2019/09/18

Kun periaatteellinen jääräpää pysähtyi miettimään

Yhdet elämäni pisimmistä viikoista elin tämän vuoden touko- ja kesäkuussa, kun odottelin tietoa koulupaikasta. Tuolloin vain yksi oli varmaa - se, että otan koulupaikan vastaan, mikäli sellainen minulle suodaan. Kun sitten kesäkuun lopussa sain selvyyden koulupaikasta, olin tosi onnellinen. Samalla kun tuntui, että iso osa oman urheilu-uran eteen tehdystä työstä oli taas valunut hukkaan, sainkin muistutuksen siitä, että kannatti sieltä yläasteelta aina kirjoituksiin asti pitää myös kirjat kädessä. 

Päätös koulupaikan hakemisesta ylipäätään tuli tehtyä kantapään kautta, mutta olen silti onnellinen, että mulla oli rohkeutta koittaa myös ammattiurheilijan arkea. Sitä siis painelin menemään joulukuusta 2017 alkaen tähän kevääseen asti. Se ei ehkä ollut sellaisena treenit-lepo-treenit -konseptina mun juttu, ja uskonkin siihen, että oma arki muovautuu koulun kanssa kyllä optimaaliseksi niin urheilun kannalta kuin elämän yleensäkin.
Kun joulukuussa 2017 juhlin omia ylppäreitäni, olin siitä parin viikon kuluttua alaraajavamman takia sivussa. Näin jälkeenpäin on muuten helppo todeta, että ehkä jo siinä kohtaa joku taho yritti vielä kysyä, että oonko nyt ihan varma, että haluan heittää opiskelut (ts. aika iso osa tuolloisesta identiteetistä) syrjään. Tuon kysymyksen oli moni mut kenttien ulkopuolellakin tunteva varovaisesti esittänyt, tai ainakin todennut, etteivät heti näe, että mun (kohtuu analyyttiselle) luonteelle riittää pelkkä urheilu. Tässä kohtaa ei pidä ymmärtää väärin - mua on aina kannustettu omien unelmien tavoittelemiseen ja oon saanut lähipiiriltä 100% kannustuksen ja johdatuksen urheilulliseen elämään - mutta näen nyt itsekin, mitä he ehkä yrittivät mulle aikoinaan sanoa. 
Tosiaan, huolimatta näistä suorista ja vähemmän suorista vihjeistä, halusin heivata kouluhommissa ja hypätä ammattiurheilijan elämään. Tän voi pistää kahden asian piikkiin: 1) ammattiurheilu oli ollut pitkään mun unelma ja 2) olen periaatteellinen jääräpää. Taas kerran jälkiviisaana hyväksyn tuon ensimmäisen, mutta toivottavasti tulevaisuuden päätöksissä pystyn hiljentämään periaatteellisen jääräpään ääntä vähän paremmin.

Mun osalta siihen puoleentoista vuoteen, jotka elin 100% urheilulle, mahtui paljon huonoa tuuria. Useampi loukkaantuminen ja niiden haasteellinen kuntouttaminen veivät paljon henkisiä ja fyysisiä voimavaroja, aikaa ja omalta osaltaan luottamusta. Oon tehnyt paljon töitä sen eteen, että olen yrittänyt nähdä metsän puilta, mutta tottakai loukkaantumiset ovat raadollisimpia juttuja, joita urheilija urallaan kohtaa. 
Kaikkein raskainta oli kuitenkin se, että tiesin kokoajan jossain takaraivossa, että mulla jää tällä hetkellä moni muu kiinnostava ja inspiroiva asia oppimatta ja tekemättä. Sitä ei ole helppo tunnistaa ja tunnustaa itselleen, koska kokoajan toivoin, että mulle tulisi sellainen sykähdyttävä fiilis, että tää on kaikki, mitä elämältäni haluan. Ei tullut. Ja itseasiassa juuri siksi nostan hattua niille, jotka oikeasti pystyvät laittamaan itsensä 100% likoon urheilun eteen. Se on tosi raadollista ja kokonaisvaltaista hommaa. Mä itse koin, etten saanut millään kaikkea potentiaaliani ulosmitattua pelaamalla lentopalloa. Varsinkin nuo loukkaantumispätkät pakottivat mut löytämään itsestäni ihmisenä paljon muutakin kuin pallonpelaajan, eikä niiden jaksojen jälkeen ollut helppo hypätä taas päätoimisen urheilijan saappaisiin.

