2017/01/14

Jos yhden toiveen saisin

Mikä on se, jota ei omalle kohdalle toivoisi mutta sattuessaan tarjoaa mahdollisuuden viisastua? Se on sama, joka jostain syystä muille sattuessa tarjoaa mahdollisuuden olla itse tyytyväinen: epäonnistuminen.

Jollain kumman tavalla monessa arkipäivän ympäristössä ilmapiiri on muodostunut (voi olla, että se on aina ollutkin) varsin negatiivikseksi – huonoon kierteeseen on helppo jäädä, sillä positiivisten asioiden löytäminen on monelle meistä huomattavasti haastavampaa kuin niiden epäkohtien. Helppoa on myös todeta sen yhteisön positiivarin olevan vaan vähän naiivimpi kuin muiden: ei se nää, miten huonosti asiat on. Entä jos tämä samainen positiivari ei edes halua nähdä? Ja mitä jos hän tekee sen valinnan ihan tietoisesti? Eli toisin kuin se negatiiviseen keskittyvä yksilö, joka ei enää edes tiedosta etsivänsä pelkästään huonoja puolia. Esimerkiksi suhtautuminen epäonnistumiseen muodostaa yhdenlaisen rajan positiivisuuden ja negatiivisuuden välille.
Positiivinen ajattelumalli ei tarkoita sitä, että epäonnistuminen on yhtä toivottua, kivaa ja palkitsevaa kuin onnistuminen. Ei – se tarkoittaa sitä, että epäonnistumisen näkee mahdollisuutena. Positiivisuuden lisäksi tarvitaan kaveriksi myös sopiva määrä järkeä ja oikeanlaisia tunteita, jotta mahdollisuus oppimiseen hyödynnetään, eikä samoja virheitä toisteta. Positiivisuuskin sallii henkisen epätasapainon, kyyneleet ja pettymyksen tunteet. Mutta positiivisuus ei jätä niihin vellomaan, vaan jättää ne taakseen, kun ne eivät enää hyödytä. Fakta on, että itku ja itseinho eivät vie eteenpäin, vaikka voivatkin auttaa käsittelemään epäonnistumista. Ne ovat kuitenkin yksinkertaisia mekanismeja, jotka meiltä jokaiselta löytyvät luonnostaan, ja ne eivät vie sen suuremmin ajatteluamme eteenpäin.
Entäs se negatiivisen versio? Negatiivinen ajattelu ohjaa etsimään syitä epäonnistumiseen, mutta ei ratkaisua niihin. Epäonnistuminen selittyy tekijöillä, joille ei voi mitään ja jotka vaan on. Jälkeenpäin osataan yleensä myös viisastella, ja kertoa merkkejä, joista tämä epäonnistuminen oli ennustettavissa. Jotenkin niille ei kuitenkaan sitten tehty mitään, kun oli vielä tehtävissä.
Toinen ajatusmalliero liittyen epäonnistumiseen on se, että kelle me sitä toivomme, vai toivommeko kenellekään? Koemmeko me aidosti itse onnistuneemme, jos onnistumisemme kumpusi toisen epäonnistumisesta?
Pitkässä juoksussa jokaisen elämänlaadulle olisi hyödyksi toivoa kaikille onnistumisia, niin urheilussa kuin elämässä yleensä. On avartavaa myöntää itselleen, että vain sellaisessa ympäristössä, jossa kaikki toistensa kanssa tekemisissä olevat ja mahdollisesti toisiaan vastaan kilpailevat tahot onnistuvat, kehittyy. Vain silloin saa esimerkiksi kilpailutilanteessa tietää, onko oikeasti toista parempi.

Tavoittelen kaikessa tekemisessäni onnistumisia, kuten varmasti jokainen meistä. Silti elämässä törmää valitettavan usein siihen, kuinka muille toivotaan epäonnistumista. Jos jonkun onnellisuus vaatii muiden epäonnistumista,  on ehkä hyvä aika pysähtyä tutkimaan sen onnellisuuden laatua. Eli summasummarum: toivottavasti me opittaisiin iloitsemaan myös muiden onnistumisista. Se on mun tän päivän toive... :)

