2021/10/22

Missä ne Suomen naislentopalloilijat luuraa?

Naisten lentopallon EM-kisojen aikana kuuli ja näki kyselyjä naispelaajien määrän perään. Kansainvälisen tason pelit ovat tärkeitä paitsi kisoissa pelaaville ja valmentaville, myös lajia seuraaville. On tärkeää, että mahdollisimman moni lajin parissa tavalla tai toisella vaikuttava saa konkreettista näyttöä siitä, mikä suomalaisen naislentopallon nykytilanne on muiden maiden rinnalla. EM-kisojen alkulohko on erinomainen mittari, sillä vastustajia on koko skaalan laajuudelta. Esimerkiksi nyt Suomen lohkosta kaksi parasta eteni sijoille 1-4, eikä niitä joukkueita vastaan pystytty horjuttamaan vastustajaa millään pelin osa-alueella. Sen sijaan Ukraina, Ruotsi ja Romania olivat joukkueina oivallisia mittareita Suomen nykykunnolle.

Kisojen jälkeen koitti pelaajilla paluu seurajoukkueen arkeen. Sinne, missä taikojen pitäisi tapahtua. Valtaosalla pelaajista se tarkoitti kotimaiseen Mestaruusliigaan palaamista, osalle ammattilaissarjoihin ulkomaille. Etenkin kotimaassa syksyn myötä monelle tulee kesään verrattuna enemmän kuormitusta harjoittelun ulkopuolelta, kun työt tai opinnot pyörähtävät käyntiin. Monella ne ovat hyvässä vauhdissa myös kesällä, mutta viikonloppujen täyttyessä peleistä muuttuu arjen kuormitus välttämättä. Näin ollen kuormituksen seuranta alkaa vaatia myös valmentajilta paljon paukkuja, sillä koko 12-14 pelaajan rosterissa yksilöiden arjen palaset voivat erota toisistaan keskenään hurjasti. Tämä vaatii myös huomattavasti pelaajien oma-aloitteisuutta ja rohkeutta kuunnella omaa jaksamistaan. Kehittävän arjen elinehto on se, että vuorovaikutus valmennustiimin ja urheilijoiden välillä on kunnioittavaa, kuuntelevaa, rohkaisevaa ja tarpeen tullen kyseenalaistavaa. 


Ideaalimaailmassa valmentajan ja urheilijan energiaa menee mahdollisimman vähän kompromissien tekemiseen. Kun tiedetään, mikä on ammattiurheilijalle optimaalinen harjoittelumäärä ja miten se tulee rytmittää, suunnitellaan kalenteri sen mukaan ja tehdään hommat harjoituksissa niin hyvin kuin mahdollista. Siinä ohessa nukutaan 9-10 tuntia yössä ja päivällä 30 minuuttia, syödään 5-7 tasapainoista ateriaa päivässä ja rentoudutaan optimaalisesti. Edellä kuvatun arjen pyörittäminen ei kuitenkaan ole realismia suurimmalle osalle naisliigapelaajistoa. Jostain ne 5-7 ateriaa pitäisi nimittäin ruokapöytään saada ja lämpöeristetty paikka niille 9 tunnin yöunillekin olisi plussaa. Pelkkä intohimo lajiin ja hienot tunteet eivät valitettavasti riitä kattamaan elämisen kustannuksia peliuran aikana eivätkä liiemmin sen jälkeen. Sen, jota kutsutaan realismiksi, takia moni pelaaja päätyy opiskelemaan tai työskentelemään pelaamisen ohella. Eläkettäkään ei yksittäistapauksia lukuun ottamatta kartu kirjaimellisesti euroakaan peliuran aikana, sillä vuonna 2017 ammattiurheilijoita naisten puolella oli 22 kappaletta kaikki urheilulajit huomioiden. Näin ollen moni päättää suunnata katseensa ainakin osittain uran jälkeiseen elämään jo sen aikana. Eivätkä raha ja taloudelliset realiteetit ole ainoita motivaatioita niille, jotka haluavat tehdä pelaamisen ohella jotain muuta. Menestyvälle urheilijalle tärkeät ominaisuudet, kuten tinkimätön työmoraali ja uteliaisuus oppimiseen, tuottavat hedelmää myös muilla elämän osa-alueilla. Lisäksi loukkaantumisen riski on urheilussa enemmän tai vähemmän jatkuvasti läsnä, ja tyhjän päälle putoaminen voi pelottaa. 


Tällä pohjustuksella haluan palata ensimmäiseen kappaleeseen, jossa sivusin kyselyjä pelaajamäärien perään. Esitän itse eräänä kompastuskivenä varsin kapeaksi muodostetun pelaajapolun. On fakta, että tullakseen maailman huipuksi missä tahansa asiassa on oltava valmis tekemään kaikki valinnat se asia edellä. Niin myös lentopallossa. Fakta on myös se, että kaikki eivät siihen ole valmiita tai halukkaita. Eivät myöskään lentopallossa. Näkeekö asian hyvänä vai huonona, riippuu toki näkökulmasta. Näen kuitenkin itse, nuorena naislentopalloilijana, että on suomalaisen naislentopallon etu, jos pelaajat haluavat pysyä lajin parissa pääsarjatasolla kotimaassa, vaikka tavoite ei koskaan olisikaan lähteä ulkomaille tai pyrkiä kansainväliseksi huipuksi. Ne yksilöt, jotka näitä hienoja urheilullisia tavoitteita ja unelmia haluavat lähteä jahtaamaan, ovat huippu-urheilun sydän. Jos kuitenkin halutaan, että pelaajat pelaavat pitkiä uria ja nuorille tavoitteellisille pelaajille löytyy kotimaan sarjasta hyvä ponnahduslauta pidemmälle, tarvitaan pelaajia, jotka ovat valmiita kantamaan tarvittaessa vastuuta, kannustamaan, vaatimaan ja opettamaan. Tähän yksi lääke on se, että järjestelmällisesti lähdetään rakentamaan valmennuskeskuksesta ja pääsarjaseuroista pelaajille toimintaympäristöjä, joissa huomioidaan muutakin kuin harjoitukset ja ottelut.   