Tälläisten ajatusten pohtiminen on aika raskasta, ja kun omat voimavarat toisinaan olivat aika lopussa, ei oma kriittisyys riittänyt järkeviin johtopäätöksiin. Mulle oli omasta mielestäni jonkin aikaa ihan selkeää, etten haluaisi urheilla enää lainkaan. Tästäkin mustavalkoisesta ajatuksesta mua kannustettiin luopumaan, mutta niihin keskusteluihin osallistuin useimmiten (valitettavasti) periaatteellisena jääräpäänä. 
Erityisen herättävä oli kuitenkin yhden ulkopuolisen ihmisen opetus: ”Kaikkeen menettämiseen ja luopumiseen liittyy surutyö. Kun siis luopuu (syystä tai toisesta) urheilusta, myös silloin pitää tehdä tuo surutyö.” Silloin ymmärsin, etten mä halunnut tehdä sitä surutyötä - musta ei olisi siihen, että vakuuttelisin itselleni tehneeni oikean päätöksen, vaikka tietäisin kuinka paljon sillä urheilumaailmalla olisi voinut vielä olla mulle hienoja ihmisiä, kokemuksia ja tunteita varastossa. Ei ollut helppoa myöntää, että sisimmässäni tykkäsin urheilusta niin paljon, vaikka sen parissa olin kokenut niin paljon karvaita pettymyksiä viimeisen parin vuoden aikana.

Kaikki tuo itsetutkiskelu ja edestakaisin veivaaminen toivat mut lopulta tähän pisteeseen, jossa olen nyt. Lentopallo on hauskempaa kuin pitkiin aikoihin. Treeneissä on aito into kehittyä ja yrittää parhaansa, eikä vaan suoriutua niistä ”koska niin kuuluu tehdä”. Mulla on ympärilläni tosi motivoitunut ryhmä ihmisiä, joiden parissa saa paitsi nauraa, haluaa antaa itsestään mahdollisimman paljon irti. 
Tuon kaiken rinnalla on nyt myös koulu, ja juuri siksi (eikä siitä huolimatta) mun on helppo nähdä urheilun parissa pelkästään mahdollisuuksia. Tuskastumisen ja epävarmuuden tunteet koen nyt niiden kurssien alkuluennoilla, joiden sisällössä on luvassa jotain täysin uutta ja tuntematonta (tai vanhaa ja unohdettua…), mutta toisaalta käyn nukkumaan joka ilta inspiroituneena siitä, kuinka paljon mahdollisuuksia mulla on oppia, kun vaan jaksan tehdä töitä.

Huolimatta siitä, että oon saanut paljon hämmästyneitä katseita, kun oon kertonut mut urheilun parista tunteville ihmisille opiskelevani matematiikkaa ja tilastotieteitä (tai koulussa kertonut viettäneeni välivuodet päätoimisena urheilijana), oon vaan todennut hymyillen, että näin on. Oon löytänyt itselleni kaks ihan mieletöntä ympäristöä toteuttaa itseäni, ja välillä mopo meinaa todellakin lähteä keulimaan. 
Arki on toisinaan vähän rapsakampaa kuin päätoimisena urheilijana: harjoitusten ja kilpailujen määrä kun pysyy kohtuu samana, mutta huoltamiseen ja lepoon on vähemmän aikaa käytössä. Mä en kuitenkaan osaa ahdistua ajatuksesta liikaa: on etuoikeus saada tehdä molempia yhtä aikaa tällä tasolla. Tosin myönnettäköön, että rintarangan liikkuvuuteen joutuu laittamaan vähän ekstraa, koska tietokoneen näpyttely on jäänyt viime vuosina vähemmälle, ja nyt mun päivittäiset työskentelyasennot kelpaisivat työergonomialehtisten ”Älä tee näin”-kappaleiden kuvitukseksi. 

Tällä hetkellä lähitulevaisuudessa siintää uuden kauden alkaminen ja monen monta deadlinea tehtävien palautuksille. Helppoa on siis elää päivä kerrallaan, ja sehän passaa. (Risto Siilasmaata lainaten ”Jos vaihtoehtoja ei ole, päätöksiä ei voi tehdä - ne tehdään meidän puolestamme.) 
Oon siis enemmän kuin innoissani viikon päästä alkavasta kaudesta, joka on hiipinyt nurkan taakse vähin äänin - luultavasti siksi, että jokaista harkkapeliäkin on reilun puolen vuoden pelitauon jälkeen odottanut melkoisella innolla. Mä toivottelen tsemppiä kaikille alkaviin kilpailukausiin ja ylimenokausiin! Jos sulla ei oo kumpaakaan käynnissä, niin sitten tsemppiä siihen minkä parissa ikinä paineletkaan menemään tätä syksyä! 

2019/07/12

Kevätkauden mittainen tutkimusmatka

Edellisestä kerrasta on ehtinyt vierähtää tovi, ja kieltämättä jännittää, kuinka hyvin kynä pysyy vielä kädessä. On tässä maaliskuun ja heinäkuun välillä ehtinyt tapahtuakin, joten ainakin sisältöä pitäisi riittää. Näin pähkinänkuoressa yksi lentopallokausi on taas saatu pakettiin, on paineltu kesätöitä ja koulupaikkakin on lunastettu. Ihan niin ruusuinen kulunut puolivuotinen ei ole ollut.

Perustin tämän blogin muutama vuosi sitten pääosin omaksi ja läheisteni iloksi - kanavaksi, jonka avulla voin toteuttaa itseäni ja kiinnostustani kirjoittamiseen. Aika pian tuon jälkeen oivalsin, kuinka antoisa apuväline blogin kirjoittamisesta tuli omien mietintöjen ja ajatusten selventämisessä, ja tekstiä syntyikin työpöydälle melkoisesti. Osa noista teksteistä lymyilee edelleen julkaisemattomana, mutta kuten mainittu, pelkästään niiden kirjoittaminen on auttanut paljon, ja tekstien jakaminen onkin ollut mulle mielekästä vain, jos koen pystyväni tarjoamaan jollekulle kivan lukuhetken tai aiheesta kiinnostuneille päivitystä kuulumisista. 

Siitäkin huolimatta, että olen kokenut kirjoittamisen mielekkääksi tavaksi käsitellä ja purkaa ajatuksia, ei edeltävien kuukausien aikana ole tullut rustailtua ylös yhtikäs mitään. Ei, vaikka kaikki mun pähkäilyt ovat olleet isompia kuin aikaisemmin ja sen lisäksi niitä on vilissyt korvien välissä melkoisesti. Yllättävää (itselleni) kyllä, olen lähtenyt etsimään uusia tapoja heittää ajatuksia syrjään: sitä on tullut innostututtua esimerkiksi puutarhanhoidosta, maalaamisesta ja postikorttimaisemien jahtaamisesta. Se on tehnyt älyttömän hyvää, mutta kaipuu näpyttelemisen pariin on kolkutellut viime aikoina takaraivossa, joten tässä sitä taas ollaan. 

