2017/11/25

Kun epämukavuusalueesta tuleekin turvapaikka

Jos mun pitäisi jollekin asiasta tietämättömälle havainnollistaa, mitä tarkoittaa epämukavuusalue, ehkä esimerkiksi valikoituisi Kiikalan Kultalähteen kesäinen mäkiharjoitus eli käytännössä niin maitohappoiset jalat, että oksentaminen käväisee useammin kuin kerran mielessä. Epämukavuusalueella mun ei siis tarvitse ajatella mitään; juosta vaan eteenpäin niin kauan, että kroppa pakottaa pysähtymään. Noh, aika klassinen - etten sanoisi jopa ahdasmielinen - urheilijan näkökulma kyseiseen termiin. Toisaalta, ottaen huomioon urheilun dominoivan roolin allekirjoittaneen elämänkatsomuksessa, voiko enempää vaatia...
Jos kuitenkin miettii vähän pintaa syvemmälle, niin ei toi tilanne kyllä ole mulle sellainen, joka herättää sellaisen tuntemuksen, että edessä on hyppy johonkin tuntemattomaan ja pelottavaan. Tottakai, joka kerta lähden nousemaan mäkeä vähän "nopeammin" tai vähän puhtaammin ilman nelivetoa jyrkänteissä, vaikka tiedän, kuinka fyysisesti äärimmäinen koitos on edessä. Silti toisaalta tiedän, että tuun selviämään rypistyksestä ja että nousun jälkeen pääsen turvallisesti endorfiinihumalaan. Urheilullisen kehittymisen kannalta edellytyksenä on se, että annan kaikkeni sinne jyrkänteelle, mutta se ei välttämättä tarkoita, että haastaisin itseäni totaalisen epämukavalla alueella. Itseasiassa mä nautin siitä, että saan tyhjennettyä koko kropan ja mulle kestävyysharjoittelu on vielä urheilullisestakin näkökulmasta kaikkein turvallisin tapa: siinä mä koen olevani vahvimmillani ja kykenevä tyhjentämään joka solun energiasta. Se ei silti tarkoita, että kestävyystreenit on aina kivoja ja helppoja, eikä niissä ikinä hapota. Päin vastoin, hullun hommaltahan se tuntuu (ja kuuluukin kai tuntua) mutta tiedän, että ne tuo mulle hyvän olon jälkeenpäin ja että saan niistä hirveesti itseluottamusta.

Toi epämukavuusalue voi siis muodostua aika koukuttavaksi kaikkine maitohappoineen, jälkiendorfiineineen ja väsymystiloineen. Itseasiassa siitä tulee turvapaikka, johon tekee mieli paeta, kun pitäisikin ehkä oikeasti etsiä se uusi epämukavuusalue tai turvapaikka jostain vähän tuntemattomammasta. Kun me suunnitellaan hyppyä tuntemattomaan, me toivotaan, että se hyppy tuo meille jotain mielettömän jännittävää vaihtelua ja siistiä sisältöä elämään. Että me löydettäisiinkin ihan uudet omat vahvuudet ja voimat, jotka auttaisivat saavuttamaan meidän tavoitteita nopeammin. Ja siis tän kaiken pitäisi tapahtua hetkessä.
Koska urheilu on mulle oi-niin-rakas aihe, niin otanpa siitä jälleen kerran käytännön esimerkin, jotta saan mun ajatuksia purettua vähän helpommin ymmärrettävään muotoon (lue: väännän sen avulla rautalangasta): sekä minä että sekuntikello (varmaan fysiikkavalmentajatkin... :)) ollaan sitä mieltä, että en ole ollut ihan ensimmäisenä siinä jonossa, jossa jaettiin nopeita soluja. Niitä kuitenkin on kuin onkin minunkin perimässäni, vaikka niiden jalostaminen käytäntöön vaatiikin vähän enemmän duunia. Tikapuut, portaat ja hermottavat treenit onkin itseasiassa mun todellinen epämukavuusalue harjoituksissa. Vitsit, että mä haluaisin kehittyä niissä ja tikata kuin esim. eräs H. Hämäläinen (ihan vaan esimerkkinä). Kyllä mä kaikkeni niissä aina mahdollisuuden tullen yritänkin, mutta silti, jos haluan purkaa pääkoppaa ajatuksista tai hankkia itseluottamusta omatoimitreenin muodossa, niin liian usein oon lyöttäytynyt  lenkkipolulle sen sijaan, että olisin kokeillut miten se mielentila purkautuisikaan niihin nopeisiin liikkeisiin.
Elämässä on paljon suurempiakin kokonaisuuksia, kuin treenien sisältö. Nää onkin vaan esimerkkejä mun omasta elämästä ja haluaisinkin haastaa jokaisen tekstin lukijan miettimään, että uskaltautuisiko sinne omalle epämukavuusalueelle sittenkin vähän useammin. Ainakin kun hahmottaa, minkä verran siellä tulee todellisuudessa käytyä, voi puntaroida olisiko syytä vierailla siellä vähän enemmän (fysiikkakoutsi-Salmen kanssa oltiin yhtä mieltä, että mäkin rupean käymään).

