Kohti uusia haasteita

Kuva 1: Tuomas Pelto/ Kuva 2: SzPortfotók
Pari viikkoa takaperin avasin hieman ajatuksiani tämän syksyn projektista, naisten maajoukkueen matkasta kohti EM-karsintoja. Tavoitteenamme oli jalostaa tätä projektia vieläkin pidemmälle, jopa EM-kisoihin, mutta yksi urheilun karuista totuuksista on se, ettei aina edes uskominen riitä - toivomisesta puhumattakaan. 

Kun on tehnyt pitkään töitä näin hyvin ja tiiviisti yhdessä, kaikkein turhinta olisi ottaa tästä matkasta muistoihin pelkkiä pettymyksen tunteita. Se ei tarkoita, etteikö niitäkin olisi tullut matkalla vastaan, mutta niiden käsittely on kaikkein luontevinta siinä tilanteessa, jossa ne aidosti herättävät tunteita. Sen jälkeen mietitään, mitä otetaan opiksi ja vasta ne jutut kannattaa painaa mieleen. 

Kuva 1: CEV / Kuvat 2,3,4: SzPortfotók
Pelilliseltä osalta oma roolini tulokaskaudella maajoukkueessa oli odotetunlainen: sain mahdollisuuksia, ja pääsin kokeilemaan tasoani, mutta vastuuni oli vielä varsin pieni. Olin kuitenkin etukäteen päättänyt, että käytän jokaisen mahdollisuuden pelaamisen tunteesta nauttimiseen. Näissä peleissä siinä tunteessa on kuitenkin vielä vähän ripaus enemmän jännitystä ja latausta, enkä halunnut sen näkyvän epävarmuutena tai jäpittämisenä. Jäipähän siltäkin osin kehitettävää, vaikka parhaani mukaan yritinkin olla murehtimatta. 

Sain tällä matkalla kuitenkin paljon muutakin, kuin lentopalloilua itseään. Olen päässyt kokeilemaan ensimmäistä kertaa vähän pidempää pätkää pelkästään lentopallon ehdoilla, mikä on entisestään herättänyt mun sisäistä paloa ammattilaisuutta kohtaan. Ajatus siitä, että saisin vaan pelata, tuntuu tosi houkuttelevalta. Milloin siitä tulee totta, siihen en osaa vielä vastata. Ajalla on tapana näyttää. Ja työnteolla. 

Kuvat 1&3: Tuomas Pelto / Kuva 4: akikuvaa.com
Olen oppinut paljon muutakin. 

Vanhojen tuttujen lisäksi olen tutustunut uusiin ihmisiin, joiden kanssa olen saanut jakaa ajatuksia, heittää huonoa läppää ja kohdata lentopalloilijan arkipäivän ilot ja surut yhdessä. Joukkueurheilun taika on siinä, että tosi monta erilaista persoonaa voi muodostaa tosi yhtenäisen porukan. Ikähaarukka meillä ei varmastikaan ole isoimpia mahdollisia, mutta totesin juuri yhtenä päivänä, että ilman urheilua tuskin olisin näin läheinen monen mua monta vuotta vanhemman kanssa. Olen pystynyt olemaan täysin oma itseni ja päässyt puhumaan ja puhdistamaan ajatuksia jollekin aina kun siltä on tuntunut. Se on äärimmäisen helpottavaa näin pitkissä projekteissa.

Olen myös päässyt tutustumaan uusiin maihin, joissa en ole ennen käynyt: Puola ja Unkari. Vierailtuamme Budapestin keskustassa katselemassa maisemia, olin aika varma, että palaan sinne.  Bussimatkoilla ympäri eteläistä Puolaa maisema oli varsin monipuolista ja siihen tuli oikeasti perehdyttyä, kun nettiä ei ollut. Mieletöntä, eikö?

Kuva 1: CEV / Kuva 3: Matti Immonen / Kuva 4: akikuvaa 
Nämä pari kuukautta on eletty aikalailla hetkessä, eikä lähitulevaisuudelle ole ehtinyt uhrata juurikaan ajatuksia. Viimeisen pelin jälkeen kävikin mielessä, että nytkö kaikki paiskautuu päin naamaa; uusi kausi seurajoukkueessa, koulurytmiin kiinni pääseminen, autokouluilut ja muut pienet ja isommat käytännön asiat kotopuolessa. Päätin kuitenkin, etten anna niiden paiskautua.

Hetkessä eläminen on toiminut tähänkin asti, joten miksipä en jatkaisi samaan tyyliin. Pari päivää haukattu happea (psykologiaa rentouttavasti kuin viimeistä päivää lukien) ja olen pelkästään iloinen, että arki alkaa taas rutinoitua uudella tavalla. Reissusta tuli ihan hirvee määrä motivaatiota ja energiaa lähteä kohti uutta kautta. Nyt on siis hyvä aika kääntää sivua ja keskittyä uusiin haasteisiin.

Ensimmäinen näistä haasteista on huomisella häämöttävä ensimmäinen ylioppilaskirjoituspäivä, wish me luck!

Jos tää mun pintapuolinen analysointi maajoukkuekaudesta 2016 herätti kysymyksiä tai pohdintaa, suosittelen lukaisemaan Saanan hienon kirjoituksen tästä! Hienoja ajatuksia, jotka ainakin itse pystyn allekirjoittamaan tilanteessa eläneenä.

