Keltanokka liikenteessä

Tämä syksy on sisältänyt paljon vanhoja rutiineja, mutta myös jonkun verran uutta ja ihmeellistä. Näistä uusista ja ihmeellisistä asioista ajattelin avata uutta aluevaltaustani: auton ajamista. 

Ennen autokoulua mun kokemukset liikenteessä toimimisesta olivat sataprosenttisesti kevyen liikenteen saralta. Okei joo, kartturin paikalta ja takapenkiltä on tullut seurattua ja koettua jos jonkunmoista ajotyyliä, mutta kun ensimmäisen kerran istuin siihen ratin taakse, ajattelin, että nyt todellakin ollaan mun epämukavuusalueella. 

Onneksi tosiaan kävin ennen ensimmäistä ajotuntia ajamassa sen 100 metriä hiekkakentällä meidän isän kanssa: olisin lähtenyt ajelemaan pitämättä kiinni lainkaan ohjauspyörästä. 

Lokakuun lopussa kuitenkin tartuin härkää sarvista, ja aloitin autokoulun. Mulla tulee 18 vuotta täyteen joulukuun alussa, joten olin siihen nähden aika myöhään liikkeellä. Tosiaan, autokoulua aloittaessani voisi sanoa, että lähdin täysin puhtaalta pöydältä. 

Päädyin aloittamaan Salon Autokoululla, sillä heidän kauttaan sain mahdollisuuden yhteistyöhön ja autokoulun suorittamiseen lentopallon ohella. Kiireisen elämäntyylin omaavana lukiolais-lentopalloilijana oli helpotus, kun sain selville, että joka maanantai alkaa uudet kurssi ja että suoritustyyli on hyvin joustava ja vapaamuotoinen. 

Esimerkiksi teoriatuntien käyminen virtuaalisesti on suuri helpotus, koska treeniajat eivät anna periksi osallistua niihin paikan päällä kovinkaan usein. Sen lisäksi, että tunnit on kätevä ja helppo käydä kotoa käsin, ne tarjoavat vielä siten joustavuutta, että kolmen teoriatunnin satsista voin käydä kerrallaan vaikka yhden tai kaksi, jos en ehdi kotonakaan suorittaa kaikkia kerralla. Mun kohdalla on mahdotonta suorittaa tätä autokoulurypistystä samaan aikaan sekä järkevästi että nopeasti, ja tää joustavuus on ollut iso apu. 

Ensimmäinen ajotunti jännitti tosiaan oman kokemuksen puutteesta johtuen, mutta voin sanoa jännittäneeni vähän liikaa. Vaikka mun ajokokemus onkin tosi vähäistä, oon saanut yleensä poistua tunneilta ihan hyvillä mielin ja sillä fiiliksellä, että olin parempi kuin viimeksi. Tässä on auttanut samaan aikaan sopivan vaativa ja kannustava ajo-opetus. Liikennevaloissa sammuminen ei oo tuntunut jälkeenpäin ihan niin maailmanlopulta, kun siitä vaan uskaltaa ottaa vastaan palautteen ja pienen kuittauksen huumorimielessä.
Vielä on kuitenkin paljon matkaa jäljellä, mutta jonkunlaiseen alkuun on päästy! 

Tässä siis mun kokemuksia autokoulun alkutaipaleelta. 

Lisätietoa itse autokoulusta saa täältä.

Muuten ollaan aikalailla menty näiden kuvien tunnelmissa: torstaina ja perjantaina taas Salohallilla! :) 

Aina valmiina, mutta ei ehkä ikinä täysin valmis

Elämä ei ole satasen sileä. Se on maratonjuoksu. 

Tää elämänviisaus ei tuu mun 17:n vuoden elämänkokemuksella, vaan paljon enemmän elämää nähneiltä tahoilta, mutta mä allekirjoitan sen silti. Vaikka en oo (kopkopkop) joutunut koskaan taistelemaan hengestäni tai kokemaan mitään yhteiskunnallisesti niin uskomattoman pysäyttävää, voin pelkästään oman elämän pieniä ja vähän suurempia vastoinkäymisiä tarkastelemalla todeta ton olevan melko osuvasti sanottu. 

Edelliset kolme viikkoa ovat olleet mun maratonilla aika vaihtelevaa. Happi ja meno kulkee, mutta ajoittain hapot iskee ja piiputtaa. Luovuttaminen ei kuitenkaan oo käynyt mielessäkään; sitä vastoin mietin, että hyvät vaiheet tuntuu vaan entistä paremmalta näiden vähän vaikeampien kohtien jälkeen.

Rankan kesän ja alkusyksyn jälkeen pääkoppa on ollut ihan virkeänä, mutta kroppa on antanut merkkejä pienestä väsymyksestä. Tää tilanne on vähän sama, kuin pyöräillessä ylös tota Tupurin mäkeä: kolmella vaihteella ei välttämättä runttaamallakaan päästä niitä jyrkimpiä kohtia ainakaan ilman ketjujen natinaa ja reistailua, joten välillä on vaan pakko hypätä satulasta ja ottaa ihan vaan rauhassa. Ei oo järkeä laittaa pyörää siihen kuntoon, ettei sitä ajeta edes tasamaastossa myötätuulessa. Oon siis  kyllä kokeillut ja siitä viisastuneena nöyristynyt taluttamaan, heh… Ja sitten kun ne ketjut on saatu takaisin raiteilleen, niitä kannattaa pitää hyvässä kunnossa, eikä huoltaa vasta kun on pakko. (Tää maanantaiaamun teksti on näköjään melkoista vertauskuvien ilotulitusta!) 

Kun joutuu vähän hidastamaan, pitää muistaa, että se on edelleen parempi vaihtoehto kuin pysyä paikoillaan tai peruuttaa. Se antaa mahdollisuuden vähän erilaisiin asioihin keskittymiseen. Ja joo, se kasvattaa nälkää. Mä oon niin yksinkertainen tyyppi, että oon parhaimmillani, kun ei tarvitse ihan kauheesti miettiä vaan antaa palaa vaan. Siksi kaikki pienet asiat siellä taustalla pitää olla kunnossa, ja jos ei ole, ne on laitettava kuntoon. Käytännössä tää on tarkoittanut viime aikoina muun muassa hyppimisen ja rinnallevetojen sijasta jalkaterän lihasten ja syvien lihasten etsintää. Ainakin oon saanut hämmästyä siitä, kuinka jumiin voi tulla tosi harmittoman näköisistä liikkeistä… :)

Joukkuelajissa nää omat henkilökohtaiset hidasteet tuntuu aina inhottavalta. Kirjoitin edellisessä tekstissä itsekkyydestä, ja näissä tilanteissa sitäkin joutuu välillä harrastamaan. Oon kuitenkin tehnyt periaatepäätöksen siitä, että vastaan rehellisesti, kun multa kysytään miltä tuntuu. Onnekseni mun ympärillä on sellainen porukka, jossa tiedän tän olevan oikea päätös. 

Meidän joukkue on uudistunut tälle vuodelle monella tavalla. Löytyy tuttuja kasvoja verkon molemmilta puolilta ja tosi lyhyessä ajassa meistä on muodostunut tosi ainutlaatuinen ryhmä. Kuin itsestään, meidän porukkaan on kerääntynyt tosi voimakas positiivinen energia. Se auttaa meitä jokaista myös henkilökohtaisissa haasteissa, ja siksi myös vaikeina hetkinä haluaa keskittyä vain sen positiivisen energian ylläpitämiseen. Meidän kausi starttasi tosiaan lauantaina ja jatkui heti eilen. Saldona voitto ja tappio, eli heti kauden ensimmäisenä viikonloppuna saatiin käydä läpi vaihtelevia tunteita ja vaiheita. Ja  hei, elossa ollaan, ja väitän että vahvempina kuin perjantaina! Suurin menetys meille oli tältä viikonlopulta Ellan loukkaantuminen lauantaina, mutta kaikki kääntyy vielä varmasti parhain päin! Näissä tapauksissa yleensä pääsee näyttämään itselleen, kuinka vahva sitä onkaan.