Epämukavuusalue voi olla iso kokonaisuus tai pieni osa sitä. Ehkä jotakuta jännittää esiintyminen, ja päätyy siksi taka-alalle tai joku löytää aina vähän kivempaa tekemistä kuin kokeisiin lukeminen. Jollekin se on ensimmäinen kerta joogatunnilla (taas esimerkki omasta elämästä), koska on liikkuvuudeltaan jotakuinkin rautakanki ja jollekin se tarkoittaa omista ongelmistaan tai murheistaan puhumista ääneen.
Silloin, kun epämukavuusalueesta tuleekin turvapaikka, puhutaan esimerkiksi siitä, kuinka stressiä puretaankin työntekoon sen sijaan, että annettaisiin aikaa itselleen ja läheisilleen. Tai sitä, kuinka treenataankin kehityksen toivossa sen sijaan, että maltettaisiin tasapainottaa levon, ravinnon ja treenin kokonaisuus. Epämukavuusalue ei siis tarkoita meille kaikille samaa. Se ei ole välttämättä maksimisykettä, energiavajetta, ylitöitä tai univelkaa. Omille tavoilleen sokeutuu helposti, ja ne muuttuvatkin helposti turvaksi, kun joku heittää ilmoille ajatuksen muutoksen tarpeesta.
Myös mulla on epämukavuusalueita, joilla ei oo hirveesti tekemistä lentopalloilun kanssa. Niissä mä haluan haastaa itseäni ihmisenä, joka kuitenkin loppujen lopuksi olen sen lentopalloilijan takana - niin kuin kaikki meistä oman työnsä, koulutuksensa tai minkä tahansa sosiaalisen roolin kohdalla. Muistetaan kehittää myös sitä puolta.

Summasummarum, epämukavuusalueen käsitettä ei kannata rajata tiettyihin raameihin ikuisiksi ajoiksi, vaan sitä kannattaa laajentaa oman muuntautumiskyvyn mukaan. Lisäksi tekstin runsaista epämukavista sanoista huolimatta kannatan ehdottomasti sellaista elämäntapaa, joka saa elämän tuntumaan mielekkäältä ja mukavalta. Se taas ei tarkoita jatkuvaa, neuroottista epämukavuusalueen metsästystä, mutta siitä nauttimista, kun tuntuu taas onnistuneensa itsensä haastamisessa. :)

Kaiken tän vastapainoksi laitetaan kuvitukseksi kuitenkin kuva from the real comfort zone eli etelän auringonpaisteen alta...  Nimim. marraskuu on suomalaisen parasta aikaa
IMG_3735

2017/11/22

Elämäni vauhdikkaimmat kolme vuotta

Syksyllä 2014 koitti meikäläisen lukion alku. Tuolloin osa silloisista Kuortaneen valmennuskeskusjoukkueen joukkuekavereista tuskaili ylioppilaskirjoitusten parissa samaan aikaan, kun valmistauduttiin EM-kisoihin tiiviisti koko loppukesä ja alkusyksy. "Onneks mun kirjoituksiin on vielä ikuisuus" -fraasi jyskytti siellä mun takaraivossa samalla, kun yritin - paitsi tuntea empatiaa kavereiden puolesta - selviytyä lukion jokseenkin peruskoulua itsenäisemmästä opiskelutyylistä. Tässä maan pinnalle palautti esimerkiksi ensimmäinen pitkän matematiikan arvosana. Jos joku ois tuolloin mulle kertonut, että kirjoittaisin siitä vähän vaille laudaturin, olisin varmaan nauranut ja todennut, että niin vissiin. Suunnilleen vuotta myöhemmin Saloon palattuani pyörittelin silmiä sellaisella sopivan teinillä ei ikinä -asenteella, kun opo ehdotti jatko-opiskeluvaihtoehtona diplomi-insinöörin tutkintoa. Niin vain on joutunut selvästikin kaikkitietävä 16-vuotias minäni taipumaan valmistuneen minäni edessä, sillä tuotantotalouteen liittyvä koulutus kuulostaa tänäpäivänä erittäinkin varteenotettavalta vaihtoehdolta. Oon kuitenkin oppinut tässä kolmessa vuodessa sen, ettei mikään oo varmaa - suuntaan tai toiseen - enkä enää sano ei ikinä tai aivan varmasti.
fullsizeoutput_4df0