Mitä ne mainitut isot ja runsaslukuiset ajatukset ovat sitten pitäneet sisällään? Omasta mielestäni rohkeaa on jo se, että uskalsin kirjoittaa tuon kysymyksen tähän ihan vapaaehtoisesti. Ajatuksissa on meinaan pyörinyt jos jonkinlaista, ja aika syvissäkin vesissä on uiskenneltu. Se, miksi niistä jutuista haluan puhua ääneen (ts. kirjoittaa tietokoneella), liittyy siihen, että olen itse kokenut, kuinka helpottavaa on, kun käy ilmi, että jonkun ajatuksenjuoksu sisältää samanlaista sekamelskaa. Onneksi multa on löytynyt lähipiiristä aina joku, joka on ymmärtänyt ja parhaimmillaan jakanutkin ajatuksia, mutta monesti uskallus puhua ääneen lähimmillekin on vaatinut rohkaisua jostain ulkopuolelta. 

Kevätkausi meni tammikuussa kerralla uusiksi, kun epäonnisesti pyöräytin jalkaterän niin, että sain menolipun sairastuvalle vähintään 12 viikoksi. Loppujen lopuksihan olin koko kevään sivussa pelikentiltä, vaikka sieltä tammikuulta huhtikuuhun tuli tykitettyä harjoituksia melkoisesti. Siispä tuo kolmikuukautinen oli psyykkisesti aikamoista äärirajoilla menemistä, kuten olettaa saattaa: joukkuetreenien parista siirtyminen kohtuulliseen yksinäiseen puurtamiseen, ja ainoana tavoitteena on päästä takaiseen sellaiseen kuntoon, joka riittää pelikentille kauden tiukimmassa paikassa. Sellainen tavoite vaatii tasapainosemmankin realistin kääntymistä kovan luokan idealistiksi. Kun sitten se realismi huhtikuussa koputtelikin olkapäälle, oli takki aika tyhjä. 

Kevään aikana tuli kuitenkin harrastettua aika paljon mietintää oman tulevaisuuden, tavoitteiden ja arvojen suhteen. Niitä pyöriteltyäni päädyin kahteen (lentopallokuplasta katsottuna) isoon päätökseen: halusin hakea kesätöitä ja koulupaikkaa. Aluksi molemmat päätökset tuntuivat jotenkin todella isoilta ja radikaaleilta. Veikin jonkin aikaa ennen kuin annoin itselleni luvan todeta, että niissä ei ole mulle itselleni mitään radikaalia: oman toimeentulon eteen työskenteleminen, uuden oppiminen, koulutus ja itseni haastaminen mahdollisimman monipuolisesti ovat kaikki mulle tärkeitä arvoja. Olen näin jälkeenpäin tosi kiitollinen, että kevään aikana olin pakotettu tutkimaan itseäni syvemmin lentopalloidentiteetin takaa. Ei ollut helppoa, mutta ymmärsin, että minulle pelkkä fyysinen haastaminen ja itseni mittaaminen sillä osa-alueella ei tuo minulle tunnetta siitä, että hyödynnän omaa potentiaaliani tarpeeksi tai että pääsen työskentelemään kaikkien mua kiinnostavien asioiden parissa.

Oman arvomaailman selvittely sai aikaan myös sen, että ymmärsin priorisoida ystävät, muun lähipiirin ja heidän kanssa vietetyn ajan. Vaikeimpina hetkinä mulle kaikkein vaivattominta on olla itsekseen ja rakennella omista ajatuksista negatiivisuus-ikiliikkujaa. Ja sekin on välillä ihan okei. TIesin kuitenkin, että en ole onnellisimmillani siten. Niimpä kevään mittaan ja kesän ajan oon halunnut tehdä ja antaa aikaa tärkeille ihmisille ja kohtaamisille. Oon ihan äärimmäisen kiitollinen kaikille niille, joille oon saanut kertoa ja jotka ovat halunneet kertoa, mitä kuuluu. Oon onnekas, koska mulla on elämässä sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on okei olla heikko. Sitä oon ollutkin viime kevään, ja sen myötä entistä enemmän haluan olla läsnä ja siinä silloin, kun joku muu sitä tarvitsee. 


Juuri nyt oon tosi kiitollinen siitä, kuinka asiat ovat järjestyneet. Oon kiitollinen työ- ja koulupaikasta, ystävistä, perheenjäsenistä ja omasta terveydentilasta. Oon myös kiitollinen siitä, että pystyn vihdoin rehellisesti sanomaan, että viime kaudessa oli paljon hyvää. Opin paljon itsestäni, ja siitä, mitä elämältä haluan. Opin tuntemaan uusia ihmisiä ja tapoja toimia. Opin, että oma onnellisuus on omissa käsissä, mutta silti apua on aina saatavilla, kun vaan rohkenee sitä kysyä. 

Radiohiljaisuus on nyt rikottu ja tiedote tältä erää ohi, joten katsotaan palaanko astialle taas heti perään joskus marraskuussa. Ihanaa loppukesää kaikille, muistakaa laittaa aurinkorasvaa niinä harvoina päivinä, kun valoilmiö jostain pilven takaa kurkistaa!



2019/03/11

Joukkuehengen aliarvioitu vetovoimaisuus

Kävin viikonloppuna vetämässä vapaamuotoisen mielenterveyttä ylläpitävän bootcampin Pihtiputaalla, kun vierailin Saanan luona. Me käytiin monta (ainakin omasta mielestämme) kiinnostavaa keskustelua aiheesta jos toisesta, ja yhtenä pulpahti pintaan joukkuelajien, pääosin oman lajimme lentopallon, markkinointi ja medianäkyvyys. 

Aihe, joka on pohdinnassa tässä tekstissä, pulpahti mieleen tosiaan yhdestä meidän keskusteluista, jossa kävi ilmi, että molemmat ovat joskus niin mielensä pahoittaneet, kun omat lausunnot lehdistölle ovat irtautuneet kontekstista (tai ehkä kokonaan muuttuneet) ja näin mahdollisesti vääristäneet asioiden todellista laitaa. Kyse ei ole mistään dramaattisesta, mutta molemmat koettiin näiden kokemusten perusteella, että pienilläkin väärinymmärryksillä voi saada täysin vinon kuvan toisen ihmisen asenteista ja arvoista.
Molempien kokemukset olivat siis karkeasti sen tyyppisiä, että puheissamme korostettiin koko joukkueen suorittamista, mutta myöhemmin luettiinkin omaa lausuntoa niin, että puhe oli vain omasta tekemisestä hieman väritettynä itsekehun sävyihin. 

Joukkuelajeissa joukkueen jäsenten roolit ovat erilaisia, ja monesti voimakkaimmin ulospäin näkyvät juurikin ne, jotka esimerkiksi tilastollisesti vaikuttavat lopputulokseen eniten, mikä tulosurheilussa on tietysti oivallinen mittari, jos asiaa tarkastellaan nimenomaan vaikkapa yksittäisen pelin voittamisen kannalta. Kun puhutaan määrätietoisemmasta menestymisestä, vaaditaan paljon myös ryhmädynamiikalta. Ryhmädynamiikan tärkeimpiä rakennuspalasia ovat roolit ja normit. Rooleja joukkueurheilussa on monenlaisia, ja niistä useimmat vievät joukkueen yhteinäisyyttä eteenpäin, mutta on olemassa myös rooleja, jotka saattavat heittää kapuloita rattaisiin, kun puhutaan joukkueen dynamiikasta ja sen kehityksestä. 
Hyvä joukkue on enemmän kuin osiensa summa. Tämä kliseen tuntomerkit täyttävä lause on pähkinänkuoressa se, mikä tekee eroja joukkueiden välille. On selvää, että tämä ilmenee eri tavalla erilaisissa joukkueissa; esimerkiksi kulttuurierot, kilpailemisen taso ja tavoitteet vaikuttavat joukkueen arvoihin, rooleihin ja normeihin. Hyvä ryhmädynamiikka ei joukkueessa välttämättä tarkoita, että kaikki heittävät huulta pukuhuoneessa, ovat valmiita selvittämään konflikteja tai ovat mielellään vuorostaan järjestämässä yhteistä ohjelmaa harjoitusten ja pelien ulkopuolella. Joissain joukkueissa asia voi hyvinkin olla niin, että hauskanpito ja yhdessäolo ovat tärkeintä, mutta usein toimiva joukkue tarvitsee myös jäseniä, jotka pystyvät johtamaan joko esimerkillään tai sanoilla, jotka ovat valmiita ottamaan kuraa niskaan, jos joukkueen hyvinvointi sitä vaatii ja joiden voimavarat suuntautuvat täysin itse (urheilu)suoritukseen. Kuten sanottua, näiden eri roolien merkitys ja arvottaminen riippuvat monesta tekijästä, mutta edellämainituista rooleista jokainen, vitsiniekasta tähtipelaajaan, vaikuttavat positiivisesti joukkueen toimintaan (Cope, Eys, Beauchamp and Schinke, 2011). 