Oli tosi kiva myös huomata meillä kotona Salossa ja Hämeenlinnassa, kuinka hyvä tunnelma hallilla oli  siitäkin huolimatta, että pelataan runkosarjan ensimmäisiä kohtaamisia. Se ei oo todellakaan itsestäänselvyys, ja toivottavasti tää yleisön kiinnostus kantaa aina kevääseen saakka.
Kauden ensimmäinen viikonloppu teki tehtävänsä: jännitys ja latautuminen purettu sekä koti- että vierasmatsissa ja ensikatsaus saatu siihen, mistä lähdetään töitä jatkamaan.
Ensi viikolla siirrytään jo marraskuuhun, ihan hullua… Siispä myös tää ajankulun nopeus pakottaa elämään päivän kerrallaan, muuten olisin varmaan jo paketoimassa joulupaketteja. Nautitaan siis vielä lokakuun päivistä!

Kuva: Osku Sahlsten

Silmät auki ja katse omaa napaa pidemmälle

Kaikista ei ole huippu-urheilijaksi.

Mun mielestä aika raflaava toteamus, jota kuulee tietyissä yhteyksissä välillä turhankin usein. Se kertoo yhdestä huippu-urheilussa (ja kaikessa henkilökohtaisessa tavoitteellisessa toiminnassa) ilmenevästä piirteestä, jota olen myös omalla kohdallani pohtinut viimeisien viikkojen aikana: egoistisuus. 

Voiko huipulle päästä ilman itsekästä elämäntapaa? Tätä kannattaisi varmaan kysyä niiltä, jotka ovat sinne päässeet ja ovat huippuja, mutta tyydyn tällä kertaa omaan näkökulmaani. Ja mun on rehellisesti sanottava, että ainakin omalla kohdallani tuntuu, että itsekkäät valinnat ovat olleet joissain tilanteissa ihan väistämättömiä. Sitä ei edes ajattele vähättelevänsä muita velvoitteitaan, kun tekee päätöksiä ja valintoja omia tavoitteitaan ajatellen. Mun tavoite on jonain päivänä olla huippu-urheilija. Se on tavoite, johon vaikuttaa tietyllä tapaa muutkin asiat mun omien tekojen lisäksi. Mutta suurin vastuu jokaisella urheilijalla on itse itsestään, ja se oma toiminta on ainoa juttu, joka on sataprosenttisesti omissa käsissä. 

Näihin itsekeskeisiin valintoihin liittyen löytyy yksi esimerkki tältä syksyltä, kun mun ensimmäinen lukiojakso meni käytännössä kokonaan leireillen. Omasta lentopalloilun värittämästä kuplastani katsottuna tämä oli ihan fine. Se kyllä vaikeutti mun opintoja, mikä taas vaikuttaa pelkästään muhun, mutta sain mahdollisuuden suorittaa kursseja silti suorituksen arvoisesti. Ymmärrän nyt, että se ei ole itsestäänselvyys. Sitä helposti sokeutuu muiden joustavuudelle, kun pyrkii kynsin ja hampain itse joustamaan mahdollisimman vähän. Ei sitä tarkoituksella halua vaikuttaa vähättelevältä, mutta välillä tulee kuljettua liikaa laput silmillä. Note to self: pysähdy, mieti ja kiitä. 

Päämäärät ohjaa jokapäiväistä elämää ja pienimpiäkin valintoja. Rutiinit ja oma elämänrytmi tuntuu turvalliselta, eikä siitä ole helppoa irtautua. Tämä ajaa usein ehdottomuuteen. Kun joku toimii, siitä ei poiketa. Pitäisikö sitten? Ehkä, toisinaan. En ole kuitenkaan kokenut kahlitsevani itseäni mihinkään. Yritän olla mahdollisimman avoin muutoksille, koska ne voivat mahdollistaa paremman kehittymisen mutta en näe myöskään tarvetta irtautua omasta elämäntyylistäni liiaksi. Jos tulisi tunne, että sille olisi tarvetta, tekisin sen kyllä. Mutta nautin elämästä urheilun ehdoilla. Se voi joskus jollekin ulkopuoliselle näyttää siltä, että en osaa ottaa rennosti, mutta osaan mä. Se rennosti ottaminen ei vaan tarkoita kaikille samoja asioita. Olen itsekin opetellut tässä asiassa avarakatseisuutta. 

On varmaan vähän vaarallista alkaa tutkia omaa itsekkyytään. Sitä kun ei aidosti pysty kokonaan tunnistamaan, koska harva meistä osaa nähdä omat huonot puolensa; eiköhän niihin olisi yrittänyt tehdä muutosta. Olen siis kiitollinen niille, jotka jaksavat tukea ja elää rinnalla, vaikka toisinaan varmaan viljelen ympärilleni kiittämättömyys on maailman palkka -ajatuskuplia. 

Ympäristön tuki, suhtautuminen ja asenteet ovat väistämättä merkityksellisiä. Se fakta, että mä en pärjäisi ilman läheisimpiä ihmisiä, jotka tekevät musta päivästä toiseen onnellisen, pitää jalat tiukasti maassa. Teen parhaani ja yritän osoittaa välittämiseni mahdollisimman hyvin. En tiedä onnistunko, ja välillä pohdinkin, että uskaltaisinko kysyä tästä aiheesta niiltä, jotka siinä lähellä on. En ole uskaltanut. 

Ehdottoman tärkeää omalletunnolle on myös se, että ei ole ajatusmalleinensa yksin. On muitakin, jotka ajattelee välillä vain itseään. Tekeekö se asiasta kuitenkaan loppuviimeksi yhtään hyväksyttävämpää? Siitäkin voi olla montaa mieltä.

En halua kuitenkaan pyydellä liikaa anteeksi. On ihan tervettä tehdä asioita tahtomallaan tavalla ja tahtomiansa asioita tavoitellen. Pitää vaan muistaa, että se on yhtä tervettä jokaisen muunkin ihmisen kohdalla. Oma tapa toimia saa olla kyllä omasta mielestä paras, mutta se ei silti tarkoita, että se olisi maailman ainoa tai parempi kuin joku toinen. Tärkeää on pitää mielessä myös se, että omaa toimintaa tukevat valinnat itsessään eivät tee kenestäkään yhtään taitavampaa tai parempaa. Ne ovat vain pieni osa kokonaisuutta, päämäärätietoisuuden sivuvaikutuksia. 

Välillä se on ihan ymmärrettävää vetäytyä kuplaansa leijailemaan. Mutta se kupla poksahtaa, jos se kasvaa hallitsemattomasti. Sitä kuplaa ei myöskään pidä päästää leijailemaan liian pitkälle - silloin sen kohtalo ei ole enää omissa käsissä. Joten summasummarum; loppujen lopuksi se on vain urheilua. Mutta sitten kuitenkin se on tällä hetkellä kaikki kaikessa. Silleen sopivasti. 

Ja palatakseni vielä tämän kirjoituksen avaussanoihin: Joo, ei oo kaikista huippu-urheilijoiksi, mutta ei myöskään lääkäriksi, opettajaksi, lakimieheksi, poliisiksi, palomieheksi, sairaanhoitajaksi, kokiksi, yrittäjäksi, sotilaaksi, presidentiksi, vapaaehtoistyöntekijäksi, insinööriksi, fyysikoksi, laulajaksi, lentäjäksi, kotiäidiksi, yksinhuoltajaksi tai taiteilijaksi (ja lista sen kun jatkuu). Eikä onneksi pidä tai tarvitse olla. On totta, ettei parhaansa tekeminenkään vielä takaa onnistumista, mutta se parhaansa tekeminen ei oo keneltäkään muulta pois. Koitetaanhan muistaa se.