Paljon on siis kolmen ja puolen vuoden aikana ehtinyt tapahtua. Oon oppinut itsestäni paljon, vaikka mulle lukiovuodet eivät oikein missään vaiheessa olleet sen oman kutsumuksen etsintää; lentopallo oli ollut mulle lukion alussa selkeä suunnannäyttäjä jo jonkin aikaa. Toki mun haaveet lakimiehen opinnoista vaihtuivat muihin akateemisiin suunnitelmiin, mutta vieläkään en ole niiden suhteen lokeroinut itseäni mihinkään. Lukion aikana ehdin hukata ja löytää itseni monen monta kertaa uudestaan; tein ja kokeilin asioita, jotka harmittivat hetkessä, mutta joita on ollut turha katua myöhemmin. Uskalsin kuitenkin tehdä muutoksia ja valintoja, jotka ovat tuoneet mut tähän pisteeseen, jossa oon nyt. Nekin ovat opettaneet, mutta ennen kaikkea ne erehdykset ovat tehneet selväksi, mitä oon ja mitä haluan olla. Mun lukiovuodet eivät koskaan muodostuneet miksikään biletyksen aikakaudeksi, mutta niiden aikana syntyi monia huippuhauskoja muistoja rakkaiden ihmisten kesken ja vaikka tää lukio ei tarkoita mitään elämästä valmistumista, koen silti, että vasta nyt mä hyppään tuntemattomaan. Joo, saatan edelleen asua kotikaupungissani, jonka kadunnimet, lounaspaikat ja kuntosalit löytyy mielensisäisestä kartasta keskellä pimeintäkin yötä, mutta ensimmäistä kertaa koulu ei herätä mua aamulla, pakota valmistautumaan uuteen päivään, tarjoa lounasta tai teetä itsenäisiä hommia illalle. Nyt sen tekee lentopallo, mikä on ollut mun toiveena suunnilleen sen 12 vuotta, jotka koulun penkillä ehdin istua (kyllä, uskon, että 7 vuotias minäni olisi mielummin harjoitellut sormilyöntiä, kuin istunut pulpetin ääressä). Olen siitä mielettömän kiitollinen, mutta ei se ihan maailman helpoin homma ole ollut opeteltavaksi. Kirjoitusten jälkeen purkautui sellainen määrä stressiä, että olo oli pitkään aika tyhjä ja meni pitkään opetella siihen, että treenien välissä on oikeasti lupa rentoutua ja valmistautua vaan siihen seuraavaan treeniin. Vastaavasti huonon treenin tai pelin unohtamiseen piti löytää joku muu keino kuin kouluhommat ja lukion ympäristö. Parissa kuukaudessa oon onneksi mennyt noissa jutuissa sen verran eteenpäin, että oon vakuuttanut itseni siitä, että tätä mä haluan tehdä.
fullsizeoutput_4e04
Kun lakki napsahtaa päähän 5.12. (joka muuten on jotenkin kuvaavasti pelipäivä), aion nauttia siitä kaikesta työstä, minkä tein tän reilun kolmen vuoden aikana. On ollut melkoisen monta mental breakdownia ja unetonta yötä mutta uskon, että tuun aina muistelemaan noita vuosia lämmöllä, sillä tuohon ajanjaksoon on mahtunut kuitenkin tosi paljon hyviä muistoja niin lentopallon, lukion, perheen kuin ystävienkin parissa. Vaikka just nyt mua ei sido velvollisuudet koulun muodossa mitenkään, arvostan koulutusta tosi paljon, ja kannustan jokaista seuraamaan sen suhteen kutsumuksiaan niin kuin mä haluan tehdä urheilun kanssa. Jonain päivänä aion palata myös koulun penkille, mutta en vielä vähään aikaan.
IMG_3537
Kirjoittelin Vanhojen tansseista täällä, kuva täältä (Salon lukio)
Loppukevennykseksi koottuna lukion tärkeimmät opit mulle (mukana jälleen sopiva ripaus itseironiaa):
- kolme viimeistä pitkän matikan kurssia samaan jaksoon keskelle kiireisintä syyskauden pelirumbaa on vähän liian iso nakki
- koeviikolla kokeen tekemiseen käytetään maksimissaan se puolitoista tuntia, että ehtii kympiksi aamutreeneihin
- maailmassa on nöyryyttävämpiäkin asioita, kuin ulkohousujen käyttäminen koulussa
- yksin syöminen ruokalassa on kuin on ihan okei, eikä kokoajan tarvitse edes tuijottaa kännykkää
- ylioppilaskirjoituksiin ei kannata ottaa paahdettuja papuja, babyporkkanoita tai muutakaan rouskuvaa evästä
- pakollisten ulkovälituntien jääminen yläasteelle varmistaa sen, ettei välitunneilla tule vahingossakaan ulkoiltua
- ajokortin saaminen lisää myöhästymisiä n. 100 %
- sähköistyminen on liian nykyaikaista vielä 90-luvun loppupuolen lapsellekin
- penkkarit on ehdottomasti yks siihenastisen elämän hauskimmista kokemuksista
- aika kuluu normaaliakin nopeammin, kun on kirja luettavana, projektityö palautettavana tai verkkokurssi suoritettavana
- ei ole sattumaa, että parhaat arvosanat tulee niiltä kursseilta, joilla oot ilman juttukaveria

