Aina valmiina, mutta ei ehkä ikinä täysin valmis

Elämä ei ole satasen sileä. Se on maratonjuoksu. 

Tää elämänviisaus ei tuu mun 17:n vuoden elämänkokemuksella, vaan paljon enemmän elämää nähneiltä tahoilta, mutta mä allekirjoitan sen silti. Vaikka en oo (kopkopkop) joutunut koskaan taistelemaan hengestäni tai kokemaan mitään yhteiskunnallisesti niin uskomattoman pysäyttävää, voin pelkästään oman elämän pieniä ja vähän suurempia vastoinkäymisiä tarkastelemalla todeta ton olevan melko osuvasti sanottu. 

Edelliset kolme viikkoa ovat olleet mun maratonilla aika vaihtelevaa. Happi ja meno kulkee, mutta ajoittain hapot iskee ja piiputtaa. Luovuttaminen ei kuitenkaan oo käynyt mielessäkään; sitä vastoin mietin, että hyvät vaiheet tuntuu vaan entistä paremmalta näiden vähän vaikeampien kohtien jälkeen.

Rankan kesän ja alkusyksyn jälkeen pääkoppa on ollut ihan virkeänä, mutta kroppa on antanut merkkejä pienestä väsymyksestä. Tää tilanne on vähän sama, kuin pyöräillessä ylös tota Tupurin mäkeä: kolmella vaihteella ei välttämättä runttaamallakaan päästä niitä jyrkimpiä kohtia ainakaan ilman ketjujen natinaa ja reistailua, joten välillä on vaan pakko hypätä satulasta ja ottaa ihan vaan rauhassa. Ei oo järkeä laittaa pyörää siihen kuntoon, ettei sitä ajeta edes tasamaastossa myötätuulessa. Oon siis  kyllä kokeillut ja siitä viisastuneena nöyristynyt taluttamaan, heh… Ja sitten kun ne ketjut on saatu takaisin raiteilleen, niitä kannattaa pitää hyvässä kunnossa, eikä huoltaa vasta kun on pakko. (Tää maanantaiaamun teksti on näköjään melkoista vertauskuvien ilotulitusta!) 

Kun joutuu vähän hidastamaan, pitää muistaa, että se on edelleen parempi vaihtoehto kuin pysyä paikoillaan tai peruuttaa. Se antaa mahdollisuuden vähän erilaisiin asioihin keskittymiseen. Ja joo, se kasvattaa nälkää. Mä oon niin yksinkertainen tyyppi, että oon parhaimmillani, kun ei tarvitse ihan kauheesti miettiä vaan antaa palaa vaan. Siksi kaikki pienet asiat siellä taustalla pitää olla kunnossa, ja jos ei ole, ne on laitettava kuntoon. Käytännössä tää on tarkoittanut viime aikoina muun muassa hyppimisen ja rinnallevetojen sijasta jalkaterän lihasten ja syvien lihasten etsintää. Ainakin oon saanut hämmästyä siitä, kuinka jumiin voi tulla tosi harmittoman näköisistä liikkeistä… :)

Joukkuelajissa nää omat henkilökohtaiset hidasteet tuntuu aina inhottavalta. Kirjoitin edellisessä tekstissä itsekkyydestä, ja näissä tilanteissa sitäkin joutuu välillä harrastamaan. Oon kuitenkin tehnyt periaatepäätöksen siitä, että vastaan rehellisesti, kun multa kysytään miltä tuntuu. Onnekseni mun ympärillä on sellainen porukka, jossa tiedän tän olevan oikea päätös. 

Meidän joukkue on uudistunut tälle vuodelle monella tavalla. Löytyy tuttuja kasvoja verkon molemmilta puolilta ja tosi lyhyessä ajassa meistä on muodostunut tosi ainutlaatuinen ryhmä. Kuin itsestään, meidän porukkaan on kerääntynyt tosi voimakas positiivinen energia. Se auttaa meitä jokaista myös henkilökohtaisissa haasteissa, ja siksi myös vaikeina hetkinä haluaa keskittyä vain sen positiivisen energian ylläpitämiseen. Meidän kausi starttasi tosiaan lauantaina ja jatkui heti eilen. Saldona voitto ja tappio, eli heti kauden ensimmäisenä viikonloppuna saatiin käydä läpi vaihtelevia tunteita ja vaiheita. Ja  hei, elossa ollaan, ja väitän että vahvempina kuin perjantaina! Suurin menetys meille oli tältä viikonlopulta Ellan loukkaantuminen lauantaina, mutta kaikki kääntyy vielä varmasti parhain päin! Näissä tapauksissa yleensä pääsee näyttämään itselleen, kuinka vahva sitä onkaan.

Oli tosi kiva myös huomata meillä kotona Salossa ja Hämeenlinnassa, kuinka hyvä tunnelma hallilla oli  siitäkin huolimatta, että pelataan runkosarjan ensimmäisiä kohtaamisia. Se ei oo todellakaan itsestäänselvyys, ja toivottavasti tää yleisön kiinnostus kantaa aina kevääseen saakka.
Kauden ensimmäinen viikonloppu teki tehtävänsä: jännitys ja latautuminen purettu sekä koti- että vierasmatsissa ja ensikatsaus saatu siihen, mistä lähdetään töitä jatkamaan.
Ensi viikolla siirrytään jo marraskuuhun, ihan hullua… Siispä myös tää ajankulun nopeus pakottaa elämään päivän kerrallaan, muuten olisin varmaan jo paketoimassa joulupaketteja. Nautitaan siis vielä lokakuun päivistä!

Kuva: Osku Sahlsten

Silmät auki ja katse omaa napaa pidemmälle

Kaikista ei ole huippu-urheilijaksi.

Mun mielestä aika raflaava toteamus, jota kuulee tietyissä yhteyksissä välillä turhankin usein. Se kertoo yhdestä huippu-urheilussa (ja kaikessa henkilökohtaisessa tavoitteellisessa toiminnassa) ilmenevästä piirteestä, jota olen myös omalla kohdallani pohtinut viimeisien viikkojen aikana: egoistisuus. 

Voiko huipulle päästä ilman itsekästä elämäntapaa? Tätä kannattaisi varmaan kysyä niiltä, jotka ovat sinne päässeet ja ovat huippuja, mutta tyydyn tällä kertaa omaan näkökulmaani. Ja mun on rehellisesti sanottava, että ainakin omalla kohdallani tuntuu, että itsekkäät valinnat ovat olleet joissain tilanteissa ihan väistämättömiä. Sitä ei edes ajattele vähättelevänsä muita velvoitteitaan, kun tekee päätöksiä ja valintoja omia tavoitteitaan ajatellen. Mun tavoite on jonain päivänä olla huippu-urheilija. Se on tavoite, johon vaikuttaa tietyllä tapaa muutkin asiat mun omien tekojen lisäksi. Mutta suurin vastuu jokaisella urheilijalla on itse itsestään, ja se oma toiminta on ainoa juttu, joka on sataprosenttisesti omissa käsissä. 

Näihin itsekeskeisiin valintoihin liittyen löytyy yksi esimerkki tältä syksyltä, kun mun ensimmäinen lukiojakso meni käytännössä kokonaan leireillen. Omasta lentopalloilun värittämästä kuplastani katsottuna tämä oli ihan fine. Se kyllä vaikeutti mun opintoja, mikä taas vaikuttaa pelkästään muhun, mutta sain mahdollisuuden suorittaa kursseja silti suorituksen arvoisesti. Ymmärrän nyt, että se ei ole itsestäänselvyys. Sitä helposti sokeutuu muiden joustavuudelle, kun pyrkii kynsin ja hampain itse joustamaan mahdollisimman vähän. Ei sitä tarkoituksella halua vaikuttaa vähättelevältä, mutta välillä tulee kuljettua liikaa laput silmillä. Note to self: pysähdy, mieti ja kiitä. 

Päämäärät ohjaa jokapäiväistä elämää ja pienimpiäkin valintoja. Rutiinit ja oma elämänrytmi tuntuu turvalliselta, eikä siitä ole helppoa irtautua. Tämä ajaa usein ehdottomuuteen. Kun joku toimii, siitä ei poiketa. Pitäisikö sitten? Ehkä, toisinaan. En ole kuitenkaan kokenut kahlitsevani itseäni mihinkään. Yritän olla mahdollisimman avoin muutoksille, koska ne voivat mahdollistaa paremman kehittymisen mutta en näe myöskään tarvetta irtautua omasta elämäntyylistäni liiaksi. Jos tulisi tunne, että sille olisi tarvetta, tekisin sen kyllä. Mutta nautin elämästä urheilun ehdoilla. Se voi joskus jollekin ulkopuoliselle näyttää siltä, että en osaa ottaa rennosti, mutta osaan mä. Se rennosti ottaminen ei vaan tarkoita kaikille samoja asioita. Olen itsekin opetellut tässä asiassa avarakatseisuutta. 

On varmaan vähän vaarallista alkaa tutkia omaa itsekkyytään. Sitä kun ei aidosti pysty kokonaan tunnistamaan, koska harva meistä osaa nähdä omat huonot puolensa; eiköhän niihin olisi yrittänyt tehdä muutosta. Olen siis kiitollinen niille, jotka jaksavat tukea ja elää rinnalla, vaikka toisinaan varmaan viljelen ympärilleni kiittämättömyys on maailman palkka -ajatuskuplia. 

Ympäristön tuki, suhtautuminen ja asenteet ovat väistämättä merkityksellisiä. Se fakta, että mä en pärjäisi ilman läheisimpiä ihmisiä, jotka tekevät musta päivästä toiseen onnellisen, pitää jalat tiukasti maassa. Teen parhaani ja yritän osoittaa välittämiseni mahdollisimman hyvin. En tiedä onnistunko, ja välillä pohdinkin, että uskaltaisinko kysyä tästä aiheesta niiltä, jotka siinä lähellä on. En ole uskaltanut. 

Ehdottoman tärkeää omalletunnolle on myös se, että ei ole ajatusmalleinensa yksin. On muitakin, jotka ajattelee välillä vain itseään. Tekeekö se asiasta kuitenkaan loppuviimeksi yhtään hyväksyttävämpää? Siitäkin voi olla montaa mieltä.

En halua kuitenkaan pyydellä liikaa anteeksi. On ihan tervettä tehdä asioita tahtomallaan tavalla ja tahtomiansa asioita tavoitellen. Pitää vaan muistaa, että se on yhtä tervettä jokaisen muunkin ihmisen kohdalla. Oma tapa toimia saa olla kyllä omasta mielestä paras, mutta se ei silti tarkoita, että se olisi maailman ainoa tai parempi kuin joku toinen. Tärkeää on pitää mielessä myös se, että omaa toimintaa tukevat valinnat itsessään eivät tee kenestäkään yhtään taitavampaa tai parempaa. Ne ovat vain pieni osa kokonaisuutta, päämäärätietoisuuden sivuvaikutuksia. 

Välillä se on ihan ymmärrettävää vetäytyä kuplaansa leijailemaan. Mutta se kupla poksahtaa, jos se kasvaa hallitsemattomasti. Sitä kuplaa ei myöskään pidä päästää leijailemaan liian pitkälle - silloin sen kohtalo ei ole enää omissa käsissä. Joten summasummarum; loppujen lopuksi se on vain urheilua. Mutta sitten kuitenkin se on tällä hetkellä kaikki kaikessa. Silleen sopivasti. 

Ja palatakseni vielä tämän kirjoituksen avaussanoihin: Joo, ei oo kaikista huippu-urheilijoiksi, mutta ei myöskään lääkäriksi, opettajaksi, lakimieheksi, poliisiksi, palomieheksi, sairaanhoitajaksi, kokiksi, yrittäjäksi, sotilaaksi, presidentiksi, vapaaehtoistyöntekijäksi, insinööriksi, fyysikoksi, laulajaksi, lentäjäksi, kotiäidiksi, yksinhuoltajaksi tai taiteilijaksi (ja lista sen kun jatkuu). Eikä onneksi pidä tai tarvitse olla. On totta, ettei parhaansa tekeminenkään vielä takaa onnistumista, mutta se parhaansa tekeminen ei oo keneltäkään muulta pois. Koitetaanhan muistaa se.

Tästä alkaa syysloma viimeisen vapaan viikonlopun saattelemana, ja ensi viikolla starttaa kausi myös meidän osalta. Jee!