Tällä pienellä pohjustuksella roolituksesta palaan taas asiaani, eli pohdintaan siitä, miksi silloin tällöin, ellei useammin, tulee kokemus siitä, että varsinkin ulkopuolelta yksilöt nähdään vielä paljon joukkuetta houkuttelevampana lähestymistapana, kun tavoitteena on saada näkyvyyttä. Tottakai tähdet ja tarinat houkuttavat, mutta uskon, että kysyntää yhteisöllisyyden tunteelle myös itse joukkueen ulkopuolelta riittää. On tietysti väärin yleistää, ettei tätä yhteisöllisyyden korostamista ilmenisi ollenkaan, ja mielestäni etenkin maajoukkuetasolla jo moni joukkue on saavuttanut Suomessa maineen yhteisönä, johon kuuluu sekä joukkue taustoineen että kannattajineen. Peukku tälle! Kuitenkin oman kokemuksen perusteella esimerkiksi oman leipälajin, lentopallon, puolella tätä lähestymistapaa olisi mahdollisuus (entisestään) lisätä. Kun on ollut mukana joukkueissa, joihin on helppo assosioida sana ”yhdessä”, on toimintaan liittynyt myös kokemus siitä, että arvostus jokaisen yhteisön jäsenen kesken on yhdenvertaista. Tämän takia olisi hienoa, jos tätä yhdessä tekemisen arvoa lähdettäisiin omaksumaan yhä laajemmin tuomalla esiin sitä, että toiminnan keulakuva, olkoon se vaikka edustusjoukkue, nojaa joukkueensa jokaiseen jäseneen ja sitä kautta koko laajempi seuratoiminta nojaa yhtä lailla jokaiseen siinä mukana olevaan. 

Oma näkökulmani tähän aiheeseen on siis ennen kaikkea se, että yhteisöllisyys on arvo, jota omasta mielestäni kelpaa joukkuelajissa edustaa. Ennen kuin kukaan ulkopuolelta osaa aitoa yhteisöllisyyttä nähdä ja tarttua sen potentiaaliin, vaaditaan siihen uskoa sisältäpäin ja halua tehdä asiat sen ehdoilla. En siis tarkoita sitä, että yksittäisiä tekijöitä ei saisi ikinä nostaa esiin tai sitä, että joukkueen sisäisiä asioita pitäisi puida koko kansan silmien alla. Eikä yksilöiden käsitteleminen sulje pois joukkueen arvostamista tai toisin päin, mutta roolien monimuotoisuuden ja merkityksen ymmärtäminen itsessään on keskeinen osa ryhmän toimintaa, ja allekirjoittaneen mielestä hyvä lähestymistapa esimerkiksi joukkueen brändin tai imagon luomiseen. 


Henkilökohtaisesti kiinnostaisi kaikenlaiset mielipiteet ja näkemykset asiasta suuntaan jos toiseen. Itse näen asian niin vahvasti joukkueen jäsenen silmin, ja tähänkin asiaan on paljon muutakin tarttumapintaa.