2017/01/03

Ensi vuoden tärkein lupaus: Älä hengitä omaan niskaan

”New year, new me” ja sitä rataa.
Uusi vuosi tuo usein mukanaan lupauksia, ja niiden kanssa samaan syssyyn luetaan usein liuta haaveita. Ero näiden välillä syntyy siitä, että lupaukseen liittyy velvollisuus sen pitämisestä. Ympäripyöreät haaveet sen sijaan antavat mahdollisuuden yrittää tavoitella niitä, jos siltä tuntuu. Leikkimieliset kannustimet itse kullakin ovat tietysti asiaankuuluva juttu, mutta välillä tuntuu, että paine elämän suunnan muuttumisesta kasataan vuoden ensimmäisille päiville.
Vaikka uudenvuodenlupaus perinteenä on juurtunut syvästi mieliimme, tuntuu silti oikeudenmukaiselta ennen kaikkea itseään kohtaan palauttaa mieleen, mitä se lupaaminen loppujen lopuksi vaatiikaan. Kannattaako lupauksia sylkemällä kasata itselleen painetta tai antaa muiden ihmisten odottaa jotain, johon ei ehkä sittenkään pysty seuraavan 12 kuukauden aikana?
On luonnollista pyrkiä elämässä eteenpäin, ja tavoitteiden asettaminen kasvattaa motivaatiota. Kun on kyse omista henkilökohtaisista asioista,  on itse vastuussa myös armollisuudesta ja kohtuudesta. On tärkeää antaa itselleen mahdollisuus toteuttaa ja täyttää odotuksiaan itseään koskien juuri siten, kuin se parhaalta tuntuu. Koulu-, työ- ja urheilumaailma tarjoavat meille riittävästi aikarajoja ja numerotavoitteita – niitä ei välttämättä tarvitse asettaa enää oma-aloitteisesti.  Toki osa meistä kokee tavalleen sopivana asettaa aikarajoja ja konkreettisia maaleja, mutta pidemmässä juoksussa ne herättävät kysymyksiä myös siitä, mitä sitten sen jälkeen tapahtuu. Palataanko entiseen, pitäydytäänkö tavoitteessa vai kasvaako nälkä syödessä? Mahdollisesti sopivan ajan kuluttua löydetään itsemme suorittamasta yhä edelleen uusia tehtäviä, jotka takaavat hetken tyytyväisyyden, mutta jättävät jälkeensä myös jonkinlaisen tyhjiön.

Omalla kohdallani vuoden vaihtuminen ei herätä sen suurempia muutos- tai kehitysajatuksia kuin muutkaan päivät. Tietenkin siihen liittyy omanlaisensa jännitys ja odotus siitä, mitä seuraavat 365 vuorokautta tuovat tullessaan. Mutta sen sijaan, että lähtisin elämään vuotta kerrallaan, olen päättänyt valita yksikökseni mieluummin päivän – sunnuntaisin ehkä tunnin. Tosin selaillessani vanhoja arkistoja tartuin kiinni yhteen viime vuoden puolella unohtuneeseen tapaan eli kuukausittaisiin tavoitteisiin. Niiden tavoite on lähinnä vaan keskittyä enemmän asioihin, jotka olen lykännyt taka-alalle, vaikka ne eivät sinne kuulu. Se, saanko mä niistä mitään konkreettista hyötyä irti, jää nähtäväksi, mutta oon päättänyt lähteä näihin sellaisella sopivalla yrittänyttä ei laiteta –meiningillä.
Muuten odotukset tulevalle vuodelle ovat aika samankaltaiset kuin vuosi sitten: kiirettä ja sisältöä riittää, mutta niistä pitää ottaa vaan ilo irti ja pysyä positiivisena. Loppujen lopuksi saan kuitenkin tehdä asioita, joista tykkään ja jotka liittyy omiin valintoihin. Tietysti uuttakin on: ylioppilaskirjoitukset, ja lakkikin olisi tavoitteena saada tämän vuoden puolella sekä ajokortin hankinta. Lentopallollisia tavoitteita riittää myös, mutta niiden taustalla mulle keskeisempänä on oman itseni ja joukkueen kehittäminen. Niissä hommissa taustajoukkoja ja tukijoita on melkoisen pieni määrä, vaikka konkreettisille tavoitteille ottajia ja odottajia löytyykin. Jokaisesta tilanteesta on kuitenkin jonkinlainen oppi otettavissa irti, ja olen päättänyt haluta voittamista vielä edelleenkin joka päivä vähän enemmän.

Mutta haluaisinhan mä kaikenlaista (semi)konkreettistakin, kuten…
…nähdä mahdollisimman paljon uusia paikkoja. …harrastaa monipuolisemmin kaikenlaisia palloilulajeja. …käyttää englannin lisäksi jotain toista vierasta kieltä. …pitää enemmän yhteyttä niihin, joita en näe tarpeeksi usein. …hankkia mun seinälle kartan, johon voin merkitä kaikki paikat, joissa oon käynyt. …alkaa kerätä astiastoa tulevaisuutta ajatellen. …oppia kihartamaan mun hiukset. …kehittää paremmat unenlahjat.

Näitähän riittäisi. Ja ne täyttyy joko vuonna 2017 tai on täyttymättä; aika näyttää. Joka tapauksessa, haluan tehdä tästä vuodesta merkityksellisen nauttien jokaisesta hetkestä. Se on mun mielestä just sopivan vaativa ja ympäripyöreä tavoite.
Muistetaan pitää mopo käsissä, vaikka tammikuu on taas täällä, niin energiaa riittää aina sinne joulukuulle asti. Tsemppiä kaikille vuoden alkuun!