Tästä alkaa syysloma viimeisen vapaan viikonlopun saattelemana, ja ensi viikolla starttaa kausi myös meidän osalta. Jee!

Kohti uusia haasteita

Kuva 1: Tuomas Pelto/ Kuva 2: SzPortfotók
Pari viikkoa takaperin avasin hieman ajatuksiani tämän syksyn projektista, naisten maajoukkueen matkasta kohti EM-karsintoja. Tavoitteenamme oli jalostaa tätä projektia vieläkin pidemmälle, jopa EM-kisoihin, mutta yksi urheilun karuista totuuksista on se, ettei aina edes uskominen riitä - toivomisesta puhumattakaan. 

Kun on tehnyt pitkään töitä näin hyvin ja tiiviisti yhdessä, kaikkein turhinta olisi ottaa tästä matkasta muistoihin pelkkiä pettymyksen tunteita. Se ei tarkoita, etteikö niitäkin olisi tullut matkalla vastaan, mutta niiden käsittely on kaikkein luontevinta siinä tilanteessa, jossa ne aidosti herättävät tunteita. Sen jälkeen mietitään, mitä otetaan opiksi ja vasta ne jutut kannattaa painaa mieleen. 

Kuva 1: CEV / Kuvat 2,3,4: SzPortfotók
Pelilliseltä osalta oma roolini tulokaskaudella maajoukkueessa oli odotetunlainen: sain mahdollisuuksia, ja pääsin kokeilemaan tasoani, mutta vastuuni oli vielä varsin pieni. Olin kuitenkin etukäteen päättänyt, että käytän jokaisen mahdollisuuden pelaamisen tunteesta nauttimiseen. Näissä peleissä siinä tunteessa on kuitenkin vielä vähän ripaus enemmän jännitystä ja latausta, enkä halunnut sen näkyvän epävarmuutena tai jäpittämisenä. Jäipähän siltäkin osin kehitettävää, vaikka parhaani mukaan yritinkin olla murehtimatta. 

Sain tällä matkalla kuitenkin paljon muutakin, kuin lentopalloilua itseään. Olen päässyt kokeilemaan ensimmäistä kertaa vähän pidempää pätkää pelkästään lentopallon ehdoilla, mikä on entisestään herättänyt mun sisäistä paloa ammattilaisuutta kohtaan. Ajatus siitä, että saisin vaan pelata, tuntuu tosi houkuttelevalta. Milloin siitä tulee totta, siihen en osaa vielä vastata. Ajalla on tapana näyttää. Ja työnteolla. 

Kuvat 1&3: Tuomas Pelto / Kuva 4: akikuvaa.com
Olen oppinut paljon muutakin. 

Vanhojen tuttujen lisäksi olen tutustunut uusiin ihmisiin, joiden kanssa olen saanut jakaa ajatuksia, heittää huonoa läppää ja kohdata lentopalloilijan arkipäivän ilot ja surut yhdessä. Joukkueurheilun taika on siinä, että tosi monta erilaista persoonaa voi muodostaa tosi yhtenäisen porukan. Ikähaarukka meillä ei varmastikaan ole isoimpia mahdollisia, mutta totesin juuri yhtenä päivänä, että ilman urheilua tuskin olisin näin läheinen monen mua monta vuotta vanhemman kanssa. Olen pystynyt olemaan täysin oma itseni ja päässyt puhumaan ja puhdistamaan ajatuksia jollekin aina kun siltä on tuntunut. Se on äärimmäisen helpottavaa näin pitkissä projekteissa.

Olen myös päässyt tutustumaan uusiin maihin, joissa en ole ennen käynyt: Puola ja Unkari. Vierailtuamme Budapestin keskustassa katselemassa maisemia, olin aika varma, että palaan sinne.  Bussimatkoilla ympäri eteläistä Puolaa maisema oli varsin monipuolista ja siihen tuli oikeasti perehdyttyä, kun nettiä ei ollut. Mieletöntä, eikö?

Kuva 1: CEV / Kuva 3: Matti Immonen / Kuva 4: akikuvaa 
Nämä pari kuukautta on eletty aikalailla hetkessä, eikä lähitulevaisuudelle ole ehtinyt uhrata juurikaan ajatuksia. Viimeisen pelin jälkeen kävikin mielessä, että nytkö kaikki paiskautuu päin naamaa; uusi kausi seurajoukkueessa, koulurytmiin kiinni pääseminen, autokouluilut ja muut pienet ja isommat käytännön asiat kotopuolessa. Päätin kuitenkin, etten anna niiden paiskautua.

Hetkessä eläminen on toiminut tähänkin asti, joten miksipä en jatkaisi samaan tyyliin. Pari päivää haukattu happea (psykologiaa rentouttavasti kuin viimeistä päivää lukien) ja olen pelkästään iloinen, että arki alkaa taas rutinoitua uudella tavalla. Reissusta tuli ihan hirvee määrä motivaatiota ja energiaa lähteä kohti uutta kautta. Nyt on siis hyvä aika kääntää sivua ja keskittyä uusiin haasteisiin.

Ensimmäinen näistä haasteista on huomisella häämöttävä ensimmäinen ylioppilaskirjoituspäivä, wish me luck!

Jos tää mun pintapuolinen analysointi maajoukkuekaudesta 2016 herätti kysymyksiä tai pohdintaa, suosittelen lukaisemaan Saanan hienon kirjoituksen tästä! Hienoja ajatuksia, jotka ainakin itse pystyn allekirjoittamaan tilanteessa eläneenä.

Niin lähellä ja silti niin kaukana - unelmat

Mitä on unelmointi? Mikä saa meidät jahtaamaan tavoitteita ja unelmia? Mikä lasketaan unelmaksi? 

Elämäntyyli, jota olen toteuttanut yhdessä parinkymmenen muun samanhenkisen ihmisen kanssa kuluneiden neljän viikon aikana, on sellainen, josta nautin suunnattomasti. Mun pääkoppa voi hyvin, kun saan treenata, syödä ja nukkua ilman muita velvoitteita. Koulua oon käynyt sen verran, kun aikataulut antaa myöden, mutta oon päättänyt olla ottamatta siitä suurempaa stressiä; se tuottaisi tässä kohtaa pelkästään harmia. Voi toki olla, että kuukauden päästä katson taaksepäin ja toivon, että olisin tehnyt opiskelun suhteen jotain toisin, mutta mä oon nyt valinnut tän tyylin, ja sitten katsotaan mihin se vie. 

Multa on myös kyselty kirjoituksia blogiin, ja luonnoksiin oon raapustanut yhtä sun toista, mutta mitään en oo saanut vietyä ihan loppuun saakka. Kieltämättä pitkät tauot kirjoittamisesta nostaa kynnystä tuottaa  juttua muille luettavaksi asti, mutta koen edelleen kirjoittamisen olevan mulle hyvä tapa käsitellä mun ajatuksia ja tälläkin kertaa palaan raiteille syvällisemmän ajatuksenvirran saattelemana… 

Palaan siis tässä kohtaa alussa ilmoille heittämiini kysymyksiin. Elokuu oli tiivistä leireilyä ja siinä ohessa tuli seurattua olympialaisia suhteellisen intensiivisesti. Päivät tehtiin duunia itse hallilla, ja illalla maattiin sängyssä ja katsottiin, kun maailman parhaat tekee sitä samaa hommaa vähän isommissa peleissä. Se saa ainakin mun sisäisen pikkutytön heräämään ja kuvittelemaan itsensä samoihin peleihin. Sitä taidetaan kutsua unelmoinniksi.

