Miltä nyt tuntuu?

Olotila tällä hetkellä on varsin tyhjä, ja sanottavaa olisi tosi paljon mutta samalla on vaikeaa jäsentää ajatuksista mitään järkevää. Varoitan siis, että tästä tulee varsin tunnepohjainen teksti.

Kauden päättymisestä on vasta vähän vajaa neljä vuorokautta, ja niistäkin jokainen on mennyt ainakin joiltakin osin miettimiseen. Onnekseni olen saanut olla yhdessä tärkeiden ihmisten kanssa, eikä asioita ole tarvinut käydä läpi ihan yksin. 

Kausi oli pitkä ja raskas. Jokaisen henkilökohtaisten haasteiden lisäksi joukkuetta koettelivat vastoinkäymiset ja suuret muutokset. Nämä muutokset ja vastoinkäymiset opettivat kuitenkin paljon. Ne opettivat, että kaikesta selvitään, yhdessä. Ne opettivat, että onnistuakseen tavoitteissaan on keskityttävä hyödyntämään kaikki, mitä jäljellä on ja pyrkiä unohtamaan kaikki, mihin ei voi enää vaikuttaa. 

"It's not about how hard you can hit; it's about how hard you can get hit, and keep moving forward."

Henkilökohtaisella tasolla tämä kausi antoi minulle paljon. Olen kiitollinen monesta asiasta jo nyt, mutta uskon, että viikkojen ja kuukausien kuluessa opin arvostamaan tätä kaikkea kokemaani vielä paljon enemmän.

Olen saanut tämän kauden aikana rinnalleni uskomattomia ihmisiä, joiden kanssa tulen varmasti jatkossakin olemaan tekemisissä. Hienointa tässä kaikessa on se, miten erilaisia ihmisiä olen oppinut tuntemaan. Olen päässyt harjoittelemaan ja elämään tätä kaikkea monen E- ja D-tyttöjunnuvuoden esikuvan kanssa. Äärimmäinen kunnioitus näkyy siten, että voisin kuunnella kaikkia tarinoita ja neuvoja, kunnes ne loppuvat (mikä taas onneksi on hyvin epätodennäköistä). Kuten Kassu (yli 400 liigaottelua, pari ammattilaiskautta ulkomailla ja mun mielestä ehdottomasti yksi hienoimpia joukkuepelaajia, joita oon koskaan nähnyt) sanoi, on vähän käsittämätöntä, että meistä toinen on vasta kaiken alussa ja toinen vaihtamassa tätä kaikkea johonkin muuhun. Olen saanut nähdä, miltä näyttää, kun asiat viedään kunnolla loppuun asti.

Vaikka olen ollut nuorimmainen, lukion kakkosluokkalainen juniori, olen saanut rinnalleni niitä ihmisiä, jotka ovat jaksaneet potkia, tukea, kannustaa, pitää keskittymiseni olennaisessa ja olleet minulle ystäviä. Onnekseni mulle se merkitsee enemmän, kuin laatikoihin tai kaappeihin päätyvät palkinnot. 

Tiedän tämän tyhjän olon johtuvan siitä, että olen antanut kaikkeni. Se onkin ehkä tällä hetkellä se asia, joka saa olon pikkuhiljaa entistäkin vahvemmaksi.
Kyse ei ole siitä, etten arvostaisi hopeamitalia saavutuksena. Kyse ei ole myöskään siitä, etten ymmärtäisi uusien mahdollisuuksien tulevan. Kyse on siitä, etten haluaisi tämän hienon tarinan olevan vielä ohi. Onneksi voin aina muistaa sen näin:

kuva 1 / kuva 2 (molemmat Salonjokilaakso)

Miksi urheilu on niin ainutlaatuista

Alkuun pahoitteluni siitä, että kuukausi on jälleen vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Nojataan tässä kohtaa vaikkapa siihen kliseiseen laatu korvaa määrän -periaatteeseen. Tänään kuitenkin tuli sellainen olo, että olisi taas asiaa...

Mä halusin kirjoittaa otsikon aiheesta, koska just nyt mun pää on täynnä erilaisia tunteita, ja samalla olotila on tosi tyhjä. En oikein tiedä, mihin näistä ajatuksista tulisi tarttua ja mitkä pitäisi toistaiseksi heivata taka-alalle odottamaan vuoroaan. Päällimäinen tunne on kuitenkin varmaan pettymys, ja mun tapa käsitellä pettymyksiä on ensin murehtia asiaa itsekseni käymällä henkisesti tosi syvällä, ja sen jälkeen mä haluan puhua mun tunteista ja ajatuksista. Lähimmät ihmiset kyllä näkee mun pettymyksenkäsittelyprosessit läheltä, mutta tällä kertaa mä halusin tulla kirjoittelemaan myös tänne. 