Kiitos vielä isosti kaikille, jotka ovat jo nyt muistaneet onnitteluilla lakista. :)

2017/11/14

Mitä nuoren urheilijan päässä liikkuu?

22548821_841542626000302_4917683789382144424_o
Kuva: Osku Sahlsten
Nuori urheilija uskaltaa unelmoida asettamatta deadlineja, koska sen mielestä sillä on niiiin paljon aikaa saavuttaa ne kaikki.
Nuori urheilija tietää, että monessa tilanteessa kokemus ratkaisee, paitsi ei tietenkään omalla kohdalla.
Nuori urheilija inhoaa, kun sille kerrotaan, kuinka se on vielä nuori. Katsos kun se on vanhempi, kuin se on vielä ikinä aikaisemmin ollut.
Nuori urheilija haluaisi olla just niin hyvä kuin ikinä voi olla, ja olla sillä tasolla uransa loppuun asti.
Nuori urheilija ei usko, että vielä parikymppisenäkään ei oo mennyt tarpeeksi aikaa kypsymiseen.
Nuori urheilija luulee, että epäonnistuminen urheilussa tekee huonomman ihmisen.
Nuori urheilija ajattelee, että just tänään on pakko pystyä tekemään elämän parhaat suoritukset.
Nuori urheilija ei malta pysyä paikoillaan, jos kroppa on tikissä just nyt. Sehän pitää hyödyntää heti!
Nuori urheilija unohtaa, miten pitkän matkan se on jo kulkenut, koska se ei oo vielä perillä.
Nuorelle urheilijalle uran päättävät loukkaantumiset ja vammat ovat urbaanilegendaa. Ei ne koske mua.
Nuori urheilija on niin aikuinen, kun se kilpailee aikuisten sarjoissa. Silti se tykkää, kun äiti pesee pyykit tai laittaa ruuan.
Nuori urheilija on ehdoton, kultaiset keskitiet on mukavuudenhaluisille.
Nuori urheilija kunnioittaa, kun autetaan ja neuvotaan. Silti se oppii vasta kantapään kautta.
Nuori urheilija rakastaa sitä, mitä tekee. Sillä kyllä helposti myös mopo keulii, onhan se just saattanut saada ajokortin. Siksi se on kiitollinen isistä, äidistä, valmentajasta tai kaverista, joka pakottaa painamaan joskus jarrua.


Kirjoittaja on nuori urheilija, jolle itseironia on keino paeta omaa perfektionistista luonnetta.