Niin lähellä ja silti niin kaukana - unelmat

Mitä on unelmointi? Mikä saa meidät jahtaamaan tavoitteita ja unelmia? Mikä lasketaan unelmaksi? 

Elämäntyyli, jota olen toteuttanut yhdessä parinkymmenen muun samanhenkisen ihmisen kanssa kuluneiden neljän viikon aikana, on sellainen, josta nautin suunnattomasti. Mun pääkoppa voi hyvin, kun saan treenata, syödä ja nukkua ilman muita velvoitteita. Koulua oon käynyt sen verran, kun aikataulut antaa myöden, mutta oon päättänyt olla ottamatta siitä suurempaa stressiä; se tuottaisi tässä kohtaa pelkästään harmia. Voi toki olla, että kuukauden päästä katson taaksepäin ja toivon, että olisin tehnyt opiskelun suhteen jotain toisin, mutta mä oon nyt valinnut tän tyylin, ja sitten katsotaan mihin se vie. 

Multa on myös kyselty kirjoituksia blogiin, ja luonnoksiin oon raapustanut yhtä sun toista, mutta mitään en oo saanut vietyä ihan loppuun saakka. Kieltämättä pitkät tauot kirjoittamisesta nostaa kynnystä tuottaa  juttua muille luettavaksi asti, mutta koen edelleen kirjoittamisen olevan mulle hyvä tapa käsitellä mun ajatuksia ja tälläkin kertaa palaan raiteille syvällisemmän ajatuksenvirran saattelemana… 

Palaan siis tässä kohtaa alussa ilmoille heittämiini kysymyksiin. Elokuu oli tiivistä leireilyä ja siinä ohessa tuli seurattua olympialaisia suhteellisen intensiivisesti. Päivät tehtiin duunia itse hallilla, ja illalla maattiin sängyssä ja katsottiin, kun maailman parhaat tekee sitä samaa hommaa vähän isommissa peleissä. Se saa ainakin mun sisäisen pikkutytön heräämään ja kuvittelemaan itsensä samoihin peleihin. Sitä taidetaan kutsua unelmoinniksi.

Unelmat ovat joskus aika hulluja. Sen lisäksi suurin osa kaikista maailman unelmista on mahdollisia. Mahdottomaksi unelman voi luokitella vasta, kun sen tavoittelemiseksi on tehty kaikki, mitä tehtävissä on. Ja tehtävissä on niin paljon, että aika ei edes välttämättä riitä. Mutta sen takia niitä unelmia  varmaan jahdataan. Palkitsevinta onkin ehkä lopulta se matka, vaikka määränpäätä ei koskaan saavuttaisi. Kuitenkin tieto siitä, että jossain on olemassa jo toteutuneita unelmia, pitää yllä sitä kipinää, joka saa jatkamaan matkantekoa. 

Kaikkia unelmia ei ole siis edes ehkä tehty saavutettaviksi. On itseasiassa varmaan todennäköisempää, ettei niitä unelmia edes saavuta, vaikka ne olisivatkin mahdollisia. Siitä huolimatta niihin jaksaa uskoa. Ainakin mun luonteelle on melkein välttämätöntä, että mun tekemisillä on joku päämäärä. En pysty ihan vaan olemaan ja elämään ilman tavoitteita, ainakaan lyhyitä jaksoja pidempään. Joskus se etäisyys niihin omiin rutiineihin saa tavoitteet ja unelmat parempaan valoon, ja niiden tärkeys selkiytyy. 

Suurin kuilu unelmoinnin ja unelmien toteuttamisen välissä on varmaan unelmoitsija itse. Pitäisi uskaltaa olla asettamatta rajoja, koska muut tahot asettavat niitä jo ihan tarpeeksi. Sekin on toki helpommin sanottu kuin tehty. Eikä sen tarvitse näkyä ulospäin. Edelleen, kyllä muut näkevät missä rajat tulee vastaan. Ei siis haittaa, että itse on niille sokea. 

Kun oppii pitämään jalat maassa, ja ymmärtää, että kaikki tässä elämässä tulisi tehdä ihan vaan itseään varten, ei muille todistellen, on paljon helpompaa toteuttaa itseään. Ei unelmien ei tarvitse olla mitään suurta ja utopistista. Kenenkään muun ei tarvitse edes tietää niistä. Eikä niitä edes tarvitse olla, jos ei koe niitä tarvitsevansa. Kyllä mäkin varmaan ilman pärjäisin, mutta en mä niistä halua luopua. 

Kuva: akikuvaa

Yksi mun unelmista oli pikkutytöstä asti päästä joskus naisten maajoukkueeseen mukaan. Sitä ei edes heti tajunnut, että se unelma täyttyi. Se on nimittäin saanut mussa aikaan kaikkea muuta, kuin tyytyväisyyttä tai yltäkylläisyyttä. Haluan uskoa, että mulla ja meillä on rahkeita mennä vielä pidemmälle. Mitä ylemmäs niitä tavoitteita ja unelmia hilaa, sitä enemmän niiden saavuttaminen vaatii. Siitä tässä kaikessa taitaa olla kyse. 

Loppuun vielä pieni mainos muutaman meidän tiimin monilahjakkuuden (lentopalloilija-sanoittaja-räppääjä-tanssija) aikaansaannoksesta, eli käykäähän kuuntelemassa lentismuijien oma biisi täältä!