Tässä kirjoituksessa mä oon jo vähän avannut mun päällimmäisiä tunteita. Viime viikonlopun EM-karsinnat olivat siis mulle tosi iso pettymys, vaikka suoriuduttiin joukkueena hyvin. Silti oon ehdottomasti sitä mieltä, että tälläiset viikonloput ja turnaukset on niitä juttuja, jotka muistuttaa siitä, miksi mä päivästä toiseen teen mun valinnat urheilijana kehittymisen ehdoilla. Samalla saan motivaatiota jatkaa niiden valintojen tekemistä.

kuva: CEV
On olemassa tunteita, joita vain urheilu voi saada aikaan. Niiden laatua on mahdotonta kuvailla henkilölle, joka ei ole niitä koskaan tuntenut. Tämä on yksi niistä faktoista, joka perustelee näiden tunteiden ainutlaatuisuutta. Eikä näitä tunteita välttämättä osaa arvostaa jokapäiväisessä arjessa, eivätkä ne kaikkein erityislaatuisimmat tunteet edes ilmaannu joka päivä. Mutta silloin, kun se tunnetila tulee, se vie mukanaan.

Toinen asia, joka tekee näistä tunteista ainutlaatuisia on se, että ne ovat niin äärimmäisiä - niin hyvässä kuin huonossakin. Kun unelma tai tavoite täyttyy, kaikki työnteko purkautuu positiivisena energiana. Hetken aikaa kaikki uhraukset ja päätökset tuntuvat niin täydellisen oikeilta, että sillä nimenomaisella hetkellä on vaikea kyseenalaistaa niitä millään tavalla. Näinä hetkinä tietää, mitä onnellisuus oikeasti tarkoittaa. 

Toisessa ääripäässä on pettymys. Se on urheilun tarjoamista kokemuksista kaikkein raadollisin. Pettyminen perustuu siihen, ettet pystynyt täyttämään omia odotuksiasi. Kaikkein raskainta pettymyksissä on se, että tiedät tehneesi ja antaneesi kaikkesi mutta se ei vain riittänyt. Pettyminen muiden puolesta on toki tuttua varmasti monelle, mutta urheilija tietää, miten pahalta tuntuu pettyä itseensä. 

Urheilu, ja siihen liittyvien asioiden käsittely, tuo jokaisen ihmisen todellisen persoonan esiin. Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa jokaisen yksilön ominaista reaktiota onnistumisien ja epäonnistumisien jälkeen. Mennessä pintaa syvemmälle tähän liittyy myös jokaisen ominaiset tavat käsitellä näihin asioihin liittyviä tunteita. 

Joukkuelajeissa yhteistä tavoitetta tavoittelee saman verran erilaisia persoonia, kuin joukkueessa on jäseniä. Tässä ympäristössä persoonallisuuden erot näkyvät joukkueen sisällä kyllä selkeästi, mutta ulospäin annettava kuva on paljon virtaviivaisempi. Varsinkin itse joukkuelajin parissa toimineena on oppinut, kuinka monella eri tavalla yhteiseen kokemukseen on mahdollista suhtautua. 

Jokainen käsittelee ja ajattelee asioita omalla tavallaan, mikä tekee urheilusta ja sen parissa elämisestä tosi mielenkiintoista. On mahdollista oppia ja nähdä niin paljon, kun vain osaa katsoa ympärilleen. 

kuva: CEV 
Urheilu on ei anna armoa, eikä ole aina reilua. Se myös kumoaa monta arkielämän opetusta. Koska urheilu on pohjimmiltaan melkein aina kilpailua sekä itseään että muita vastaan, se on toisinaan aika karua. Se ei välitä tekosyistä, koska lopulta kilpailutilanteissa vain lopputulos merkitsee. Joskus siihen liittyy toki epäoikeudenmukaisuutta mutta ei niin merkittävän usein, että siihen voisi nojautua jokaisen epäonnistumisen kohdalla.

Omalta osaltani olen oppinut urheilussa myös muutaman asian, jotka kumoavat pääosin alakoulun liikuntatunnilla opetettuja periaatteita: oman parhaansa tekeminen ei aina riitä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen, eikä tärkeintä ole se, että kaikki saavat mahdollisuuden. Olisihan se varmaan ihan kivaa jos niin olisi, mutta kun ei ole. 

Urheilussa huijaat pelkästään itseäsi. Urheilun hienous perustuu jokaisen henkilökohtaisiin kokemuksiin ja yksi näistä hienoimmista kokemuksista on kokemus siitä, että on kehittynyt. Näitä henkilökohtaisia kokemuksia ovat toki myös saavutukset, mutta koska nykymaailmassa kaikille pelkkä kova työnteko, urheilullinen elämäntapa ja periksiantamaton asenne eivät enää riitä, on tärkeää muistaa se, mitä itse haluaa urheilulta. Kilpailuhenkiselle luonteelle on tottakai tärkeää voittaa ja menestyä, mutta epärehellisyys tekee niistä loppujen lopuksi pelkkää materiaa.

Tälle listalle saisi varmaan paljon jatkoakin esimerkiksi liittyen niihin ajatuksiin, joita päässä pyörii tärkeissä kilpailuissa, tai fiiliksiin kovan kilpailukauden jälkeen. Päivittäinen treenaaminen ja eläminen on tietysti myös oma juttunsa. Mutta, joka tapauksessa, on tää on vaan niin siistiä.