Unelmat ovat joskus aika hulluja. Sen lisäksi suurin osa kaikista maailman unelmista on mahdollisia. Mahdottomaksi unelman voi luokitella vasta, kun sen tavoittelemiseksi on tehty kaikki, mitä tehtävissä on. Ja tehtävissä on niin paljon, että aika ei edes välttämättä riitä. Mutta sen takia niitä unelmia  varmaan jahdataan. Palkitsevinta onkin ehkä lopulta se matka, vaikka määränpäätä ei koskaan saavuttaisi. Kuitenkin tieto siitä, että jossain on olemassa jo toteutuneita unelmia, pitää yllä sitä kipinää, joka saa jatkamaan matkantekoa. 

Kaikkia unelmia ei ole siis edes ehkä tehty saavutettaviksi. On itseasiassa varmaan todennäköisempää, ettei niitä unelmia edes saavuta, vaikka ne olisivatkin mahdollisia. Siitä huolimatta niihin jaksaa uskoa. Ainakin mun luonteelle on melkein välttämätöntä, että mun tekemisillä on joku päämäärä. En pysty ihan vaan olemaan ja elämään ilman tavoitteita, ainakaan lyhyitä jaksoja pidempään. Joskus se etäisyys niihin omiin rutiineihin saa tavoitteet ja unelmat parempaan valoon, ja niiden tärkeys selkiytyy. 

Suurin kuilu unelmoinnin ja unelmien toteuttamisen välissä on varmaan unelmoitsija itse. Pitäisi uskaltaa olla asettamatta rajoja, koska muut tahot asettavat niitä jo ihan tarpeeksi. Sekin on toki helpommin sanottu kuin tehty. Eikä sen tarvitse näkyä ulospäin. Edelleen, kyllä muut näkevät missä rajat tulee vastaan. Ei siis haittaa, että itse on niille sokea. 

Kun oppii pitämään jalat maassa, ja ymmärtää, että kaikki tässä elämässä tulisi tehdä ihan vaan itseään varten, ei muille todistellen, on paljon helpompaa toteuttaa itseään. Ei unelmien ei tarvitse olla mitään suurta ja utopistista. Kenenkään muun ei tarvitse edes tietää niistä. Eikä niitä edes tarvitse olla, jos ei koe niitä tarvitsevansa. Kyllä mäkin varmaan ilman pärjäisin, mutta en mä niistä halua luopua. 

Kuva: akikuvaa

Yksi mun unelmista oli pikkutytöstä asti päästä joskus naisten maajoukkueeseen mukaan. Sitä ei edes heti tajunnut, että se unelma täyttyi. Se on nimittäin saanut mussa aikaan kaikkea muuta, kuin tyytyväisyyttä tai yltäkylläisyyttä. Haluan uskoa, että mulla ja meillä on rahkeita mennä vielä pidemmälle. Mitä ylemmäs niitä tavoitteita ja unelmia hilaa, sitä enemmän niiden saavuttaminen vaatii. Siitä tässä kaikessa taitaa olla kyse. 

Loppuun vielä pieni mainos muutaman meidän tiimin monilahjakkuuden (lentopalloilija-sanoittaja-räppääjä-tanssija) aikaansaannoksesta, eli käykäähän kuuntelemassa lentismuijien oma biisi täältä!

Määrätietoisuudesta

Aikaa on kulunut edellisestä kirjoituskerrasta jo reilut pari kuukautta ja kuluneiden parin kuukauden aikana oon tehnyt yhtä sun toista, ja varmasti ollut myös tekemättä mitään, mutta siitä huolimatta mulla ei oo ollut oikein sopivaa hetkeä mietiskellä ja kirjoitella. Kiitos siis niille parille ihmisille, jotka on toivoneet multa jotain kirjoiteltavaa; vähintäänkin se on saanut mut taas välillä rauhoittumaan ja tekemään tän paluun kirjoittelun pariin. 

Tiivistettynä mun edellisten kuukausien ohjelma on ollut koulua, lentopalloa ja silloin tällöin jopa lomailua. Toukokuu meni lähes kokonaan kouluun panostaessa, kun tein päivälukion lisäksi muutamia kursseja myös iltalukiossa ja sainkin viimeisestä jaksosta ihan kivasti suorituksia ensi vuotta ajatellen. Kieltämättä huomasin, miten paljon haastavampaa oli uhrata koululle saman verran aikaa ja ajatuksia, kuin kauden aikana lentopallolle. En edes koe, että mun koulumotivaatio on keskivertoa huonompi, mutta ei se nähtävästi pysty lentopallon kanssa ihan kauheesti kamppailemaan. 

Kun sain suurimmat kouluhommat suoritettua, ehdin myös leireilemään Kuortaneella ja kesäloman pari ensimmäistä viikkoa meni pelkästään kotimaisemissa treenaillessa. Kesäkuun puolessa välissä tälläkin hetkellä käynnissä olevat maajoukkueleirijaksot lähti jälleen käyntiin ja siihen mennessä olin saanut myös tehtyä päätöksen ensi vuoden kuvioista: jatkan myös ensi kaudella kotimaisemissa LP Viestin riveissä. Tämänkin päätöksenteon kohdalla opin taas, miten vuosi vuodelta pitää pystyä ajattelemaan yhä enemmän pidemmälle omassa elämässä. 

Tän pienimuotoisen päiväkirjakertomuksen kautta päästäänkin kätevästi aasinsiltaa pitkin otsikon aiheeseen: määrätietoisuus. 

Mä oon aikaisemmin kirjoitellut päätöksistä ja valinnoista täällä, ja siellä mennään aika lähelle tätä samaa aihetta. Oon kuitenkin päässyt pääni sisällä vähän syvemmälle tässä aiheessa, ja tällä kertaa oon tarttunut siihen, millainen päätöksentekijä mä oon. 

Tossa neljän kuukauden takaisessa kirjoituksessa oon ilmeisesti luonnehtinut itseäni tosi järkeileväksi persoonaksi, joka ei osaa ajatella intuitiivisesti. No, jonkinlaista muutosta ainakin sen suhteen on tapahtunut. 

Jotta voisin kirjoittaa jotain määrätietoisuudesta, mun täytyy ensin todeta, että tiedän mitä se on. Oon tajunnut, että oon määrätietoinen luonne. Mun kanssa paljon tekemisissä olleet ihmiset voi luultavasti sanoa samaa. Se, että mä tiedostan mun määrätietoisen luonteen, ei tee musta kuitenkaan vielä itsevarmaa ja tasapainoista persoonaa, mutta se helpottaa mua itseänikin välillä ymmärtämään mun omia tekemisiä paremmin. 

Määrätietoinen oli mun etsintöjen pohjalta määritelty mm. näillä sanoilla: "jolla on selkeä päämäärä". Mä ainakin itse oon kuitenkin ajatellut määrätietoisuuden kattavan myös valmiuden tehdä töitä ja elää sen päämäärän eteen. 

Mun kohdalla se näkyy tiettyinä luonteenpiirteinä, toimintatapoina ja valintoina. Oon tosi puhelias, suorasanainen ja keskustelunhaluinen. Tuon tosi (liian) usein mun oman näkemyksen ja perustelun esille, koska mä en halua kuulua niihin, joiden mielipide jää epäselväksi, ja sen takia sitten lokeroidaan jonkun enemmistön mukaan. Tiedän, ettei se oo kaikille luontaista ja oon täysin sinut senkin asian kanssa (itseasiassa aika usein ihailen niitä, jotka tajuaa pitää suunsa kiinni). Mä sitten oon se päällepäsmäri, jos sen asian haluaa niin ilmaista.

Viihdyn erilaisten ihmisten kanssa, ja voin ihan vilpittömästi todeta, että oon sosiaalisesta verkostosta riippuvainen. Sen takia mä osaan myös kontrolloida mun tapoja toimia. Mulla ei oo mitään syytä laiminlyödä mulle tärkeitä ihmisiä jonkun mun oman henkilökohtaisen päämäärän takia. Tärkeintä on vaan ollut oppia, ketkä ovat niitä ihmisiä, jotka ovat kiinnipitämisen arvoisia. Mun mielestä mä opin tosi paljon ihmisiltä, joita mä tapaan ja joiden kanssa saan olla tekemisissä, mutta joskus vaan pitää ymmärtää, että ne opitut asiat on ainoita, mitä joistain ihmisistä jää käteen. Ja niistäkin saa olla tosi kiitollinen!

Valintojen tekijänä oon edelleen jossain määrin järkeilijä, mutta oon onneksi oppinut myös heittäytymään. Tässä vaiheessa elämää mulla ei oo vielä ihan kauheesti menetettävää, tai niin mä haluan asian nähdä. Joku varmaan ajattelee ihan päinvastoin, mutta mä silti näen asian noin. En mä oo kokenut vielä sen vertaa, että voin alkaa puntaroida kokemuksen perusteella! Enkä halua enää puhua valinnoista uhrauksina, koska jos jotain asiaa haluaa oikeasti, ei sen eteen tehdä uhrauksia vaan nimenomaan niitä valintoja. Jos kaikki päätökset alkaa tuntua uhraamiselta, onko silloin tekemässä jotain juttua ihan oikeesti sydämestään? 

Toisinaan mietin, että millaista mun elämä olisi, jos olisin useammin vain itsekseni mun ajatuksien kanssa. Tuun vaan aina uudelleen siihen tulokseen, että mulla ei oo energiaa tai aikaa alkaa miettiä mun jokaista sanaa tai tekoa. Elämä on määrätietoisenakin paljon helpompaa, kun ei mieti liikaa, on onnellinen ja nauttii niistä omista valinnoistaan. 

Miltä nyt tuntuu?

Olotila tällä hetkellä on varsin tyhjä, ja sanottavaa olisi tosi paljon mutta samalla on vaikeaa jäsentää ajatuksista mitään järkevää. Varoitan siis, että tästä tulee varsin tunnepohjainen teksti.

Kauden päättymisestä on vasta vähän vajaa neljä vuorokautta, ja niistäkin jokainen on mennyt ainakin joiltakin osin miettimiseen. Onnekseni olen saanut olla yhdessä tärkeiden ihmisten kanssa, eikä asioita ole tarvinut käydä läpi ihan yksin. 

Kausi oli pitkä ja raskas. Jokaisen henkilökohtaisten haasteiden lisäksi joukkuetta koettelivat vastoinkäymiset ja suuret muutokset. Nämä muutokset ja vastoinkäymiset opettivat kuitenkin paljon. Ne opettivat, että kaikesta selvitään, yhdessä. Ne opettivat, että onnistuakseen tavoitteissaan on keskityttävä hyödyntämään kaikki, mitä jäljellä on ja pyrkiä unohtamaan kaikki, mihin ei voi enää vaikuttaa. 

"It's not about how hard you can hit; it's about how hard you can get hit, and keep moving forward."

Henkilökohtaisella tasolla tämä kausi antoi minulle paljon. Olen kiitollinen monesta asiasta jo nyt, mutta uskon, että viikkojen ja kuukausien kuluessa opin arvostamaan tätä kaikkea kokemaani vielä paljon enemmän.

Olen saanut tämän kauden aikana rinnalleni uskomattomia ihmisiä, joiden kanssa tulen varmasti jatkossakin olemaan tekemisissä. Hienointa tässä kaikessa on se, miten erilaisia ihmisiä olen oppinut tuntemaan. Olen päässyt harjoittelemaan ja elämään tätä kaikkea monen E- ja D-tyttöjunnuvuoden esikuvan kanssa. Äärimmäinen kunnioitus näkyy siten, että voisin kuunnella kaikkia tarinoita ja neuvoja, kunnes ne loppuvat (mikä taas onneksi on hyvin epätodennäköistä). Kuten Kassu (yli 400 liigaottelua, pari ammattilaiskautta ulkomailla ja mun mielestä ehdottomasti yksi hienoimpia joukkuepelaajia, joita oon koskaan nähnyt) sanoi, on vähän käsittämätöntä, että meistä toinen on vasta kaiken alussa ja toinen vaihtamassa tätä kaikkea johonkin muuhun. Olen saanut nähdä, miltä näyttää, kun asiat viedään kunnolla loppuun asti.

Vaikka olen ollut nuorimmainen, lukion kakkosluokkalainen juniori, olen saanut rinnalleni niitä ihmisiä, jotka ovat jaksaneet potkia, tukea, kannustaa, pitää keskittymiseni olennaisessa ja olleet minulle ystäviä. Onnekseni mulle se merkitsee enemmän, kuin laatikoihin tai kaappeihin päätyvät palkinnot. 

Tiedän tämän tyhjän olon johtuvan siitä, että olen antanut kaikkeni. Se onkin ehkä tällä hetkellä se asia, joka saa olon pikkuhiljaa entistäkin vahvemmaksi.
Kyse ei ole siitä, etten arvostaisi hopeamitalia saavutuksena. Kyse ei ole myöskään siitä, etten ymmärtäisi uusien mahdollisuuksien tulevan. Kyse on siitä, etten haluaisi tämän hienon tarinan olevan vielä ohi. Onneksi voin aina muistaa sen näin:

kuva 1 / kuva 2 (molemmat Salonjokilaakso)

Miksi urheilu on niin ainutlaatuista

Alkuun pahoitteluni siitä, että kuukausi on jälleen vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Nojataan tässä kohtaa vaikkapa siihen kliseiseen laatu korvaa määrän -periaatteeseen. Tänään kuitenkin tuli sellainen olo, että olisi taas asiaa...

Mä halusin kirjoittaa otsikon aiheesta, koska just nyt mun pää on täynnä erilaisia tunteita, ja samalla olotila on tosi tyhjä. En oikein tiedä, mihin näistä ajatuksista tulisi tarttua ja mitkä pitäisi toistaiseksi heivata taka-alalle odottamaan vuoroaan. Päällimäinen tunne on kuitenkin varmaan pettymys, ja mun tapa käsitellä pettymyksiä on ensin murehtia asiaa itsekseni käymällä henkisesti tosi syvällä, ja sen jälkeen mä haluan puhua mun tunteista ja ajatuksista. Lähimmät ihmiset kyllä näkee mun pettymyksenkäsittelyprosessit läheltä, mutta tällä kertaa mä halusin tulla kirjoittelemaan myös tänne. 

Tässä kirjoituksessa mä oon jo vähän avannut mun päällimmäisiä tunteita. Viime viikonlopun EM-karsinnat olivat siis mulle tosi iso pettymys, vaikka suoriuduttiin joukkueena hyvin. Silti oon ehdottomasti sitä mieltä, että tälläiset viikonloput ja turnaukset on niitä juttuja, jotka muistuttaa siitä, miksi mä päivästä toiseen teen mun valinnat urheilijana kehittymisen ehdoilla. Samalla saan motivaatiota jatkaa niiden valintojen tekemistä.

kuva: CEV
On olemassa tunteita, joita vain urheilu voi saada aikaan. Niiden laatua on mahdotonta kuvailla henkilölle, joka ei ole niitä koskaan tuntenut. Tämä on yksi niistä faktoista, joka perustelee näiden tunteiden ainutlaatuisuutta. Eikä näitä tunteita välttämättä osaa arvostaa jokapäiväisessä arjessa, eivätkä ne kaikkein erityislaatuisimmat tunteet edes ilmaannu joka päivä. Mutta silloin, kun se tunnetila tulee, se vie mukanaan.

Toinen asia, joka tekee näistä tunteista ainutlaatuisia on se, että ne ovat niin äärimmäisiä - niin hyvässä kuin huonossakin. Kun unelma tai tavoite täyttyy, kaikki työnteko purkautuu positiivisena energiana. Hetken aikaa kaikki uhraukset ja päätökset tuntuvat niin täydellisen oikeilta, että sillä nimenomaisella hetkellä on vaikea kyseenalaistaa niitä millään tavalla. Näinä hetkinä tietää, mitä onnellisuus oikeasti tarkoittaa. 

Toisessa ääripäässä on pettymys. Se on urheilun tarjoamista kokemuksista kaikkein raadollisin. Pettyminen perustuu siihen, ettet pystynyt täyttämään omia odotuksiasi. Kaikkein raskainta pettymyksissä on se, että tiedät tehneesi ja antaneesi kaikkesi mutta se ei vain riittänyt. Pettyminen muiden puolesta on toki tuttua varmasti monelle, mutta urheilija tietää, miten pahalta tuntuu pettyä itseensä. 

Urheilu, ja siihen liittyvien asioiden käsittely, tuo jokaisen ihmisen todellisen persoonan esiin. Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa jokaisen yksilön ominaista reaktiota onnistumisien ja epäonnistumisien jälkeen. Mennessä pintaa syvemmälle tähän liittyy myös jokaisen ominaiset tavat käsitellä näihin asioihin liittyviä tunteita. 

Joukkuelajeissa yhteistä tavoitetta tavoittelee saman verran erilaisia persoonia, kuin joukkueessa on jäseniä. Tässä ympäristössä persoonallisuuden erot näkyvät joukkueen sisällä kyllä selkeästi, mutta ulospäin annettava kuva on paljon virtaviivaisempi. Varsinkin itse joukkuelajin parissa toimineena on oppinut, kuinka monella eri tavalla yhteiseen kokemukseen on mahdollista suhtautua. 

Jokainen käsittelee ja ajattelee asioita omalla tavallaan, mikä tekee urheilusta ja sen parissa elämisestä tosi mielenkiintoista. On mahdollista oppia ja nähdä niin paljon, kun vain osaa katsoa ympärilleen. 

kuva: CEV 
Urheilu on ei anna armoa, eikä ole aina reilua. Se myös kumoaa monta arkielämän opetusta. Koska urheilu on pohjimmiltaan melkein aina kilpailua sekä itseään että muita vastaan, se on toisinaan aika karua. Se ei välitä tekosyistä, koska lopulta kilpailutilanteissa vain lopputulos merkitsee. Joskus siihen liittyy toki epäoikeudenmukaisuutta mutta ei niin merkittävän usein, että siihen voisi nojautua jokaisen epäonnistumisen kohdalla.

Omalta osaltani olen oppinut urheilussa myös muutaman asian, jotka kumoavat pääosin alakoulun liikuntatunnilla opetettuja periaatteita: oman parhaansa tekeminen ei aina riitä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen, eikä tärkeintä ole se, että kaikki saavat mahdollisuuden. Olisihan se varmaan ihan kivaa jos niin olisi, mutta kun ei ole. 

Urheilussa huijaat pelkästään itseäsi. Urheilun hienous perustuu jokaisen henkilökohtaisiin kokemuksiin ja yksi näistä hienoimmista kokemuksista on kokemus siitä, että on kehittynyt. Näitä henkilökohtaisia kokemuksia ovat toki myös saavutukset, mutta koska nykymaailmassa kaikille pelkkä kova työnteko, urheilullinen elämäntapa ja periksiantamaton asenne eivät enää riitä, on tärkeää muistaa se, mitä itse haluaa urheilulta. Kilpailuhenkiselle luonteelle on tottakai tärkeää voittaa ja menestyä, mutta epärehellisyys tekee niistä loppujen lopuksi pelkkää materiaa.

Tälle listalle saisi varmaan paljon jatkoakin esimerkiksi liittyen niihin ajatuksiin, joita päässä pyörii tärkeissä kilpailuissa, tai fiiliksiin kovan kilpailukauden jälkeen. Päivittäinen treenaaminen ja eläminen on tietysti myös oma juttunsa. Mutta, joka tapauksessa, on tää on vaan niin siistiä.

Kun arjesta tulee suorittamista

Mun on pakko myöntää, että oon ollut totaalisen passiivinen nää kuluneet pari viikkoa tän blogin suhteen. Osa varmaan menee ajanpuutteen piikkiin, vaikka toisaalta 14 päivän aikana varmaan vapaitakin tunteja on sen verran, että jonkunlaista tekstiä ehtisi kirjoittaa. Musta ei vaan oo tuntunut siltä, että just nyt tää ois tärkeetä. Mutta itseasiassa nyt tätä tekstiä kirjoittaessa, mä tiedän olleeni väärässä. Oon unohtanut antaa itselleni ja ajatuksilleni aikaa levätä.

Tiesin kyllä, että maaliskuu toisi tullessaan toistaiseksi kovimman henkisen rypistyksen pelien osalta tähän kauteen. Mulla oli kuitenkin helmikuusta jäänyt niin hyvä mieli ja energinen olo, että päätin sen lisäksi myös lisätä koulunkäynnin kuormaa ihan vaan vähän. Vähän lisää sitä sun tätä sieltä sun täältä, ja yhtäkkiä kädet onkin täynnä hommia. 

Onneksi, kuin itsestään mulla on myös mahtunut tähän kuluneeseen kuukauteen kaikenlaista normiarjen ulkopuolista tekemistä. Niiden tuomat positiiviset fiilikset muistuttaa mua siitä, että ne on kaiken suorittamisen rinnalla tosi tärkeitä. Vaikka yksin onkin välillä ihan kivaa miettiä ja pohtia kaikenlaisia asioita, on se silti paljon kivempaa ystävien kanssa esimerkiksi lounaan tai illanvieton merkeissä. Mä oon onnellisimmillani silloin, kun saan olla tärkeiden ihmisten kanssa ja kun en tee mitään sellasta, mitä pitäisi tai olisi pakko tehdä. Ympäröivät ihmiset omilla ajatuksillaan ja jutuillaan muistuttaa siitä, että maailma ei lopu, vaikka tänään ei olisikaan paras päivä. Yksin sitä helposti täyttää pääkoppansa kaikella sillä, mitä on tekemättä ja mikä on pielessä. Kaikki suoritukset ja onnistumiset on sivuseikkoja, koska on kiire ja pakko ehtiä vaan tekemään mahdollisimman paljon. Miksi sitä loppujen lopuksi edes tekee niitä asioita? Ei ainakaan siksi, että voisi siirtyä murehtimaan seuraavaa. 

Välillä melkein tuntuu, että alan ainakin itse määritellä omaa itseäni vaan sen perusteella mitä oon tehnyt ja kuinka hyvin. Se taas johtaa helposti siihen, että ajattelen muiden tekevän samoin. Epävarmuus ja negatiivisuus vaan lisääntyy, ja esimerkiksi musta tulee tälläisinä hetkinä tosi ärtyisä ja passiivinen. 

Välillä sitä vaan unohtaa, miten pienen osan yksi tunti vie yhdestä vuorokaudesta (4%). Ainakaan mun elämä ei oo niin pienestä kiinni. Ja jos se jonain päivänä on, mä teen asialle jotain. 