 

Oman kokemukseni mukaan hyvin varhain, lukioikäisenä, urheilun perässä tehdyt valinnat tarkoittivat automaattisesti joustamista koulunkäynnin suhteen. Esimerkiksi valmennuskeskuksessa ollessani kurssitarjonta Kuortaneen lukiossa oli koosta johtuen huomattavasti suppeampaa kuin monella muulla (urheilu)lukiolla. Olin onnekas, että halusin ylipäätään opiskella lukiossa, sillä ammatillisella puolella vaihtoehdot olisivat olleet vielä huomattavasti rajatummat. Siirryttyäni lukion ensimmäisen lukuvuoden puolivälissä takaisin Saloon olin aidosti hämilläni siitä, että kursseja oli tarjolla useammin kuin kerran lukuvuodessa. Tämä mahdollisti vapauden suunnitella lukujärjestystä lentopallon ehdoilla ilman kohtuutonta joustamista opiskelun kustannuksella: syksyllä ja talvella pystyi valitsemaan kevyempiä kursseja ja kauden jälkeiselle jaksolle saattoi kasata vähän työläämpiä kouluhommia. Samalla Salossa oli mahdollista lukiolaisena käydä aamuharjoituksissa ja harjoitella illat liigajoukkueen mukana. Kehittävät haasteet eivät siis olleet pelkästään pelikentällä, vaan pääsin mittaamaan taitojani myös koulun puolella ja opin, että periksiantamattomuus ja avoimuus oppimiseen palkitaan myös siellä. En vielä tuolloin tajunnut, kuinka tärkeä osa hyvinvointiani koulu oli, eikä se liittynyt pelkästään opiskeluun. Sain nähdä siellä päivittäin niitä ystäviä, jotka eivät pyörineet lentopallon parissa. Huonon pelin jälkeen sain aina kokemuksen siitä, että riitän tälläisenä ihmisenä ystävilleni, joten ehkä voisin riittää itsellenikin. Ja riitin tuolloin ihmisenä joukkueessakin, mutta en osannut sitä silloin itse aina erottaa. 

 

Kun sitten lukion loppua kohden aloin kasvaa liigatason pelaajaksi, houkutti ajatus ammattilaisuudesta toden teolla. Olen ylpeä siitä, että kokeilin pelkkää pelaamista, koska muutoin en olisi voinut tietää, onko täysammattilaisuus oma juttu. Kävin kuitenkin täysin urheilun ehdoilla eläessäni henkisesti niin pohjalla, että jälkeenpäin jäi kaivertamaan, miten itselle niin rakas ja mukava asia paisui niin vääriin mittasuhteisiin. Opiskeleminen ja uuden oppiminen oli aina ollut osa identiteettiäni, ja yhtäkkiä olin kaventanut mahdollisuuksiani toteuttaa itseäni käytännössä vain lentopalloon. Luulin, että voisin kehittyä hyväksi pelaajaksi ainoastaan ammattilaisurheilijana. Aloin myös ymmärtämään, miksi moni muu ikätoverini tai pari vuotta vanhempi tuttu peluri oli päättänyt heivata lentopallon, vaikka ulkopuolisille ura näytti nousujohteiselta. Yhtenä syynä voi olla se, että paine asettaa urheilu etusijalle tulee parhaimmillaan jo yläasteella, ja toisen asteen jälkeen on täynnä urheilua, jos se on jatkuvasti verottanut esimerkiksi koulunkäynnistä. Pettymykset koulun parissa tuntuvat monelle vähintään yhtä raskailta kuin urheilussa, ja sen myötä urheilustakaan ei tule mitään, vaikka sille uhraa kaiken ajan. Näin noidankehä on valmis. 

 

Tällä hetkellä naisten liigakartalla isoista opiskelukaupungeista ovat Kuopio, Helsinki, Hämeenlinna ja Rovaniemi. Tampereen kyljessä ovat Orivesi ja Kangasala. Nykyään iso osa opinnoista onnistuu myös etänä, joten sikäli pelipaikka ei ole opiskelupaikkaan välttämättä sidottu, mutta moni haluaa hyödyntää mahdollisuuden lähiopetukseen. Tärkeää opiskelijoille on myös se, että valmennustiimissä edes joku ymmärtää opintojen vaativuuden. Ei tietenkään voi olettaa, että valmentajat ovat tietoisia jokaisen korkeakoulututkinnon vaatimuksista, ja siksi opiskelijoiden oma-aloitteisuus on välttämätöntä. Muutos esimerkiksi lukion ja yliopiston välillä on valtava: työmäärä ja omatoimisuus kasvaa merkittävästi ja jatkuvasti pitäisi olla valmis omaksumaan täysin uudenlaisia tietoja tai taitoja. Kun kaikkien osapuolten käsitys vaatimustasosta urheilun ja muun elämän saralla on selvää, on mahdollista lähteä rakentamaan toimivaa mallia molempien osapuolten näkökulmasta. Moni ykkössarjajoukkue pystyy jo järjestämään arjen niin, että opiskelu on pelaamisen ohella täysin mahdollista. Siispä haaste liigajoukkueille ja -pelaajille olisi lähteä ajamaan samaa periaatetta pykälää kovemmalla urheilullisella tasolla. Esimerkiksi edellä mainituista kaupungeista Kuopio on pystynyt pitämään runkopelaajiaan joukkueessa jo useamman kauden, mikä näkyy pelillisesti: pelin taso tämän kauden alussa on huikeasti kovempi kuin vaikkapa pari kautta sitten. Vaikka tuloksellisesti mitään jättipottia seuralle ei ole vielä tullut, kanssapelaajien kehitystä on ollut ilo seurata ja asioita tehdään kokonaisuuden kannalta hyvin, kun pelaajat haluavat joukkueessa olla. Maalaisjärjen mukaan, mitä suurempi kotimaisten laadukkaiden liigatasoisten pelaajien massa pystytään pitämään aktiivisena, sitä enemmän mahdollisuus erottuville valopilkuille kasvaa. Kun liigajoukkueissa pelaajien ja harjoitusten taso on sellainen, että nuori pelaaja joutuu haastamaan itseään päivästä toiseen, on vaikea olla kehittymättä. Ja moni kaksoisuraa havitteleva pelaaja on sillä tasolla, vaikka ulkomaan kentät eivät tähtäimessä olisikaan. Eikä opiskelu tietenkään ole ainoa asia, joka urheilu-uran aikana joutuu helposti paitsioon: parisuhde, perhe, työelämä ja/tai muut henkilökohtaisen elämän asiat pakottavat jatkuvasti tekemään valintoja. Naisurheilijoilla oma huolenaiheensa on biologia: jos haluaa pelata pitkään, opiskella, päästä kiinni työelämään ja perustaa perheen, ei jää muita vaihtoehtoja kuin hoitaa hommia samanaikaisesti. Näin ollen vaatimukset mielekkäälle toimintaympäristölle ovat moninaiset ja se eittämättä haastaa seuroja. Toisaalta se tarjoaa myös mahdollisuuksia: esimerkiksi pelaaja voi olla valmis tinkimään sopimuksessaan euromääristä, jos pakettiin on tarjota jotain muuta konkreettista, kuten mahdollisuus itselle tai puolisolle tehdä töitä. 

 

Halusin kirjoittaa asiasta, koska rakastan lentopalloa, mutta rakastan myös opiskelua. Haluaisin, että ovet pysyvät avoinna urheilussa ja muussa elämässä mahdollisimman moneen suuntaan mahdollisimman monelle ja uskon sen olevan mahdollista. Suomalainen koulutusjärjestelmä oli vuonna 2020 maailman 13. paras, ja yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelijoiden yhteismäärä vuonna 2019 oli 295 924, kun vuonna 1990 vastaava määrä oli 110 600. Tämä on tietysti hieno asia suomalaiselle yhteiskunnalle, ja ymmärrettävästi moni haluaa tähän kehitykseen osalliseksi. Ja siinä ohella pelata lentopalloa, jos se on mahdollista.

Parhaiten asiat edistyvät, kun seurat, pelaajat ja valmentajat ovat yhdessä kiinnostuneita asioiden kehittämisestä. Lisäksi urheiluakatemioiden asiantuntijapalvelut ovat parhaimmillaan suurena apuna. Toki valmentajien rooli varsinkin nuorten pelaajien kasvattajina on suuri varsinkin valmennuskeskuksessa, jossa nuori opettelee mahdollisesti ensi kerran elämää ilman vanhempien jatkuvaa läsnäoloa. Silloin jokaisen ympärillä vaikuttavan aikuisen arvomaailmalla on merkitystä, ja lukioikäiselle urheilijalle on tärkeää luoda edellytykset kertoa rohkeasti, jos tarvitsee tukea koulussa urheilun ohella. Koulutusta arvostavassa ilmapiirissä nuori saa aidosti mahdollisuuden itse valita, haluaako hän suunnata paukut täysillä johonkin muuhun (eli tässä tapauksessa lentopalloon) vai haluaako hän rakentaa tulevaisuutta opiskelujenkin avulla. Etenkin lyhyellä tähtäimellä ajatus opiskelujen heivaamisesta voi tuntua vaikkapa ylioppilaaksi valmistuessa helpottavalta, ja jos pelaaminen sen mahdollistaa, on se kokeilemisen arvoista. Kannattaa kuitenkin kuunnella rehellisesti itseään ja keskustella asioista, jos ne mietityttävät. Ei ole yhtä oikeaa tapaa elää ja urheilla, joten omille tunteille, ajatuksille ja kokemuksille tulee antaa rohkeasti painoarvoa.


Kiitos, että luit tekstini. Kirjoitin sen kohta 23-vuotiaan ihmisen, naisen, lentopalloilijan ja yliopisto-opiskelijan näkökulmasta. Teksti perustuu omiin kokemuksiini ja käymiini keskusteluihin. Jos aihe herätti ajatuksia, kuulisin niistä mielelläni.  

 

Lähteet:


KIHU, Ammattiurheilijoiden määrä tasaisessa kasvussa: 

https://kihu.fi/arviointi-ja-seuranta/ammattiurheilijoiden-maara-tasaisessa-kasvussa/


Studentum.fi, TOP 6: Opiskelukaupungit Suomessa – minne hakijat suuntaavat ja miksi?:

https://www.studentum.fi/tietoa-hakijalle/top-6-opiskelijakaupungit-suomessa-15511

 

CEOWORLD Magazine, Ranked: World’s Best Countries For Education System, 2020: 

https://ceoworld.biz/2020/05/10/ranked-worlds-best-countries-for-education-system-2020/

 

Tilastokeskus, Tutkintotavoitteisen koulutuksen opiskelijat koulutussektoreittain 2018 ja 2019:

https://www.stat.fi/til/opiskt/2019/opiskt_2019_2020-11-26_tau_001_fi.html

 

Tilastokeskus, Korkeakouluopiskelijat syyslukukaudella 1990:

https://core.ac.uk/download/pdf/162296104.pdf

2020/05/26

Urheilusta ja inhimillisyydestä

Vajaan viikon päästä koittaa vihdoin paluu lentopallon pariin. Ihan normaalista arjesta ei voi puhua, mutta joka tapauksessa joukkuekavereiden näkeminen ja yhdessä treenaaminen kuulostaa enemmän kuin hyvältä, ja ensimmäistä kertaa moneen vuoteen on ehtinyt tulla kunnon nälkä lentopallon pariin. Tietysti poikkeusoloilla lienee oma osuutensa asiassa, mutta koen myös, että aika monta asiaa oon saanut järjestykseen myös korvien välissä. Niistä inspiroituneena ajattelinkin puhua muutaman sanan mun ajatuksista liittyen siihen, kun kaikki (tai mikään) ei mene niin kuin on suunnitellut.

Niin pitkään kuin jaksan uraani ja lentopalloharrastustani muistella, oon unelmoinut ja tavoitellut jotain sen parissa. Toisinaan tavoitteet ovat olleet kirkkaina mielessä ja helpompia määrittää, toisinaan ne ovat olleet abstrakteja ja pidemmällä aikajänteellä saavutettavia. On kuitenkin ollut myös jaksoja, kun en ole tiennyt, mitä kohti ollaan menossa. 

Kun multa kysyttiin viisi vuotta sitten, missä näen itseni viiden vuoden päässä, en vastannut, että mun lempikaupungissa nauttimassa ulkotreeneistä kesäisessä säässä ja odottamassa sitä, että pääsee palaamaan seurajoukkueen yhteisten kesätreenien pariin. En vastannut, että odottamassa sitä, että voi mennä kavereiden kanssa viettämään iltaa ja tehdä kesän opintoja eteenpäin niin paljon kuin lystään. Ei – vastasin, että olisin ammattilaislentopalloilija ja pelaisin ulkomailla. Little did I know.

Ehkä suunnilleen 14-vuotiaana vastasin ensimmäisen kerran tuohon edellä mainittuun kysymykseen. En halua mustamaalata sitä, että mua kannustettiin unelmoimaan ja jahtaamaan unelmia urheilun parissa. Päin vastoin, mulla on rajaton kiitollisuus siitä, miten paljon apua oon saanut, ja saan edelleen, taloudellisesti ja urheilullisesti ympärilläni olleilta ihmisiltä. Tällä hetkellä ainoa kysymys, jota oon jäänyt miettimään, on se, että miten ne teininä asetetut viisivuotissuunnitelmat olivat allekirjoittaneelle niin tujua myrkkyä. 
Nuo viiden vuoden päähän asetetut tavoitteet porautuivat johonkin hyvinkin syvälle. Niistä tuli mittari, jonka avulla määritin, kuinka olen onnistunut elämässä. Tän oon tajunnut vasta jälkeenpäin, ja suhtauduinkin niihin aluksi pelkkänä mahdollisuutena enkä osannut – ehkä onneksi – nähdä niiden maalaamia uhkakuvia. Ja kyllähän ne antoivat tietyn aikaa paljon hyvää omaa tekemiseen. Jaksoin hakata ylimääräisiä toistoja autotallin seinään ja tehdä kaiken urheilun ehdoilla. Kuitenkin, mitä vanhemmaksi kasvoin ja mitä enemmän töyssyjä tuli tielle, alkoi taistelu, jota oon käynyt aika kuormittavasti aina tähän kevääseen asti. Vihdoin tuntuu, että pystyn kirjoittamaan aiheesta imperfektissä ja se tuntuu aika tajuttoman hienolta.

Tosiaan, 14-vuotiaana mun kristallinkirkas unelma oli pelata lentopalloa elääkseen niin pitkään kuin terveys antaisi myöden. Se on edelleen tosi hienon kuuloinen ajatus ja oon aidosti onnellinen niiden puolesta, jotka niin tekee, sillä onhan urheilu parhaimmillaan ihan ainutlaatuista. Kun siinä kokee pitkässä juoksussa saavansa enemmän kuin mistä luopuu, on oikean asian parissa. Omalla kohdallani ei kuitenkaan mennyt ihan kauhean kauan noista varhaisteinivuosista, kun alkoi tulla yhä enemmän päänsisäisiä konflikteja sen suhteen, mitä haluaisin elämältä, ja löysinkin itseni aika isosta henkilökohtaisesta suosta urheilullisten tavoitteiden suhteen. 

Esimerkiksi aika pian lukion alkamisen jälkeen ymmärsin, että opiskelu on mulle yhtälailla palkitsevaa ja tärkeää kuin urheilu ja pelaaminen, enkä osannut kuvitella tulevaisuutta ilman korkeakouluopintoja. Tämä oli sellainen ajatus, josta podin pitkään syyllisyyttä. En koe, että mun opiskelua olisi koskaan jarruteltu, mutta kun olin itse sanonut omaksi tavoitteekseni tehdä kaiken lentopallo edellä ja suunnata ammattilaiseksi lukion jälkeen, tuntui siltä, että olisin aiheuttanut pettymyksen, jos olisin sanonut ääneen haluavani elämältä itseasiassa jotain muuta. Oon ymmärtänyt jälkeenpäin, että tämä oli pitkälti omaa epävarmuutta oman identiteetin suhteen, ja siksi maalailin mielessäni paljon sitä, mitä ulkopuoliset ajattelevat. Kuten totesin, en koskaan saanut ulkopuolelta moittivia kommentteja siitä, että halusin hoitaa myös opiskelut hyvin – päin vastoin. 

Toinenkin iso myllerrys, joka on muuttanut paljon mun suhtautumista urheiluun, tuli eteen lukion ensimmäisenä vuonna. Edellisenä kesänä oli pelattu tyttöjen EM-kisat, jotka olivat yksi unelmien täyttymys ja edelleen muistelen tosi kiitollisena sitä, kuinka kovia pelejä päästiin pelaamaan kotikisoissa. Saman vuoden syksynä aloitin lukiossa Kuortaneella, ja aika monen epäonnisen tekijän summana löysin itseni vuodenvaihteessa henkisesti tosi huonovointisena. Vilpitön kiinnostuminen urheilullisesta elämäntavasta kääntyi aika nopeasti häiriöityneeksi syömiseksi ja ylitreenaamiseksi, ja olin ajanut itseni ihan liian ahtaalle, joten peli vihellettiin siinä kohtaa poikki, ja suuntasin takaisin kotimaisemiin Saloon.

Onhan mukaan mahtunut urheilun puolella loukkaantumisia ja muita isoja ja pieniä elämän vastoinkäymisiä, jotka ovat kaikki tavalla tai toisella vaikuttaneet omaan käsitykseen urheilusta ja sen roolista omassa elämässä. 
Mun suhtautuminen omiin vastoinkäymisiin on ollut se, että ne ovat jollain tavalla epäonnistumisia, joilta olisi voitu välttyä, jos olisin ollut fiksumpi, kovempi tai rationaalisempi. Olen halunnut saada jonkin selityksen kaikelle, sillä olen oppinut elämässä siihen, että omiin unelmiin uskomalla ja kovalla duunilla kaikki on mahdollista, mikä on toki osaltaan totta. On kuitenkin samaan hengenvetoon todettava, etteivät ne ainakaan omalla kohdallani ole riittäneet. Joskus matkassa vaan on epäonnea ja asioita, joihin ei voi omalla tekemisellä vaikuttaa, eikä auta, vaikka kuinka ryynäät menemään. 

