Mun on pakko myöntää, että oon ollut totaalisen passiivinen nää kuluneet pari viikkoa tän blogin suhteen. Osa varmaan menee ajanpuutteen piikkiin, vaikka toisaalta 14 päivän aikana varmaan vapaitakin tunteja on sen verran, että jonkunlaista tekstiä ehtisi kirjoittaa. Musta ei vaan oo tuntunut siltä, että just nyt tää ois tärkeetä. Mutta itseasiassa nyt tätä tekstiä kirjoittaessa, mä tiedän olleeni väärässä. Oon unohtanut antaa itselleni ja ajatuksilleni aikaa levätä.
Tiesin kyllä, että maaliskuu toisi tullessaan toistaiseksi kovimman henkisen rypistyksen pelien osalta tähän kauteen. Mulla oli kuitenkin helmikuusta jäänyt niin hyvä mieli ja energinen olo, että päätin sen lisäksi myös lisätä koulunkäynnin kuormaa ihan vaan vähän. Vähän lisää sitä sun tätä sieltä sun täältä, ja yhtäkkiä kädet onkin täynnä hommia.
Onneksi, kuin itsestään mulla on myös mahtunut tähän kuluneeseen kuukauteen kaikenlaista normiarjen ulkopuolista tekemistä. Niiden tuomat positiiviset fiilikset muistuttaa mua siitä, että ne on kaiken suorittamisen rinnalla tosi tärkeitä. Vaikka yksin onkin välillä ihan kivaa miettiä ja pohtia kaikenlaisia asioita, on se silti paljon kivempaa ystävien kanssa esimerkiksi lounaan tai illanvieton merkeissä. Mä oon onnellisimmillani silloin, kun saan olla tärkeiden ihmisten kanssa ja kun en tee mitään sellasta, mitä pitäisi tai olisi pakko tehdä. Ympäröivät ihmiset omilla ajatuksillaan ja jutuillaan muistuttaa siitä, että maailma ei lopu, vaikka tänään ei olisikaan paras päivä. Yksin sitä helposti täyttää pääkoppansa kaikella sillä, mitä on tekemättä ja mikä on pielessä. Kaikki suoritukset ja onnistumiset on sivuseikkoja, koska on kiire ja pakko ehtiä vaan tekemään mahdollisimman paljon. Miksi sitä loppujen lopuksi edes tekee niitä asioita? Ei ainakaan siksi, että voisi siirtyä murehtimaan seuraavaa.
Välillä melkein tuntuu, että alan ainakin itse määritellä omaa itseäni vaan sen perusteella mitä oon tehnyt ja kuinka hyvin. Se taas johtaa helposti siihen, että ajattelen muiden tekevän samoin. Epävarmuus ja negatiivisuus vaan lisääntyy, ja esimerkiksi musta tulee tälläisinä hetkinä tosi ärtyisä ja passiivinen.
Välillä sitä vaan unohtaa, miten pienen osan yksi tunti vie yhdestä vuorokaudesta (4%). Ainakaan mun elämä ei oo niin pienestä kiinni. Ja jos se jonain päivänä on, mä teen asialle jotain.
Tää teksti tuntuu hyvältä kirjoittaa nyt, koska tän mukana aion pyyhkäistää kaiken maaliskuumelankolisuuden menemään ja keskittyä täysillä edessä häämöttäviin pleijareihin, jotka starttaa keskiviikkona! Ihan hullua, miten nopeasti tääkin kausi on tullut tähän pisteeseen. Sopivasti myös aurinko alkaa näyttäytymään myös yhä useammin. Ja tänään mä oon pitkästä aikaa ehtinyt kirjoittaa blogia. Mulla on sittenkin ehkä ihan hyvä mieli. :-)