Tää teksti tuntuu hyvältä kirjoittaa nyt, koska tän mukana aion pyyhkäistää kaiken maaliskuumelankolisuuden menemään ja keskittyä täysillä edessä häämöttäviin pleijareihin, jotka starttaa keskiviikkona! Ihan hullua, miten nopeasti tääkin kausi on tullut tähän pisteeseen. Sopivasti myös aurinko alkaa näyttäytymään myös yhä useammin. Ja tänään mä oon pitkästä aikaa ehtinyt kirjoittaa blogia. Mulla on sittenkin ehkä ihan hyvä mieli. :-)

Valinnanvaikeus on valinnan vaikeus

Ihmiset tekevät joka päivä tietoisia ja tiedostamattomia valintoja, joiden määrästä mä en ihan kauheasti mitään lukumääräisiä faktoja pysty heittämään. Ajatuksena kuitenkin se, että me törmätään näihin valintoihin huomaamatta ihan joka päivä ja silti suurempien valintojen edessä ollaan täysin neuvottomia. Mä oon itse tosi huono luottamaan mun intuitioon ja kuten oonkin aikaisemmin maininnut, olen tosi järkeilevä persoona. Mietin aina seurauksia ja sitä kaikkein järkevintä vaihtoehtoa. (Toivottavasti kaikki ymmärtää, että "aina" ja "ei koskaan" on tässä kohtaa vähän turhan räikeitä termejä…) 

Mikä saa ihmisen epävarmaksi omasta tahdostaan? Väitän, että omalla kohdallani se on sitä, että pelkään ajan kulumista. Ihan niin kuin mulla ei olisi aikaa väärille valinnoille. Ironista kyllä, käytän ehkä enemmän aikaa niiden valintojen tekemiseen kuin huonoista valinnoista kärsimiseen. Tottakai se saa epäröimään, jos kokee tehneensä joskus huonoja ratkaisuja ja päätöksiä, mutta ne ovat todellisia elämän opettavia tekijöitä. Kun osaa antaa anteeksi itselleen erehdyksiä, pystyy menemään syvemmälle , ja miettiä, mikä meni vikaan. Ei kukaan meistä valitse tahallaan väärin tai kenelläkään ei (ainakaan luultavasti) ole huonon päätöksentekijän geeniä.

Valintojen juju on se, että et koskaan saa tietää, miten olisi käynyt, jos olisit valinnut toisin. Et siis voi saada kaikkea ja voi olla, että pahimmassa tapauksessa et saa mitään. Siksi olisi tärkeää elää ja uskaltaa, koska elämä on toisinaan jopa epäreilua. 

Kun miettii, miten toimimme arkipäivän pienemmissä valinnoissa, on mahdollista oppia soveltamaan näitä päätöksentekoon vaikuttavia tekijöitä myös suurempien tilanteiden edessä. Tietenkin elämän suuntaa ohjaavia päätöksiä tehdessä on ehkä parempi kuunnella myös järkeään ja pohtia enemmän, mutta sille ei saa antaa liiaksi valtaa.

Kun on määrittänyt jonkin päämäärän, voi miettiä, viekö valinta lähemmäs tavoitetta vai jopa kauemmas siitä. Tässä auttaa niinkin vanhanaikainen tapa kuin listata paperille (tai no, vaikka iPhonen muistiinpanoihin) plussia ja miinuksia. Näissä kohdissa tulee olla rehellinen itselleen, koska muuten listaus on turhaa: harvoin mikään vaihtoehto on täydellinen.
Mieti, oletko jo kokeillut jotain valintaa. Jos olet, millaisena koit valinnan: Oliko paikkakunnalta muuttaminen viimeksi kannattavaa? Jos oli, miksi olen taas vaihtamassa paikkakuntaa? Kokemus on hyödyksi, mutta toisaalta liiallinen kaavoihin kangistuminen estää uusien kokemuksien syntymisen. Uskalla kokeilla jotain uutta.
Hyödynnä myös muiden ihmisten tietoja ja kokemusta. On totta, että jokainen kulkee omia reittejään, mutta monesti muilta voi saada apua. Jos ei halua muiden vaikuttavan päätöksentekoon, tulisi varmistaa, että on vähintään saanut kaikkiin kysymyksiinsä jonkinlaisen vastauksen. Näitä vastauksia voi sitten itse puntaroida ja käyttää päätöksenteossa apuna.

Päätöksenteko suurien tunteiden vallassa ei ole välttämättä tasapainoisin vaihtoehto. Silti tulisi muistaa myös miettiä, mikä on tämän hetken fiilis. Mitä tekisi mieli tehdä? Loppujen lopuksi, kaikkein tärkeintä valintojen ja päätösten teossa on se, että olet itse päätöksesi takana. Kun voit rehellisesti sanoa itsellesi tehneesi valinnan, koska halusit sitä, et tarvitse muita perusteluja. Et ole tilivelvollinen elämässäsi lopulta kenellekään muulle, kuin itsellesi.

Usein sanapari mitä jos estää monta hienoa asiaa tapahtumasta. Ne eivät kuulu päätöksentekoon. Anna itsellesi lupa miettiä, mitä voisi parhaimmillaan tapahtua ja millaista se olisi, kun kaikki menisi suunnitellusti. Alamäet tulevat jos ovat tullakseen. Miksi siis tuhlata energiaa niiden pelkäämiseen? Ei se pelkääminen niiden tuomaa taakkaa kevennä.

Mun päätöksenteon tärkein tekijä on kuitenkin tieto siitä, että mulla on ihmisiä, jotka ovat mun päätöksien tukena. Se antaa hirveesti rohkeutta ja voimaa kokeilla siipiään. Et saa koskaan tietää, kantavatko ne, jos et uskalla yrittää. 

10 syytä rakastaa joukkuelajeja

Urheilijat voidaan jaotella yksilö- ja joukkuelajien urheilijoihin. Itse olen henkeen ja vereen jälkimmäisen kategorian urheilija, mutta toisaalta kumpikin liittyy vahvasti toisiinsa; yksilöurheilijan päivittäiseen elämään liittyy vahvasti tietty yhteisö ja joukkuelajeissakin jokainen urheilija on loppujen lopuksi vastuussa itsestään ja omista tekemisistään yksilönä.

Mutta mikä niissä joukkuelajeissa ainakin mun mielestä on sitten se juttu?

kuva / kuva / kuva

• Uusien ihmisten tapaaminen on tosi antoisaa ja joukkuelajin kautta se tapahtuu vääjäämättä kuin itsekseen. Tottakai tässäkin avoimet persoonat erottuvat vähän sisäänpäin sulkeutuvammista, mutta mitä useammassa joukkueessa tulee elämän aikana pelattua, sitä useampaan eri persoonaan saa tutustua. Parasta on se, että hyvin suurella todennäköisyydellä joukkueurheilijat saavat moikkaustuttujen lisäksi elämäänsä myös tosiystäviä.
• Joukkueessa kaikki tunteet ja kokemukset tulee jaetuksi. Pettymykset eivät ole kenenkään harteilla yksin ja onnistumisen tunteet moninkertaistuvat porukassa. Urheilusuorituksiin liittyvien tunteiden lisäksi näet uusia paikkoja, maistat uusia ruokia, matkustat tuntikausia bussissa ja pidät hauskaa läheisten ihmisten kanssa. Joku ymmärtää, miksi väsyttää tai sattuu, mutta se joku myös potkii sinua eteenpäin, koska tietää sen potkimisen tuntuvan mahtavalta. 
• Joukkueella on yhteinen päämäärä ja suunnitelma, joka vie kohti päämäärää. Kun on jotain, mitä yhdessä tavoitellaan, voi luottaa siihen, että ajatusmaailmat kohtaavat vähintäänkin tämän tavoitteen saavuttamisen suhteen. 
• Uusien ihmisten tapaamiseen liittyen opit myös uusia tapoja toimia ja opit kunnioittamaan niitä. Lisäksi ympäriltä oppii keräämään vaikka minkälaisia uusia asioita, kun oppii katsomaan ja antaa itselleen mahdollisuuden kokeilla uutta. Vaikka joku tapa ei sitten toimi itsellä, ymmärtää, että jollekin toiselle se voi olla onnistumisen edellytys.
• Porukassa toimiessa oppii myös arvostamaan omia tarpeitaan ja omaa aikaa. Niin ihanaa, kuin yhteisössä ja rakkaiden ihmisten kanssa toimiminen onkin, on täysin tervettä, että kaipaa myös omaa aikaa, jolloin saa mahdollisuuden irroittautua siitä jokapäiväisyydestä. Se on jokaisen joukkueen jäsenen etu.