Kulunut koronakevät onkin avannut silmät lopullisesti sille tosiasialle, että elämässä on ihan todella paljon muuttujia, joihin meillä itsellämme ei ole sanansijaa. Puhutaan, että pitää keskittyä siihen, mihin voit itse vaikuttaa, ja niinhän se onkin. Silti, vaikka tekisit kaiken niin hyvin kuin pystyt, ei lopputulos ole välttämättä toivottu. Tämän takia olen ihan lopen kyllästynyt siihen asenteeseen, että vahva ihminen on sellainen, joka ei lannistu mistään, ikinä. 
On ihan okei antautua sille riittämättömyyden tunteelle, joka kumpuaa siitä, ettei kaikki olekaan omasta tekemisestä ja olemisesta kiinni. Mutta mikään ei ole niin vapauttavan ja voimaannuttavan tuntuista kuin herätä jonain päivänä ja tajuta, että hartioilla onkin yhtäkkiä paljon vähemmän painoa. Että on pystynyt päästämään irti kaikista niistä kysymyksistä, joihin ei välttämättä koskaan saa vastauksia. Että hyväksyy elämässä tulleet vastoinkäymiset ja sen, millaiseksi on muovautunut niiden nostattamissa myrskyissä. Että ei ole ollut, ei ole, eikä tule olemaan täydellinen. Sellainen on (mun mielestä) vahvuutta. 

Miksi haluan avata näitä kipupisteitä? Oon kyllä aina halunnut puhua näistä ääneen, sillä oon itse saanut vaikeina hetkinä suunnattomasti apua siitä, kun oon lukenut samankaltaisia asioita läpikäyvien ihmisten tarinoita, ja toisaalta on ollut tosi silmiä avaavaa myös oppia ihmisten erilaisista tarinoista. Tiedän, että joku ihan varmasti kyseenalaistaa tälläkin hetkellä sitä, miksi on sellainen kuin on ja miksi on siellä, missä on nyt. Se on ihan ok, että kyseenalaistaa. Negatiiviset tunteet kuuluvat elämään.
Kuten alussa mainitsin, en oo kuitenkaan aiemmin kokenut, että voisin puhua näistä haasteista menneessä aikamuodossa – ne ovat aina olleet niin kiinteä osa mun jokapäiväistä ajattelua. Nyt, kun niitä pystyy tarkastelemaan etäämmältä, eikä niitä ole enää väritetty täysin noilla negatiivisilla tunteilla, pystyn aidosti myöntämään, että ne ovat olleet itseasiassa ehkä hienoimpia asioita, joita oon saanut urheilun parissa oppia. Tää kaikki on ollut pitkä ja raskas prosessi, jonka aikana oon tehnyt töitä itse itseni, ammattilaisten ja mulle läheisten ihmisten kanssa. Puhuminen on auttanut mua ihan hirveästi ja mahdollistanut sen, että pystyn päästämään näistä asioista irti. Oon tosi kiitollinen siitä, että oon tullut kuulluksi ja saanut olla niin rikki kuin oon ollut. 

Ja vielä niistä viisivuotissuunnitelmista. Just nyt en aio tehdä sellaista. Just nyt aion mennä päivä kerrallaan. Kyllä mulla on unelmia ja tavoitteita sekä urheilussa että elämässä yleensä, ja aion tehdä niiden eteen täysillä töitä, mutta en oo asettanut niille deadlineja. Enkä aseta.
Kävin tapaamassa mun opintokoordinaattoria syksyllä ja hänen kanssaan tehtiin suunnitelmaa opinnoista. Muistan, että jännitin ihan kuollakseni, koska musta oli noloa mennä sinne häntä koipien välissä kertomaan, etten millään jaksa suorittaa ekaa vuotta normaaliin tahtiin, koska urheilen opintojen ohessa. Jälkeenpäin mulla oli ihan hölmistynyt olo kaikesta jännittämisestä, sillä hän suhtautui tosi positiivisesti mun urheilemiseen. Tultiin sitten siihen tulokseen, että en välttämättä ole viidessä vuodessa maisteri.
Tuon kuultuaan viisi vuotta nuorempi minäni olisi varmasti ollut helisemässä.

2020/03/22

Korkeakouluopinnoista ja urheilusta

Sosiaalisesti eristäytyneenä koulujuttuja tehdessä tuli mieleen, kuinka vuosi sitten kiiruhdin hakemaan opiskelupaikkaa. Tykitin hakemusta eetteriin suunnilleen sillä sekunnilla, kun haku aukesi, sillä muistan soimanneeni itseäni koko kevään siitä, miten olin saattanut ajatella, että mun kasetille riittäisi pelkkä lentopallon parissa tehtävä ajatustyö. 
Näin vuotta myöhemmin, olen todella kiitollinen ensinnäkin siitä, että sain ensimmäiseksi vaihtoehdoksi asettamani opiskelupaikan sekä siitä, että löysin alan, joka kiinnostaa ja tuntuu omalta ja jossa pääsen haastamaan itseäni ja oppimaan jatkuvasti uutta. 

Valmistuin lukiosta joulukuussa 2017, jonka jälkeen tuntui selvältä, että haluan pelata pelkästään lentopalloa. Siinä kohtaa olin ekaluokkalaisesta saakka käynyt koulua samalla, kun pelaan lentopalloa ja varsinkin yläasteelta lähtien, kun kuormaa alkoi koulun ja lentopallon yhdistämisestä kasaantua, oli takaraivossa kutkuttanut ajatus siitä, että saisi pelkästään treenata ja pelata. 
Omalla kohdallani sattui kohdalle huonoa tuuria, ja ammattilaislentopalloilu-kokeilujaksolleni osui parikin isompaa loukkaantumista. Ensimmäisen takaiskun jälkeen en antanut periksi lentopalloilun suhteen, mutta vaikean kevätkauden jälkeen 2018 oli sellainen olo, että jonkin oli muututtava. Tuossa kohtaa oikealta vaihtoehdolta tuntui maisemanvaihdos. Olen onnellinen, että uskalsin kokeilla sitäkin, vaikka sen jälkeen ymmärsin, ettei kyse ollut pelkästään siitä missä vaan mitä ja miten.

Opiskelun ja lentopallon yhdistäminen on fyysisesti kuormittavampaa kuin pelkkä lentopallon pelaaminen. Siinä, että aamutreenin jälkeen voi heittää pitkäkseen sängylle, katsoa Netflixiä, nukkua päikkärit ja suunnata iltatreeneihin, on iso ero verrattuna siihen, että treenien välissä käy luennolla tai opiskelee itsekseen ja jatkaa illalla siitä mihin päivällä jäi. Tietenkään jokaisena päivänä tahti ei ollut aamusta iltaan täyttä höökiä, mutta kontrasti pelkkään pelaamiseen oli kuormituksen kannalta iso.
Se, mikä kuitenkin itselleni oli ylitsepääsemätön ongelma tuossa joutenolossa, oli juurikin joutenolo itse. Mulla esimerkiksi on suunnaton mielenkiinto oppia ja ihmetellä maailmaa, eikä pelkkä lentopallon tuoma pitkälti fyysinen oppimisprosessi tuntunut lainkaan riittävältä. Toki senkin parissa varsinkin ihmisten kautta oon oppinut elämästä ja maailmasta paljon, mitä pidän isossa arvossa. 

Kun sitten viimeistään toisen kerran loukkaannuttuani vakuutuin siitä, että opiskelupaikan tavoitteleminen ei tuntunut enää pelkästään tunnepohjaisesti oikealta, vaan myös järkisyyt alkoivat vahvasti puoltaa sitä, aloin selaamaan yliopistojen tarjontaa. Omalla kohdalla impulsiivinen persoonallisuuteni ja asian suhteen monesta tekijästä muodostunut epävarmuuteni saivat mut ajattelemaan, että tässä kohtaa joko-tai -ajattelu on oikea tapa ja olin ihan valmis suuntaamaan kaikki aiemmin urheiluun laittamani paukut opiskeluihin. Luojan kiitos maltoin kuitenkin mieleni, ja annoin mahdollisuuden sille, että toimiva systeemi voisikin löytyä mustan ja valkoisen sijaan harmaan eri sävyistä.

Epävarmuutta herätti esimerkiksi se, kuinka opiskelun ja pelaamisen yhdistäminen onnistuisi. Tuon yhdistelmän toimivuuden suhteen olin ehtinyt kuulla paljon eriäviä mielipiteitä, mutta olin kuitenkin imenyt itseeni paljon uskoa siihen touhuun niiltä pelikavereilta ja muilta tutuilta entisiltä ja nykyisiltä urheilijoilta, jotka ovat saaneet homman itselleen sopivalla tavalla toimimaan. Aiheen puolesta keskustellessa esiin nousi toki aina se fakta, että opintojen ja harjoittelun yhdistäminen vaatii paljon itsenäistä työtä ja tarpeen tullen joustamista ja venymistä puolin ja toisin, mutta sen faktan kanssa tarjoiltiin kuitenkin aina myös varsin vakuuttavat kertomukset siitä, kuinka palkitsevaa parhaimmillaan oli mm. itsensä toteuttaminen mielekkäiden opintojen parissa, turvallisuudentunne tulevaisuuden suhteen ja lentopallon ulkopuolinen verkosto.

Näin vuoden kokemuksen jälkeen voin todeta olevani onnellinen, kun voin vilpittömästi puhua sen puolesta, että itseään voi toteuttaa myös opiskelun parissa ja silti saada suunnattomasti irti myös urheilusta. Kuten todettua, se vaatii enemmän hommia ajatuksen ja käytännön tasolla, mutta ainakin itse olen saanut irti vähintään sen verran, minkä edestä olen laittanut panosta. 

Opiskelu tarjoaa ihan loistavaa vastapainoa urheilulle ja luonnollisesti myös toisinpäin. Ilmapiiri lentopallon parissa ja yliopistolla on monelta osin kuin yö ja päivä, mikä on mun mielestä ainutlaatuinen mahdollisuus kokea ja nähdä elämää varsin laajalla skaalalla. Oon saanut itsekin vastata molemmissa ympäristöissä niin ääneen kysyttyihin kuin ilmeistä tulkittaviin (ja ymmärrettäviin, joskin hitusen stereotypisiin) kysymyksiin siitä, mikä saa lentopalloilijan (tai kenet tahansa, heh) opiskelemaan tilastotiedettä. Kaikessa ironiassaan on kuitenkin todettava, että juuri tämä ala tuntuu olevan tosi helppo yhdistää urheiluun; etäopiskelu on ollut vaihtoehtona ja monelle päätoiminen opiskelumuoto jo ennen koronaepidemiaa, ryhmätyöt ovat olleet aika minimissä (mikä on suuri helpotus aikataulujen kannalta) ja suorituksiin on tarjottu paljon vaihtoehtoisia tapoja, kuten lopputentti, pelkkien harjoitustehtävien tekeminen, harjoitustyöt tai kurssin aikana tehtävien välitestien tekeminen tenttimisen sijaan. 

Haastavinta on ollut jo mainitun kuormituksen tasapainottaminen, sillä varsinkin syksyllä mopo lähti aika nopeasti keulimaan, kun sekä kipinä urheiluun että kaikki uudet asiat opiskelujen parissa innostivat painelemaan täyttä höyryä. Tiiliseinä meinasi välillä tulla vastaan, mutta valmennuksen kanssa toiminut kommunikaatio ja rehellisyys omasta jaksamisesta mahdollistivat kokonaisuuden tasapainottamisen lentopallon puolella, mikä tarkoitti sitä, että langat jäivät lopulta osin omiin käsiin. Onneksi siis opin siinä rytäkässä myös rytmittämään opintoja sopivaan tahtiin. Myös etäopiskelumahdollisuuden hyödyntäminen läsnäolon sijaan osoittautui varsin oivaksi keinoksi vähentää päivittäistä kuormaa, ja esimerkiksi itse sain asioita tehtyä paljon tehokkaammin itsenäisesti silloin, kun oli hyvä vireystila verrattuna siihen, että raahauduin periaatteen vuoksi tuijottamaan kelloa luennolle. 
Tällä alalla on myös se haaste (joka on siis myös mun mielestä toki tän homman hienous), että opiskelu on teorioiden soveltamista käytäntöön laskemalla, ohjelmoimalla tmv., ja siksi toisinaan haasteellista toteuttaa pelimatkoilla verrattuna esimerkiksi tentteihin lukemiseen, mutta siinäkin kehityin kauden myötä. 
Lisäksi omalla kohdallani opiskelijatapahtumiin ja sitä myötä verkostoitumiseen en pystynyt käyttämään kauden aikana lainkaan aikaa. Tämä on tietysti jokaisen kohdalla henkilökohtaista, mutta itselleni se ei ollut ongelma, koska lentopalloon ja joukkueen toimintaan ja tavoitteisiin sitoutuminen oli itselleni selviö, ja sen parissa mulla oli myös verkosto. Tämä on kuitenkin sellainen asia, mitä kannattaa itselleen selvittää, kun opiskelun ja urheilun yhdistelmää puntaroi. 

