Kohti uusia haasteita

Kuva 1: Tuomas Pelto/ Kuva 2: SzPortfotók
Pari viikkoa takaperin avasin hieman ajatuksiani tämän syksyn projektista, naisten maajoukkueen matkasta kohti EM-karsintoja. Tavoitteenamme oli jalostaa tätä projektia vieläkin pidemmälle, jopa EM-kisoihin, mutta yksi urheilun karuista totuuksista on se, ettei aina edes uskominen riitä - toivomisesta puhumattakaan. 

Kun on tehnyt pitkään töitä näin hyvin ja tiiviisti yhdessä, kaikkein turhinta olisi ottaa tästä matkasta muistoihin pelkkiä pettymyksen tunteita. Se ei tarkoita, etteikö niitäkin olisi tullut matkalla vastaan, mutta niiden käsittely on kaikkein luontevinta siinä tilanteessa, jossa ne aidosti herättävät tunteita. Sen jälkeen mietitään, mitä otetaan opiksi ja vasta ne jutut kannattaa painaa mieleen. 

Kuva 1: CEV / Kuvat 2,3,4: SzPortfotók
Pelilliseltä osalta oma roolini tulokaskaudella maajoukkueessa oli odotetunlainen: sain mahdollisuuksia, ja pääsin kokeilemaan tasoani, mutta vastuuni oli vielä varsin pieni. Olin kuitenkin etukäteen päättänyt, että käytän jokaisen mahdollisuuden pelaamisen tunteesta nauttimiseen. Näissä peleissä siinä tunteessa on kuitenkin vielä vähän ripaus enemmän jännitystä ja latausta, enkä halunnut sen näkyvän epävarmuutena tai jäpittämisenä. Jäipähän siltäkin osin kehitettävää, vaikka parhaani mukaan yritinkin olla murehtimatta. 

Sain tällä matkalla kuitenkin paljon muutakin, kuin lentopalloilua itseään. Olen päässyt kokeilemaan ensimmäistä kertaa vähän pidempää pätkää pelkästään lentopallon ehdoilla, mikä on entisestään herättänyt mun sisäistä paloa ammattilaisuutta kohtaan. Ajatus siitä, että saisin vaan pelata, tuntuu tosi houkuttelevalta. Milloin siitä tulee totta, siihen en osaa vielä vastata. Ajalla on tapana näyttää. Ja työnteolla. 

Kuvat 1&3: Tuomas Pelto / Kuva 4: akikuvaa.com
Olen oppinut paljon muutakin. 

Vanhojen tuttujen lisäksi olen tutustunut uusiin ihmisiin, joiden kanssa olen saanut jakaa ajatuksia, heittää huonoa läppää ja kohdata lentopalloilijan arkipäivän ilot ja surut yhdessä. Joukkueurheilun taika on siinä, että tosi monta erilaista persoonaa voi muodostaa tosi yhtenäisen porukan. Ikähaarukka meillä ei varmastikaan ole isoimpia mahdollisia, mutta totesin juuri yhtenä päivänä, että ilman urheilua tuskin olisin näin läheinen monen mua monta vuotta vanhemman kanssa. Olen pystynyt olemaan täysin oma itseni ja päässyt puhumaan ja puhdistamaan ajatuksia jollekin aina kun siltä on tuntunut. Se on äärimmäisen helpottavaa näin pitkissä projekteissa.

Olen myös päässyt tutustumaan uusiin maihin, joissa en ole ennen käynyt: Puola ja Unkari. Vierailtuamme Budapestin keskustassa katselemassa maisemia, olin aika varma, että palaan sinne.  Bussimatkoilla ympäri eteläistä Puolaa maisema oli varsin monipuolista ja siihen tuli oikeasti perehdyttyä, kun nettiä ei ollut. Mieletöntä, eikö?

Kuva 1: CEV / Kuva 3: Matti Immonen / Kuva 4: akikuvaa 
Nämä pari kuukautta on eletty aikalailla hetkessä, eikä lähitulevaisuudelle ole ehtinyt uhrata juurikaan ajatuksia. Viimeisen pelin jälkeen kävikin mielessä, että nytkö kaikki paiskautuu päin naamaa; uusi kausi seurajoukkueessa, koulurytmiin kiinni pääseminen, autokouluilut ja muut pienet ja isommat käytännön asiat kotopuolessa. Päätin kuitenkin, etten anna niiden paiskautua.

Hetkessä eläminen on toiminut tähänkin asti, joten miksipä en jatkaisi samaan tyyliin. Pari päivää haukattu happea (psykologiaa rentouttavasti kuin viimeistä päivää lukien) ja olen pelkästään iloinen, että arki alkaa taas rutinoitua uudella tavalla. Reissusta tuli ihan hirvee määrä motivaatiota ja energiaa lähteä kohti uutta kautta. Nyt on siis hyvä aika kääntää sivua ja keskittyä uusiin haasteisiin.

Ensimmäinen näistä haasteista on huomisella häämöttävä ensimmäinen ylioppilaskirjoituspäivä, wish me luck!

Jos tää mun pintapuolinen analysointi maajoukkuekaudesta 2016 herätti kysymyksiä tai pohdintaa, suosittelen lukaisemaan Saanan hienon kirjoituksen tästä! Hienoja ajatuksia, jotka ainakin itse pystyn allekirjoittamaan tilanteessa eläneenä.