• Vaikka omia tarpeita oppii arvostamaan, opettaa joukkue myös ehdotonta epäitsekkyyttä. Valintoja miettiessään ajattelee oman parhaansa ohella myös sitä, onko tämä joukkueen etu tai haluaisinko minuun kohdistettavan tälläisiä päätöksiä. On myös joskus epäitsekästä osata sanoa ei. 
• Joukkueessa et ole koskaan yksin ja lopputulokseen liittyy jokaisen jäsenen panos. Vaikka joku epäonnistuisi, muut voivat tuellansa ja omilla suorituksillaan aivan hyvin korjata tilannetta. Sitä vastoin, pelkkä oma hyvä suoritus ei joukkueessa riitä. Hyvä joukkuepelaaja saa joukkuekaverinsa näyttämään vielä paremmalta, mitä kaveri todellisuudessa on. 
• Joukkuekaverit osaavat pitää toistensa järjet päissä (tää kuulostikin hyvältä!). Kenenkään ei anneta vaatia itseltään mahdottomuuksia, ketään ei päästetä palamaan loppuun ja toisaalta kaikki palautetaan tarpeen tullen maan pinnalle. 
• Joukkueessa luottamus on ainutlaatuista. Jokaiseen jäseneen luotetaan ja jokainen arvostaa sitä. Luottamus on toimivan joukkuehengen kannalta perusedellytys. 
• Joukkueessa itsenäistyy ja oppii ottamaan vastuuta. Vastuu tarkoittaa joukkueessa huolehtimista omista ja yhteisistä tapahtumista ja tavaroista, mutta myös suoraselkäisyyttä hankalissa tilanteissa. Käytännössä tämä voi tarkoittaa siis sitä, että opit olemaan ajoissa ja ilmoittamaan poissaolosi muutaman sakon maksettuasi…

Kuva: Akikuvaa.com
Mä oon itse päässyt pelaamaan monissa erilaisissa joukkueissa ja jokaisessa on ollut omanlaisensa joukkuehenki. Mun rooli on myös ollut usein tosi erilainen ja se on opettanut myös sopeutumaan monenlaiseen. Tiedän kuuluvani joukkuelajikentille.

If your dreams don't scare you, they're not big enough

Mä oon jo pidemmän aikaa miettinyt, millä sanoilla aloittaisin mun ensimmäisen kirjoituksen tähän blogiin. En ihan sentään siitä asti, kun ensimmäisen kerran aloin pyörittelemään päässä ajatusta blogin aloittamisesta, eli viime vuoden loppupuolella, mutta jonkun aikaa kuitenkin. En kuitenkaan saanut mitään järkevää päätöstä aikaan ja tässä sitä nyt mennään.

Ajatukset tähän kirjoittamiseen lähti oikeastaan siitä, että kaipasin itselleni jotain, joka antaisi mulle mahdollisuuden kirjoitella ajatuksia. Halusin myös jotain ihan omaa, jonka avulla voisin toteuttaa itseäni parhaalla mahdollisella tavalla ja tää ratkaisu tuntui ehkä eniten mun jutulta. Mullahan on historiaa parin blogin pitämisestä, mutta niistä en aio tähän juttuun ottaa juurikaan inspiraatiota ja se lienee epäilemättä jokaisen osapuolen etu…

Täällä puolen ruutua kirjoittelee siis viime vuoden lopussa 17 vuotta täyttänyt lukiolaistyttö, jonka päivittäinen elämä rakentuu koulunkäynnin ja lentopallon ympärille. Oon siis tällä hetkellä suorittamassa lukion toista vuotta, mikä on aika uskomatonta - aika tosiaankin lentää.. Mä siis aloitin opintoni Kuortaneella urheilulukiossa, mutta siirryin puolen vuoden jälkeen Saloon, mikä tarkoitti siirtymistä normaaliin lukioon. Myös täällä oon saanut pitää kiinni aamuharjoituksista ja koulunkäynti täällä on luistanut mutkattomasti.

Lentopalloa pelaan siis tällä hetkellä LP Viestissä, naisten Mestaruusliigassa ja Salon Viestissä 1-sarjassa. Lentopallo on ollut isona osana mun elämää aina ja innostus siihen juontaakin juurensa varmaan osittain lapsuudesta, jolloin lauantait meni aika usein katsomossa iskän pelien parissa. Lentopallo on antanut mulle elämässä jo tähän mennessä paljon; tavoitteita, unelmia, urheilullisen elämäntavan, suuren tukiverkoston, uusia ihmisiä ja mielettömiä kokemuksia. Se on myös opettanut mulle, millainen mä oon ihmisenä ja sen mä suurimmaksi osaksi oon oppinut ihan parin viime vuoden aikana. 

Oonhan mä muutakin kuin lentopalloilija ja lukiolainen. Mulle on tärkeää, että mun läheiset ihmiset voi hyvin ja heillä on elämässä kaikki hyvin. Oon tosi yhteisöllinen, mikä liittyy varmasti siihen miksi oon valinnut joukkuelajin. Vapaa-ajalla pyrin näkemään ystäviä ja musta on ihanaa, kuinka mun kaveripiirissä mua ja mun kiireitä ymmärretään eikä mun tarvitse pelätä, että mun tekemisiä ihmetellään. Mä oon varsinkin tutummassa ympäristössä tosi puhelias, sanavalmis, nauravainen ja mulla on aika vahvat mielipiteet.

Mä oon oppinut suhteellisen lyhyen elämäni aikana ainakin sen, että asiat pitää itse kokea voidakseen kokea ne itselleen sopiviksi tai sopimattomiksi. Se on helpottanut mun päätöksentekoa niin suurempien kuin pienempienkin valintojen edessä. Kun antaa itselleen luvan joskus valita väärin, harvemmin tulee kaduttua valintojaan, vaikka ne ei oliskaan oikeita. Se ehkä avaa teille myös sitä, miksi toi otsikko on mun mielestä niin motivoiva. Mulla on oikeastaan aina ollut haasteena positiivisten asioiden löytäminen itsestäni ja asioista, joita oon saanut aikaiseksi, vaikka koenkin olevani määrätietoinen ja itsevarma persoona. Pyrin kuitenkin keskittymään aina siihen, mihin voin vaikuttaa ja siihen, mikä just nyt on hyvin. Huonompina hetkinä saan energiaa monista erilaisita asioista ja varsinkin niinä huonoina päivinä oppii pienten juttujen merkityksen.

kuva/kuva: Osku Sahlsten/kuva
Täällä blogissa tulee varmasti esille paljon asioita mun elämästä. Sitä mä haluankin; kirjoittaa niistä jutuista, jotka on mulle tärkeitä (ja joista saan juttua aikaiseksi, haha). Käytännössä tää tarkoittaa paljon asiaa mun elämäntavoista; harjoitteleminen ja sen ympärille rakentuva kokonaisuus. Koska oon tosi innokas ruuanlaittaja, täällä tullaan varmasti näkemään myös jotain siihen teemaan liittyen! Tietysti varmasti myös muita mun ajatuksia ja pohdintoja tuun myös jonkin verran raapustamaan.
Tällä hetkellä lentopallokausi on täysillä käynnissä, mikä tarkoittaa, ettei mulla ihan hirveästi ole luppoaikaa ja voi tarkoittaa ajoittain myös sitä, että täällä on aika hiljaista. Luvassa on kuitenkin paljon reissukilometrejä, joita aion hyötykäyttää tähän. Voi myös olla, ettei tunnisteet #ootd ja #fashion oo mun blogissa niitä runsaimmin esiintyviä, mutta eiköhän jokunen postaus niidenkin alle saada raapustettua! :-D

Vielä suuri kiitos Julialle blogin ulkoasusta! Sivupalkin kuva on peräisin Akilta (akikuvaa), jonka kuvablogin löydät täältä.
Toivottavasti kiinnostuneet jää seuraamaan, tästä tää lähtee!