän jätin oman kämppäni tyhjilleen pariksi viikoksi, jotta käytännön elämä (kulkeminen, aikatauluttaminen jne.) onnistuisi mutkitta, kun kävely oli rajoitettu ihan minimiin, ja asustelin pari viikkoa tyhjäksi jääneessä makuuhuoneessa kotikotona. Siellä itseasiassa huomasin saavani hirveästi voimaa siitä, kun perhe olikin taas osa arkea, sillä yksin asuminen on pidemmän päälle, noh, yksinäistä. Kiitos siis perheelle siitä, että piditte mut järjissäni silloinkin, kun ei tehnyt mieli mennä minnekään Hanhivaaran kuntosalia, Salohallia tai uimahallia lukuunottamatta. Niin vaan sitä pikkuhiljaa sai kasattua sekä mielensä että kroppansa siihen kuntoon, että voikin taas käydä lounaalla ja ruokakaupassa just silloin, kun itse haluaa, ja olla oma iloinen ja positiivinen itsensä. 

Kaikesta, kuten tästäkin tilanteesta, löytyy jotain hyvää. Mutta tottahan toki tää sen verran epämukavalta tuntuu, että ei tähän halua jäädä. On vaan huomattavasti helpompi elää päivä kerrallaan, kun osaa nauttia edes jossain määrin siitä erilaisuudesta ja nähdä kolhut osana kasvua ja kehittymistä. Nyt sitä myös selkeästi hahmottaa, mikä siinä urheilussa oikeasti viehättää. Ja puhun nimenomaan urheilusta yleisellä tasolla, en pelkästään lentopallosta. Ei niitä fiiliksiä vaan saa mistään muualta, en ainakaan minä.


Voimaa ja positiivisuutta kaikille, jotka kamppailee samanlaisten ajatusten kanssa.