Vaikka siis haasteitakin oli, antoi tämä kausi itselleni paljon myös urheilun puolella. Siksi uskallan väittää, että tämä on vaikkapa juuri mulle paras tapa urheilla, vaikka optimaalisen rytmin ja kuormituksen löytäminen vaatiikin panostusta. 
Voin siis omasta puolestani ehdottomasti suositella opintojen ja urheilun yhdistämistä. Kuten sanottua, puhun vain omasta kokemuksestani. En siis tässä kohtaa väitä, että tämä on urheilun ja fyysisen suorituskyvyn kannalta absoluuttisesti paras tapa kehittyä, mutta omalla kohdallani se teki urheilusta ja elämästä kaikenkaikkiaan mielekkäämpää, millä väitän olevan vaikutusta myös kehittymiseen. 

Haluaisinkin kannustaa jokaista, joka miettii niin opiskelua kuin päätoimista urheilua, luottamaan siihen, mikä tuntuu itselleen sopivalta. Mulle tuntui pari vuotta sitten itsestäänselvältä, että haluan pelkästään pelata ja olen kiitollinen siitä, että sain kannustusta mun lähipiiristä ja että uskalsin luottaa itseeni ja lähteä kokeilemaan siipiäni urheilun parissa täysipäiväisesti. Yhtälailla vuosi sitten tuntui kuitenkin siltä, ettei ammattilaisurheilu ole juuri mua varten, ja että haluan toteuttaa itseäni myös muiden asioiden parissa. Huolimatta siitä, mitä muut sanovat tai tekevät, ei ole olemassa oikeaa tai väärää, vaan itselle sopivat jutut löytyvät rohkeasti kokeilemalla.

Tsemppiä kaikille opiskelemaan hakeville ja niille, joilla edessä on pääsykokeet, tsemppiä myös  niihin valmistautumisessa! Musta olisi hienoa kuulla lisää ajatuksia tämän asian tiimoilta, joten laittakaa viestejä tulemaan, jos onnistuin jonkinlaista ajatusta herättämään.

2020/03/15

Matka on tärkeämpi kuin määränpää. Tai mitali.

Kirjoittelin viikko sitten tekstin Kangasalan paikalliseen lentopallojulkaisuun, jossa pohdiskelin laadukkaan arjen merkitystä joukkueemme kauden ensimmäisen välitavoitteen (runkosarjan kakkostila) taustalla. Enpä tuolloin ajatellut, ettei toivomukseni Pitkäjärven koulun liikuntasalin lehtereiden täyttymisestä olisi enää viikon päästä ajankohtainen. Torstaina ilmoitettiin, etteivät pudotuspelit alkaisikaan ja eilen tuli lopullinen päätös sarjakauden päättymisestä. 

On turha kieltää, etteikö olo olisi ollut aika absurdi torstaina n. 30 min ennen peliin lähtemistä, kun tajusit, että koko sarjakausi saattaa olla siinä kohtaa paketissa. No, positiivinen lähestyminen tähän oli siinä kohtaa se, että itse makoilin kaikessa rauhassa omalla sängyllä, kun moni muu oli bussissa matkaamassa kohti vieraspelikenttiä. U-käännös tien päällä olisi luultavasti tuntunut vieläkin absurdimmalta.  
Tuon pudotuspelilatauksen jättämän tyhjiön valtasi luonnollisesti epätietoisuus ja pettymys. Koneessa ehti olla jo aika paljon kierroksia, kun oli valmistautunut mielessään siihen, että tästä eteenpäin painettaisiin x-ajan verran täysillä ja katsottaisiin, missä kohtaa se kausi sitten loppuu ja jääkö siitä jotain jalometallia käteen. 

Kun on antanut itselleen tämän kolmisen vuorokautta aikaa pelkästään miettiä ja jäsennellä ajatuksiaan menneestä, nykyisestä ja tulevasta, on meikäläisen ajatuksenjuoksulla ehditty vetää jo aika monta maratonia. Päällimmäinen tunne on kuitenkin jo näinkin lyhyellä aikajänteellä kiitollisuus. (Haluan tässä kohtaa tehdä selväksi, että haluan hetkeksi irrottaa tästä aiheesta sen massiivisen faktan, että monelle urheiluseuralle tämä tilanne on taloudellisesti enemmän kuin haastava. Lämpimät ajatukset eivät tuota realiteettia poista, mutta oma kompetenssini talousasioiden käsittelemiseen riittää juuri määrämittaisesti oman talouteni hallintaan, joten en koe, että minulla on asiaan annettavaa.)

Kuten mainittua, torstaipäivän jälkeen on ollut enemmän ja vähemmän haastavaa hahmottaa kokonaisuuksia. Tavallaan oli valmistautunut etenemään päivä ja peli kerrallaan kauden loppuun ja miettimään tulevaa sitten myöhemmin, ja toisaalta oli tuudittautunut siihen, että elämä oli aikataulutettu ainakin viikoksi eteenpäin ja mahdollisesti sitäkin pidemmälle. Viimeistään sitten lauantaina matto vedettiin jalkojen alta, ja kalenteri tyhjeni kertalaakista. 
Alkuun olin hämilläni siitä, miksi olo on ollut varsin tyyni, vaikka on selvää, että ympärillä myllertää monellakin tapaa. Ymmärsin, että vastaus on juurikin siinä, mistä kirjoitin siihen alussa mainitsemaani julkaisuun. 

Kun on tehnyt hommia päivittäin yhdessä tämän reilu 7 kk, tulee toisten naamat vähintäänkin tutuiksi ja jossain kohtaa sitä alkoi aamuisin treenimatkalla miettimään, että milloin jutut loppuu kesken ja joudutaan kertomaan samoja vitsejä toista rundia. Sitä päivää ei kuitenkaan ehtinyt tulla (okei, tämä on vain osittain totta). Niin, meillä oli tosiaan ihan hauskaa yhdessä. Yksi hienoimmista asioista, jossa onnistuttiin joukkueena tänä vuonna oli nimenomaan se, kuinka onnistuttiin puskemaan itseämme ja toisiamme eteenpäin päivästä toiseen pilke silmäkulmassa. Täydellisyyteen ei varmasti pystytty siinäkään, ja välillä käytiinkin katsomassa, missä kulki se veteen piirretty viiva huonon keskittymisen ja sopivan iloisen treeni-ilmeen välillä. Uskon kuitenkin, että huomattavasti haastavampia rajatapauksia olisi tullut liian kireän ilmapiirin ja pokerinaama-keskittymiskuplan välillä, jos sille tielle olisi lähdetty.

Kun sitten on kivaa yhdessä siinä päivittäisessä arjessa, muodostuu sellainen positiivinen ongelma, että on vaikea keksiä yksittäisiä kohokohtia kaudesta, kun valehtelematta niitä on mahtunut sinne jokapäiväisen tekemisen keskelle niin paljon. Otettiin varmasti makeita voittoja, mutta silti vaakakupissa yhtälailla painaa ne lukuisat hetket, kun olet pelireissun päätteeksi pystynyt nauramaan maha kippurassa, vaikka olisi tullut nekkuun tai kroppa tuntuisi n. 40 vuotta omanikäistä vanhemmalta. Kaikilla on kivaa, kun homma luistaa ja voittoja tulee, ja siksi nauttiminen ja hauskanpito ovat vain sanahelinää joukkueen arvojen listassa, jos niistä ei pysty pitämään kiinni silloinkin, kun tielle tulee töyssyjä ja kuoppia. 

Pelkkää yksisarvisten kesälaidunta vaaleanpunaisissa pilvissä ei kuitenkaan tämäkään kausi ole ollut. Kukaan meistä ei ole ollut aina onnesta soikeana, ei edes joka päivä. Välillä on sanottu sellaisia asioita, jotka eivät ehtineet suodattimen läpi, eikä energiaa ole aina riittänyt suupielten nostamiseen. Mitä paremmin on päästy toisiimme tutustumaan ja mitä paremmin meistä jokainen on uskaltanut olla oma itsensä, sitä helpompaa on kuitenkin ollut suhtautua inhimillisesti toisten hämmentävämpiinkin tunteenpurkauksiin. Kun antaa mahdollisuuden itselleen ja toisille tuntea inhimillisiä tunteita ja näyttää niitä, on osaltaan luomassa turvallista ympäristöä, jossa jokainen voi oikeasti olla sellainen kuin on. Tässä ainakin allekirjoittanut koki kasvaneensa todella paljon tämän kauden aikana, vaikka kehittymisvaraa on runsaasti edelleen.

Kaiken tämän yhteisen ilonpidon ja päivittäisen henkisen kasvun keskellä ehdittiin tosiaan pelata jonkin verran myös lentopalloa. Siitä on paljon vaikeampaa sanoa mitään. En henkilökohtaisesti jaksa uhrata ajatusta spekulaatiolle siitä, kuuluuko tässä tilanteessa jakaa mitaleja ja kenelle. En ole pelannut mielessäni läpi yhtäkään pudotuspeliä, eikä minua jaksa kiinnostaa ajatusleikki siitä, miten olisi mahdollisesti voinut käydä. Miksi? 
Jos se ei vielä ole tekstistäni käynyt ilmi, en vain yksinkertaisesti kykene arvottamaan kauden onnistumista ja epäonnistumista yksiselitteisesti mitalin tai mitalittomuuden perusteella. Tottakai kilpaurheilussa halutaan menestyä, eikä kaikki ole varmasti asiasta samaa mieltä, mutta käsi sydämellä voin todeta, ettei edellä mainitsemistani asioista yksikään muuttuisi mihinkään suuntaan vaikka olisimme tippuneet puolivälierissä tai voittaneet mestaruuden. Toki tiedän, että urheilullisessa mielessä meillä olisi ollut rahkeet vaikka mihin, jos olisimme onnistuneet ylärajoillamme. Sitä ei kuitenkaan päästä koskaan näkemään, ja siksi jossittelu vain ja ainoastaan evää mahdollisuuden nauttia kaikesta siitä, mitä oikeasti tuli tällä kaudella saavutettua.

Muistan kauden 2016-2017 jälkeen, kun yksi rakkaimmista lentopallon parissa tapaamistani ystävistä, Pauliina Vilponen, sanoi mulle, että ”Rone, paina mieleesi nää tunteet. Sun uralla et välttämättä koe enää koskaan näin hienoa kautta ja joukkuetta.” En tuolloin kyennyt hahmottamaan, mitä Pake tarkoitti. Kyseessä oli kolmas liigakauteni ja ensimmäinen, jonka aikana olin saanut pelillisesti isompaa vastuuta. Siispä ajattelin, että eihän se niin mahdotonta tulevaisuudessa ole voittaa suomenmestaruutta ja vielä kivan joukkueen kanssa. Aika on kuitenkin antanut merkityksen noille Paken sanoille ja siksi koen ihan mieletöntä kiitollisuutta siitä, että pääsen jälleen painamaan mieleeni ainutlaatuisia tunteita.  

Pakkasin heinäkuussa laukut ja suuntasin Kangasalle heinäkuun viimeisellä viikolla kieltämättä jopa hivenen pelonsekaisin tuntein, ja minua jännitti aivan suunnattomasti. Sain kuitenkin näiden 7,5 kk aikana paljon enemmän kuin uskalsin toivoa:
Olen päässyt tutustumaan ihan mielettömiin ihmisiin, ja voin sanoa jo nyt, että olen saanut rinnalleni elinikäisiä ystäviä. Olen oppinut niin paljon itsestäni näiden ihmisten kautta, etten olisi voinut kuvitellakaan. Olen kehittynyt urheilijana, lentopalloilijana ja ennen kaikkea ihmisenä, ja olen oppinut ottamaan vastaan apua niihin kaikkiin liittyen. 

Korona takoi meikäläisen päähän urheilusta kaksi asiaa: 
1. Matka on tärkeämpi kuin määränpää
2. Pelaa jokainen peli kuin se olisi viimeinen