Mitä on unelmointi? Mikä saa meidät jahtaamaan tavoitteita ja unelmia? Mikä lasketaan unelmaksi?
Elämäntyyli, jota olen toteuttanut yhdessä parinkymmenen muun samanhenkisen ihmisen kanssa kuluneiden neljän viikon aikana, on sellainen, josta nautin suunnattomasti. Mun pääkoppa voi hyvin, kun saan treenata, syödä ja nukkua ilman muita velvoitteita. Koulua oon käynyt sen verran, kun aikataulut antaa myöden, mutta oon päättänyt olla ottamatta siitä suurempaa stressiä; se tuottaisi tässä kohtaa pelkästään harmia. Voi toki olla, että kuukauden päästä katson taaksepäin ja toivon, että olisin tehnyt opiskelun suhteen jotain toisin, mutta mä oon nyt valinnut tän tyylin, ja sitten katsotaan mihin se vie.
Multa on myös kyselty kirjoituksia blogiin, ja luonnoksiin oon raapustanut yhtä sun toista, mutta mitään en oo saanut vietyä ihan loppuun saakka. Kieltämättä pitkät tauot kirjoittamisesta nostaa kynnystä tuottaa juttua muille luettavaksi asti, mutta koen edelleen kirjoittamisen olevan mulle hyvä tapa käsitellä mun ajatuksia ja tälläkin kertaa palaan raiteille syvällisemmän ajatuksenvirran saattelemana…
Palaan siis tässä kohtaa alussa ilmoille heittämiini kysymyksiin. Elokuu oli tiivistä leireilyä ja siinä ohessa tuli seurattua olympialaisia suhteellisen intensiivisesti. Päivät tehtiin duunia itse hallilla, ja illalla maattiin sängyssä ja katsottiin, kun maailman parhaat tekee sitä samaa hommaa vähän isommissa peleissä. Se saa ainakin mun sisäisen pikkutytön heräämään ja kuvittelemaan itsensä samoihin peleihin. Sitä taidetaan kutsua unelmoinniksi.
Unelmat ovat joskus aika hulluja. Sen lisäksi suurin osa kaikista maailman unelmista on mahdollisia. Mahdottomaksi unelman voi luokitella vasta, kun sen tavoittelemiseksi on tehty kaikki, mitä tehtävissä on. Ja tehtävissä on niin paljon, että aika ei edes välttämättä riitä. Mutta sen takia niitä unelmia varmaan jahdataan. Palkitsevinta onkin ehkä lopulta se matka, vaikka määränpäätä ei koskaan saavuttaisi. Kuitenkin tieto siitä, että jossain on olemassa jo toteutuneita unelmia, pitää yllä sitä kipinää, joka saa jatkamaan matkantekoa.
Kaikkia unelmia ei ole siis edes ehkä tehty saavutettaviksi. On itseasiassa varmaan todennäköisempää, ettei niitä unelmia edes saavuta, vaikka ne olisivatkin mahdollisia. Siitä huolimatta niihin jaksaa uskoa. Ainakin mun luonteelle on melkein välttämätöntä, että mun tekemisillä on joku päämäärä. En pysty ihan vaan olemaan ja elämään ilman tavoitteita, ainakaan lyhyitä jaksoja pidempään. Joskus se etäisyys niihin omiin rutiineihin saa tavoitteet ja unelmat parempaan valoon, ja niiden tärkeys selkiytyy.
Suurin kuilu unelmoinnin ja unelmien toteuttamisen välissä on varmaan unelmoitsija itse. Pitäisi uskaltaa olla asettamatta rajoja, koska muut tahot asettavat niitä jo ihan tarpeeksi. Sekin on toki helpommin sanottu kuin tehty. Eikä sen tarvitse näkyä ulospäin. Edelleen, kyllä muut näkevät missä rajat tulee vastaan. Ei siis haittaa, että itse on niille sokea.
Kun oppii pitämään jalat maassa, ja ymmärtää, että kaikki tässä elämässä tulisi tehdä ihan vaan itseään varten, ei muille todistellen, on paljon helpompaa toteuttaa itseään. Ei unelmien ei tarvitse olla mitään suurta ja utopistista. Kenenkään muun ei tarvitse edes tietää niistä. Eikä niitä edes tarvitse olla, jos ei koe niitä tarvitsevansa. Kyllä mäkin varmaan ilman pärjäisin, mutta en mä niistä halua luopua.
Yksi mun unelmista oli pikkutytöstä asti päästä joskus naisten maajoukkueeseen mukaan. Sitä ei edes heti tajunnut, että se unelma täyttyi. Se on nimittäin saanut mussa aikaan kaikkea muuta, kuin tyytyväisyyttä tai yltäkylläisyyttä. Haluan uskoa, että mulla ja meillä on rahkeita mennä vielä pidemmälle. Mitä ylemmäs niitä tavoitteita ja unelmia hilaa, sitä enemmän niiden saavuttaminen vaatii. Siitä tässä kaikessa taitaa olla kyse.
Loppuun vielä pieni mainos muutaman meidän tiimin monilahjakkuuden (lentopalloilija-sanoittaja-räppääjä-tanssija) aikaansaannoksesta, eli käykäähän kuuntelemassa lentismuijien oma biisi täältä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti