Pelaako tätä lentopalloa rahan takia?

Tässä muutaman päivän aikana keskustelua on herättänyt Suomen, Norjan ja Ruotsin yleisradioyhtiöiden toteuttama vertailu, jossa vertailtiin miesten ja naisten välisiä tuloeroja huippu-urheilussa niin kokonaisuutena kuin lajikohtaisestikin. Ottamatta kantaa siihen toteuttaako tutkimus realistisuuden ja vertailukelpoisuuden raamit onnistuneesti, tää aihe sai mut kyllä ainakin miettimään.

Mulle itselleni tavoitteet ovat tärkeitä, ja siten tunne siitä, että teen jotain, mikä on mulle itselleni tärkeää. Kyllä, oon näin egoistinen, että teen sitä mitä itse haluan ja mistä tykkään. Mulle on aina opetettu, että työnteko on tärkein yksittäinen asia, johon pystyy itse vaikuttamaan ja joka lisää vaihtoehtojen määrää, kun etsii sitä "omaa juttua". Tietysti sosiaaliset suhteet ja onni kuuluvat asiaan, mutta pelkästään niiden varaan en koskaan ole halunnut tulevaisuuttani rakentaa. Absoluuttista kalenteria en ole tulevaisuuden suhteen rakentanut, sillä elämä on jo tähän mennessä takonut jopa meikäläisen kivikovaan päähän, että harvemmin kaikki menee suunnitellusti ja todennäköisyydet vaan pienenee aikavälin suurentuessa. Päivä kerrallaan -elämäntyyli alkaa siis vahvasti ottamaan myös musta niskalenkkiä, vaikka samalla tiedänkin, että teen tänään tiettyjä asioita siksi, että jonain päivänä olisin siellä missä haluan, ainakin jos se on omasta panoksesta kiinni. 

Mun tavoitteet elämässä ovat tässä vuosien varrella vaihtuneet objektiivisemmista tavoitteista abstraktimpaan suuntaan. Oon ymmärtänyt, kuinka tärkeetä mulle itselleni on olla sellainen ihminen, joka antaa ympärilleen enemmän hyvää kuin huonoa, mieluiten runsaammissa määrin. Tiedän kuitenkin senkin, että sanomalla jatkuvasti "joo, käy mulle" ja nyökyttelemällä kaikelle voi olla haastavaa puolustaa omia arvojaan, sillä harvemmin kaikesta ollaan sulassa sovussa yhtä mieltä.

Otsikossa kuitenkin rajasin tän postauksen aika vahvasti tohon lentopalloon, jonka ympärille tää blogi on muutenkin rakentunut, joten myös näitä mun tavoitteita avaan nyt vaan sen saralla.

Pienenä tyttönä, kun kävin meidän iskän peleissä, ei mun motiivina ollut muuta, kuin tehdä sitä mitä oma idolikin (No tottakai, 6-vuotiaan meikäläisen idoli oli oma iskä!). Lentopallo alkoi aika nopeasti tuntua omalta jutulta, ja vaikka kaverit saattoivat valita muita harrastuksia, mä sidoin sisäpelikenkiä pukkarissa kerta toisensa jälkeen. Kun sitten muutettiin alkukosketuksien jälkeen Vaasasta takaisin Saloon, tuli mulle ensimmäiset kokemukset naisten pääsarjatason peleistä. Silloin tän pikkutytön unelma oli päästä pelaamaan LP Viestiin, joka silloin tarkoitti mulle luultavasti koko nykyistä Mestaruusliigaa kokonaisuudessaan. Nykyään, tätä tuon ajan unelmaa eläessäni toivon, että pystytään meidän pelissä herättämään aina silloin tällöin jonkun pikkutytön mielessä samanlainen kipinä. 

Myös muita pikkutytön unelmia on jo saavutettu, ja ne ovat olleet tärkeitä itseluottamuksen ja motivaation lähteitä. Niiden ansiosta uskallan edelleen unelmoida ja laittaa rimaa aina vähän pidemmälle, kuin mikä on ihan takuuvarmasti tän hetkisillä eväillä ylitettävissä.

Mulla on oikeastaan niin kauan, kuin olen kyseisen käsitteen merkityksen ymmärtänyt, ollut halu olla jonain päivänä lentopalloammattilainen. Tavallaan olen sitä jo nyt: koulu on jäänyt toistaiseksi taka-alalle ja oon ihan täyspäiväinen lentopalloilija. Elämä on helppo rytmittää harjoitusten ja pelien ehdoilla, ja olosuhteet toimii loistavasti. Mä siis oon jo senkin virstanpylvään jossain määrin tavoittanut, mutta tiedän, että haluan vielä enemmän. Mitä se sitten tarkalleen on, siihen en osaa mitään tiettyä vastausta sanoa. Ajalla (ja sillä duunilla) on tapana näyttää. 

Ehkä toi kysymys siitä, mitä se lentopalloammattilaisuus sitten oikeesti mulle tarkoittaa, on sellainen, joka tuo ton rahan mukaan keskusteluun. Haluaisin olla yltiöromantikko, joka ajattelee, ettei rahalla ole mitään väliä, eikä se mun "miksi pelaan lentopalloa"-listassa ole koskaan ollutkaan. Kuitenkin toi keskustelu herätti mut miettimään, että pidemmän päälle mielekkään elämänlaadun kannalta sillä rahalla on kuitenkin väistämättä jonkunlaista merkitystä. 

Tukien, säästöjen ja onnekkaiden sattumien varassa eläminen voi toisille olla ihan okei, mutta urheilun jo valmiiksi ennalta-arvaamattomassa maailmassa (loukkaantumiset jne.) liian suuri määrä muuttujia muodostuu helposti turhan kuormittavaksi stressitekijäksi. Rahatilanteeseen voi kyllä vaikuttaa itse paljonkin: se työnteko ja sitä kautta onnistumiset ja menestys ja siitä seuraava näkyvyys muodostaa ihan hyvän nyrkkisäännön sellaiselle keskimääräiselle urheilun taloudelliselle kiertokululle. Tottakai näissä asioissa pitää mennä paljon syvemmälle saadakseen asioista tarpeeksi kattavan kokonaiskuvan, mutta mulla ei oo siihen minkäänsortin asiantuntemusta, joten jätän sen keskustelun ihan suosiolla aiheesta tietäville. 

Pidemmän päälle ainakin suomalaisen yhteiskunnan tarjoamien mahdollisuuksien ympäröimänä on vaikea uskoa, että ainakaan valtaosa urheilijoista ajattelisi urheilua puhtaasti tulolähteenä. Meille on pienestä asti tarjottu mahdollisuus koulutukseen, ja ne jotka puntaroivat urheilu- ja työuran välillä, ymmärrettävästi taipuvat jälkimmäiseen tasapainoisuuden nojalla. Kyllä tuon ensimmäisen vaihtoehdon tavoitteluun tarvitaankin ehkä ripaus hulluutta ja tietysti hirveä määrä intohimoa. Fakta tässä on kuitenkin se, että jostain urheilijankin on se leipä saatava (siis kirjaimellisesti, onhan ne hiilarit tärkein energialähde), vaikka vaakakupissa muut arvot painaisivatkin enemmän.

Loppukaneettina tälle rahapohdinnalle sanottakoon se, että jos koet halua oikeasti vaikuttaa näihin puhuttaviin raha-asioihin, niin mene ja osta suosikkijoukkueesi kausikortti, tai käy katsomassa edes silloin tällöin pelejä ja kilpailuja paikan päällä. Jos rahkeet ja kiinnostus riittää, ryhdy sponsoriksi; etenkään naisurheilussa harvemmin on ongelmaa sponsorien liiallisesta määrästä. Myös se oheistuotteiden ja pääsylippujen ostaminen on kuitenkin urheiluseuroille sitä tosi tärkeää tulovirtaa, johon jokaisella mahdollisuus laittaa panosta. Jos taas koet, että asia ei sinua kosketa, anna olla. 

Ja niin, vastaus tohon otsikon kysymykseen: En ainakaan tähän päivään mennessä ole vielä pelannut. Kyllä se on antanut niin paljon kaikkea muuta, mikä saa mut tykkäämään siitä. Voi olla, että jonain päivänä tilanne on toinen, mutta toivon myös, että se päivä on lähempänä mun uran loppua kuin nykyhetkeä. Ja vielä; jos tosiaan jotain tekisin pelkästään rahasta, niin luultavasti sitä varten pitäis lukea paljon enemmän kirjoja kuin mitä tässä lentopalloillessa tarvitsee.

Kun epämukavuusalueesta tuleekin turvapaikka

Jos mun pitäisi jollekin asiasta tietämättömälle havainnollistaa, mitä tarkoittaa epämukavuusalue, ehkä esimerkiksi valikoituisi Kiikalan Kultalähteen kesäinen mäkiharjoitus eli käytännössä niin maitohappoiset jalat, että oksentaminen käväisee useammin kuin kerran mielessä. Epämukavuusalueella mun ei siis tarvitse ajatella mitään; juosta vaan eteenpäin niin kauan, että kroppa pakottaa pysähtymään. Noh, aika klassinen - etten sanoisi jopa ahdasmielinen - urheilijan näkökulma kyseiseen termiin. Toisaalta, ottaen huomioon urheilun dominoivan roolin allekirjoittaneen elämänkatsomuksessa, voiko enempää vaatia...
Jos kuitenkin miettii vähän pintaa syvemmälle, niin ei toi tilanne kyllä ole mulle sellainen, joka herättää sellaisen tuntemuksen, että edessä on hyppy johonkin tuntemattomaan ja pelottavaan. Tottakai, joka kerta lähden nousemaan mäkeä vähän "nopeammin" tai vähän puhtaammin ilman nelivetoa jyrkänteissä, vaikka tiedän, kuinka fyysisesti äärimmäinen koitos on edessä. Silti toisaalta tiedän, että tuun selviämään rypistyksestä ja että nousun jälkeen pääsen turvallisesti endorfiinihumalaan. Urheilullisen kehittymisen kannalta edellytyksenä on se, että annan kaikkeni sinne jyrkänteelle, mutta se ei välttämättä tarkoita, että haastaisin itseäni totaalisen epämukavalla alueella. Itseasiassa mä nautin siitä, että saan tyhjennettyä koko kropan ja mulle kestävyysharjoittelu on vielä urheilullisestakin näkökulmasta kaikkein turvallisin tapa: siinä mä koen olevani vahvimmillani ja kykenevä tyhjentämään joka solun energiasta. Se ei silti tarkoita, että kestävyystreenit on aina kivoja ja helppoja, eikä niissä ikinä hapota. Päin vastoin, hullun hommaltahan se tuntuu (ja kuuluukin kai tuntua) mutta tiedän, että ne tuo mulle hyvän olon jälkeenpäin ja että saan niistä hirveesti itseluottamusta.

Toi epämukavuusalue voi siis muodostua aika koukuttavaksi kaikkine maitohappoineen, jälkiendorfiineineen ja väsymystiloineen. Itseasiassa siitä tulee turvapaikka, johon tekee mieli paeta, kun pitäisikin ehkä oikeasti etsiä se uusi epämukavuusalue tai turvapaikka jostain vähän tuntemattomammasta. Kun me suunnitellaan hyppyä tuntemattomaan, me toivotaan, että se hyppy tuo meille jotain mielettömän jännittävää vaihtelua ja siistiä sisältöä elämään. Että me löydettäisiinkin ihan uudet omat vahvuudet ja voimat, jotka auttaisivat saavuttamaan meidän tavoitteita nopeammin. Ja siis tän kaiken pitäisi tapahtua hetkessä.
Koska urheilu on mulle oi-niin-rakas aihe, niin otanpa siitä jälleen kerran käytännön esimerkin, jotta saan mun ajatuksia purettua vähän helpommin ymmärrettävään muotoon (lue: väännän sen avulla rautalangasta): sekä minä että sekuntikello (varmaan fysiikkavalmentajatkin... :)) ollaan sitä mieltä, että en ole ollut ihan ensimmäisenä siinä jonossa, jossa jaettiin nopeita soluja. Niitä kuitenkin on kuin onkin minunkin perimässäni, vaikka niiden jalostaminen käytäntöön vaatiikin vähän enemmän duunia. Tikapuut, portaat ja hermottavat treenit onkin itseasiassa mun todellinen epämukavuusalue harjoituksissa. Vitsit, että mä haluaisin kehittyä niissä ja tikata kuin esim. eräs H. Hämäläinen (ihan vaan esimerkkinä). Kyllä mä kaikkeni niissä aina mahdollisuuden tullen yritänkin, mutta silti, jos haluan purkaa pääkoppaa ajatuksista tai hankkia itseluottamusta omatoimitreenin muodossa, niin liian usein oon lyöttäytynyt  lenkkipolulle sen sijaan, että olisin kokeillut miten se mielentila purkautuisikaan niihin nopeisiin liikkeisiin.
Elämässä on paljon suurempiakin kokonaisuuksia, kuin treenien sisältö. Nää onkin vaan esimerkkejä mun omasta elämästä ja haluaisinkin haastaa jokaisen tekstin lukijan miettimään, että uskaltautuisiko sinne omalle epämukavuusalueelle sittenkin vähän useammin. Ainakin kun hahmottaa, minkä verran siellä tulee todellisuudessa käytyä, voi puntaroida olisiko syytä vierailla siellä vähän enemmän (fysiikkakoutsi-Salmen kanssa oltiin yhtä mieltä, että mäkin rupean käymään).

Epämukavuusalue voi olla iso kokonaisuus tai pieni osa sitä. Ehkä jotakuta jännittää esiintyminen, ja päätyy siksi taka-alalle tai joku löytää aina vähän kivempaa tekemistä kuin kokeisiin lukeminen. Jollekin se on ensimmäinen kerta joogatunnilla (taas esimerkki omasta elämästä), koska on liikkuvuudeltaan jotakuinkin rautakanki ja jollekin se tarkoittaa omista ongelmistaan tai murheistaan puhumista ääneen.
Silloin, kun epämukavuusalueesta tuleekin turvapaikka, puhutaan esimerkiksi siitä, kuinka stressiä puretaankin työntekoon sen sijaan, että annettaisiin aikaa itselleen ja läheisilleen. Tai sitä, kuinka treenataankin kehityksen toivossa sen sijaan, että maltettaisiin tasapainottaa levon, ravinnon ja treenin kokonaisuus. Epämukavuusalue ei siis tarkoita meille kaikille samaa. Se ei ole välttämättä maksimisykettä, energiavajetta, ylitöitä tai univelkaa. Omille tavoilleen sokeutuu helposti, ja ne muuttuvatkin helposti turvaksi, kun joku heittää ilmoille ajatuksen muutoksen tarpeesta.
Myös mulla on epämukavuusalueita, joilla ei oo hirveesti tekemistä lentopalloilun kanssa. Niissä mä haluan haastaa itseäni ihmisenä, joka kuitenkin loppujen lopuksi olen sen lentopalloilijan takana - niin kuin kaikki meistä oman työnsä, koulutuksensa tai minkä tahansa sosiaalisen roolin kohdalla. Muistetaan kehittää myös sitä puolta.

Summasummarum, epämukavuusalueen käsitettä ei kannata rajata tiettyihin raameihin ikuisiksi ajoiksi, vaan sitä kannattaa laajentaa oman muuntautumiskyvyn mukaan. Lisäksi tekstin runsaista epämukavista sanoista huolimatta kannatan ehdottomasti sellaista elämäntapaa, joka saa elämän tuntumaan mielekkäältä ja mukavalta. Se taas ei tarkoita jatkuvaa, neuroottista epämukavuusalueen metsästystä, mutta siitä nauttimista, kun tuntuu taas onnistuneensa itsensä haastamisessa. :)

Kaiken tän vastapainoksi laitetaan kuvitukseksi kuitenkin kuva from the real comfort zone eli etelän auringonpaisteen alta...  Nimim. marraskuu on suomalaisen parasta aikaa

Mitä nuoren urheilijan päässä liikkuu?

Kuva: Osku Sahlsten

Nuori urheilija uskaltaa unelmoida asettamatta deadlineja, koska sen mielestä sillä on niiiin paljon aikaa saavuttaa ne kaikki.

Nuori urheilija tietää, että monessa tilanteessa kokemus ratkaisee, paitsi ei tietenkään omalla kohdalla.

Nuori urheilija inhoaa, kun sille kerrotaan, kuinka se on vielä nuori. Katsos kun se on vanhempi, kuin se on vielä ikinä aikaisemmin ollut.

Nuori urheilija haluaisi olla just niin hyvä kuin ikinä voi olla, ja olla sillä tasolla uransa loppuun asti.

Nuori urheilija ei usko, että vielä parikymppisenäkään ei oo mennyt tarpeeksi aikaa kypsymiseen.

Nuori urheilija luulee, että epäonnistuminen urheilussa tekee huonomman ihmisen.

Nuori urheilija ajattelee, että just tänään on pakko pystyä tekemään elämän parhaat suoritukset.

Nuori urheilija ei malta pysyä paikoillaan, jos kroppa on tikissä just nyt. Sehän pitää hyödyntää heti!

Nuori urheilija unohtaa, miten pitkän matkan se on jo kulkenut, koska se ei oo vielä perillä.

Nuorelle urheilijalle uran päättävät loukkaantumiset ja vammat ovat urbaanilegendaa. Ei ne koske mua.

Nuori urheilija on niin aikuinen, kun se kilpailee aikuisten sarjoissa. Silti se tykkää, kun äiti pesee pyykit tai laittaa ruuan.

Nuori urheilija on ehdoton, kultaiset keskitiet on mukavuudenhaluisille.

Nuori urheilija kunnioittaa, kun autetaan ja neuvotaan. Silti se oppii vasta kantapään kautta.

Nuori urheilija rakastaa sitä, mitä tekee. Sillä kyllä helposti myös mopo keulii, onhan se just saattanut saada ajokortin. Siksi se on kiitollinen isistä, äidistä, valmentajasta tai kaverista, joka pakottaa painamaan joskus jarrua.

Kirjoittaja on nuori urheilija, jolle itseironia on keino paeta omaa perfektionistista luonnetta. 

Mitä käy, jos mä epäonnistun?

Yleensä pyrin pitämään koulun ja lentopallon erillään; kumpikin tarjoaa just sopivaa vaihtelua toiseen verrattuna. Ja mitä vähemmän yhteisiä nimittäjiä, sitä huolettomammin voin syventyä kummankin pariin. Tän alkukevään aikana löysin kuitenkin niistä aika paljon yhteistä: playoffeissa ja ylioppilaskirjoituksissa pelin henki on suhteellisen sama - tulos tai ulos. 

Helmikuun loppupuolella alkoi mun osalta aika tiivis ajanjakso, joka sisälsi runkosarjan loppusuoran lisäksi mahdollisimman paljon valmistautumista kirjoituksiin. Pari viikkoa sitä painoikin menemään sen kummempia ajattelematta, olihan pleijareihin ja kirjoituksiin, eli maaliskuun puoleenväliin, vielä tosi paljon aikaa. Sitten sitä herää 13.3. äidinkielen esseekokeeseen, ja tajuaa että torstaina mukaan tulee vielä puolivälierät, ja vasta 22.3. voisi heivata kirjat sivuun (hyvällä omallatunnolla). Tilannetta ei varsinaisesti helpottanut se, että koin valmistautuneeni kirjoituksiin tosi isosti muun elämän ehdoilla. Siinä sitä taas oltiin; kaikki eväät jokailtaisiin itkupotkuraivareihin siitä, ettei mihinkään saa keskittyä rauhassa, oli tarjolla, mutta sitten meikäläinen tajusi jotain. 

Tulos tai ulos -periaate on sinänsä aika raadollinen. Se kasaa helposti paineita, mikä toisaalta on usein aika opettavainen muutos siihen normaaliin asetelmaan, jossa saa tehdä asioita paineettomasti ja oman maun mukaan. Mutta miksi ne paineet niin usein aiheuttavat negatiivisia mielikuvia ja usein myös ihan konkreettisia seurauksia? 

Paine saa meidät usein ajattelemaan vain sitä huonompaa vaihtoehtoa: entä jos mä epäonnistun? Tämä ajatus saa meidän pään sisällä vielä usein ympärilleen kunnon täysihoidon. Sitä ruokitaan negatiivisilla mielikuvilla, ja se pidetään aktiivisena pohtimalla sitä tarpeeksi usein. Paineeseen liittyy kuitenkin kääntöpuoli. Niitä paineita kun ei kasata, jos ei olisi syytä uskoa onnistumiseen ja menestykseen. Meidän pitäisikin oppia näkemään se onnistumisen mahdollisuus ja uskoa siihen, eikä pelätä epäonnistua. Epäonnistuminen tulee, jos on tullakseen. Se tulee, vaikka sitä yrittäisi kuinka ajatuksissaan käsitellä, ja valitettavasti vielä helpommin sitä kautta. 

Epäonnistumiseen on monenlaisia syitä, joiden käsittely voi toisaalta olla tuottoisaa ja opettavaista tulevaisuuden kannalta, mutta jotta niistä saisi voimavaran, tulee tunnistaa tilanne, jossa niille syille voi tehdä jotain. Tilanteessa, jossa epäonnistuminen vaan tulee, on turhaa alkaa väkisin etsimään itsestään syitä. Yksittäiset epäonnistumiset voivat johtua ihan vaan huonosta tuurista, väärinkäsityksistä tai huonosta ajankohdasta. Silloin tilanne pitää vain hyväksyä, ja mennä eteenpäin. Kyllä niiden huonompien sattumien peräkkäinen todennäköisyys on ihan yhtä pieni kuin niiden onnekkaiden sattumien. Siihen pitää vain luottaa.

Kirjoitukset ja playoff-sarjat ovat aika raadollisia: ne herättävät aika suuria tunteita, vaikka kumpikaan ei sitten ehkä välttämättä määritä loppuelämää. Tai sitten määrittävätkin: joku pelaa elämänsä kevään, joukkuekin saavuttaa tavoitteensa ja uusia ovia avautuu tai vastaavasti joku tekee elämänsä suorituksen kirjoitussalissa ja varmistaa siten opiskelupaikkansa. Nämä ovat niitä mahdollisuuksia ja megaonnistumisia. Ilman epäonnistumisen mahdollisuutta ja vaikeuksia nekään eivät tuntuisi miltään. 

Playoff-kevät on urheilijan parasta aikaa (Ja tästä eteenpäin keskitynkin vain pleijareihin, koska valitettavasti kirjoitukset eivät ole "lukiolaisen parasta aikaa"). Siitä pitää nauttia ja ottaa ilo irti. Joukkuelajien hienouksista yksi on se, että henkilökohtainen epäonnistuminen ei tarkoita joukkueen epäonnistumista. Ja jos tarkoittaa, se kertoo omaa kieltään sen yhteisön perustan lujuudesta. Luottamus ja toisten läsnäolo on mieletön voimavara, joka tekee epäonnistumisesta helpompaa ja onnistumisesta palkitsevampaa. 

Joten sinä, joka tällä hetkellä odotat tai jännität jotain mieletöntä, muistathan uskoa siihen onnistumiseen ja nauttia joka hetkestä. Katsotaan sitten miten käy.

Toivottelen kaikille myös ihanaa kevättä, koska nykytahdilla musta ehkä kuullaan vuodenajan vaihduttua... :)

Kuva: Mäsi/Lentopalloliitto

Ensi vuoden tärkein lupaus: Älä hengitä omaan niskaan

”New year, new me” ja sitä rataa.

Uusi vuosi tuo usein mukanaan lupauksia, ja niiden kanssa samaan syssyyn luetaan usein liuta haaveita. Ero näiden välillä syntyy siitä, että lupaukseen liittyy velvollisuus sen pitämisestä. Ympäripyöreät haaveet sen sijaan antavat mahdollisuuden yrittää tavoitella niitä, jos siltä tuntuu. Leikkimieliset kannustimet itse kullakin ovat tietysti asiaankuuluva juttu, mutta välillä tuntuu, että paine elämän suunnan muuttumisesta kasataan vuoden ensimmäisille päiville.

Vaikka uudenvuodenlupaus perinteenä on juurtunut syvästi mieliimme, tuntuu silti oikeudenmukaiselta ennen kaikkea itseään kohtaan palauttaa mieleen, mitä se lupaaminen loppujen lopuksi vaatiikaan. Kannattaako lupauksia sylkemällä kasata itselleen painetta tai antaa muiden ihmisten odottaa jotain, johon ei ehkä sittenkään pysty seuraavan 12 kuukauden aikana?

On luonnollista pyrkiä elämässä eteenpäin, ja tavoitteiden asettaminen kasvattaa motivaatiota. Kun on kyse omista henkilökohtaisista asioista,  on itse vastuussa myös armollisuudesta ja kohtuudesta. On tärkeää antaa itselleen mahdollisuus toteuttaa ja täyttää odotuksiaan itseään koskien juuri siten, kuin se parhaalta tuntuu. Koulu-, työ- ja urheilumaailma tarjoavat meille riittävästi aikarajoja ja numerotavoitteita – niitä ei välttämättä tarvitse asettaa enää oma-aloitteisesti.  Toki osa meistä kokee tavalleen sopivana asettaa aikarajoja ja konkreettisia maaleja, mutta pidemmässä juoksussa ne herättävät kysymyksiä myös siitä, mitä sitten sen jälkeen tapahtuu. Palataanko entiseen, pitäydytäänkö tavoitteessa vai kasvaako nälkä syödessä? Mahdollisesti sopivan ajan kuluttua löydetään itsemme suorittamasta yhä edelleen uusia tehtäviä, jotka takaavat hetken tyytyväisyyden, mutta jättävät jälkeensä myös jonkinlaisen tyhjiön.

Omalla kohdallani vuoden vaihtuminen ei herätä sen suurempia muutos- tai kehitysajatuksia kuin muutkaan päivät. Tietenkin siihen liittyy omanlaisensa jännitys ja odotus siitä, mitä seuraavat 365 vuorokautta tuovat tullessaan. Mutta sen sijaan, että lähtisin elämään vuotta kerrallaan, olen päättänyt valita yksikökseni mieluummin päivän – sunnuntaisin ehkä tunnin. Tosin selaillessani vanhoja arkistoja tartuin kiinni yhteen viime vuoden puolella unohtuneeseen tapaan eli kuukausittaisiin tavoitteisiin. Niiden tavoite on lähinnä vaan keskittyä enemmän asioihin, jotka olen lykännyt taka-alalle, vaikka ne eivät sinne kuulu. Se, saanko mä niistä mitään konkreettista hyötyä irti, jää nähtäväksi, mutta oon päättänyt lähteä näihin sellaisella sopivalla yrittänyttä ei laiteta –meiningillä.

Muuten odotukset tulevalle vuodelle ovat aika samankaltaiset kuin vuosi sitten: kiirettä ja sisältöä riittää, mutta niistä pitää ottaa vaan ilo irti ja pysyä positiivisena. Loppujen lopuksi saan kuitenkin tehdä asioita, joista tykkään ja jotka liittyy omiin valintoihin. Tietysti uuttakin on: ylioppilaskirjoitukset, ja lakkikin olisi tavoitteena saada tämän vuoden puolella sekä ajokortin hankinta. Lentopallollisia tavoitteita riittää myös, mutta niiden taustalla mulle keskeisempänä on oman itseni ja joukkueen kehittäminen. Niissä hommissa taustajoukkoja ja tukijoita on melkoisen pieni määrä, vaikka konkreettisille tavoitteille ottajia ja odottajia löytyykin. Jokaisesta tilanteesta on kuitenkin jonkinlainen oppi otettavissa irti, ja olen päättänyt haluta voittamista vielä edelleenkin joka päivä vähän enemmän.

Mutta haluaisinhan mä kaikenlaista (semi)konkreettistakin, kuten…

…nähdä mahdollisimman paljon uusia paikkoja. …harrastaa monipuolisemmin kaikenlaisia palloilulajeja. …käyttää englannin lisäksi jotain toista vierasta kieltä. …pitää enemmän yhteyttä niihin, joita en näe tarpeeksi usein. …hankkia mun seinälle kartan, johon voin merkitä kaikki paikat, joissa oon käynyt. …alkaa kerätä astiastoa tulevaisuutta ajatellen. …oppia kihartamaan mun hiukset. …kehittää paremmat unenlahjat.

Näitähän riittäisi. Ja ne täyttyy joko vuonna 2017 tai on täyttymättä; aika näyttää. Joka tapauksessa, haluan tehdä tästä vuodesta merkityksellisen nauttien jokaisesta hetkestä. Se on mun mielestä just sopivan vaativa ja ympäripyöreä tavoite.

Muistetaan pitää mopo käsissä, vaikka tammikuu on taas täällä, niin energiaa riittää aina sinne joulukuulle asti. Tsemppiä kaikille vuoden alkuun!