Jos mun pitäisi jollekin asiasta tietämättömälle havainnollistaa, mitä tarkoittaa epämukavuusalue, ehkä esimerkiksi valikoituisi Kiikalan Kultalähteen kesäinen mäkiharjoitus eli käytännössä niin maitohappoiset jalat, että oksentaminen käväisee useammin kuin kerran mielessä. Epämukavuusalueella mun ei siis tarvitse ajatella mitään; juosta vaan eteenpäin niin kauan, että kroppa pakottaa pysähtymään. Noh, aika klassinen - etten sanoisi jopa ahdasmielinen - urheilijan näkökulma kyseiseen termiin. Toisaalta, ottaen huomioon urheilun dominoivan roolin allekirjoittaneen elämänkatsomuksessa, voiko enempää vaatia...
Jos kuitenkin miettii vähän pintaa syvemmälle, niin ei toi tilanne kyllä ole mulle sellainen, joka herättää sellaisen tuntemuksen, että edessä on hyppy johonkin tuntemattomaan ja pelottavaan. Tottakai, joka kerta lähden nousemaan mäkeä vähän "nopeammin" tai vähän puhtaammin ilman nelivetoa jyrkänteissä, vaikka tiedän, kuinka fyysisesti äärimmäinen koitos on edessä. Silti toisaalta tiedän, että tuun selviämään rypistyksestä ja että nousun jälkeen pääsen turvallisesti endorfiinihumalaan. Urheilullisen kehittymisen kannalta edellytyksenä on se, että annan kaikkeni sinne jyrkänteelle, mutta se ei välttämättä tarkoita, että haastaisin itseäni totaalisen epämukavalla alueella. Itseasiassa mä nautin siitä, että saan tyhjennettyä koko kropan ja mulle kestävyysharjoittelu on vielä urheilullisestakin näkökulmasta kaikkein turvallisin tapa: siinä mä koen olevani vahvimmillani ja kykenevä tyhjentämään joka solun energiasta. Se ei silti tarkoita, että kestävyystreenit on aina kivoja ja helppoja, eikä niissä ikinä hapota. Päin vastoin, hullun hommaltahan se tuntuu (ja kuuluukin kai tuntua) mutta tiedän, että ne tuo mulle hyvän olon jälkeenpäin ja että saan niistä hirveesti itseluottamusta.
Toi epämukavuusalue voi siis muodostua aika koukuttavaksi kaikkine maitohappoineen, jälkiendorfiineineen ja väsymystiloineen. Itseasiassa siitä tulee turvapaikka, johon tekee mieli paeta, kun pitäisikin ehkä oikeasti etsiä se uusi epämukavuusalue tai turvapaikka jostain vähän tuntemattomammasta. Kun me suunnitellaan hyppyä tuntemattomaan, me toivotaan, että se hyppy tuo meille jotain mielettömän jännittävää vaihtelua ja siistiä sisältöä elämään. Että me löydettäisiinkin ihan uudet omat vahvuudet ja voimat, jotka auttaisivat saavuttamaan meidän tavoitteita nopeammin. Ja siis tän kaiken pitäisi tapahtua hetkessä.
Koska urheilu on mulle oi-niin-rakas aihe, niin otanpa siitä jälleen kerran käytännön esimerkin, jotta saan mun ajatuksia purettua vähän helpommin ymmärrettävään muotoon (lue: väännän sen avulla rautalangasta): sekä minä että sekuntikello (varmaan fysiikkavalmentajatkin... :)) ollaan sitä mieltä, että en ole ollut ihan ensimmäisenä siinä jonossa, jossa jaettiin nopeita soluja. Niitä kuitenkin on kuin onkin minunkin perimässäni, vaikka niiden jalostaminen käytäntöön vaatiikin vähän enemmän duunia. Tikapuut, portaat ja hermottavat treenit onkin itseasiassa mun todellinen epämukavuusalue harjoituksissa. Vitsit, että mä haluaisin kehittyä niissä ja tikata kuin esim. eräs H. Hämäläinen (ihan vaan esimerkkinä). Kyllä mä kaikkeni niissä aina mahdollisuuden tullen yritänkin, mutta silti, jos haluan purkaa pääkoppaa ajatuksista tai hankkia itseluottamusta omatoimitreenin muodossa, niin liian usein oon lyöttäytynyt lenkkipolulle sen sijaan, että olisin kokeillut miten se mielentila purkautuisikaan niihin nopeisiin liikkeisiin.
Elämässä on paljon suurempiakin kokonaisuuksia, kuin treenien sisältö. Nää onkin vaan esimerkkejä mun omasta elämästä ja haluaisinkin haastaa jokaisen tekstin lukijan miettimään, että uskaltautuisiko sinne omalle epämukavuusalueelle sittenkin vähän useammin. Ainakin kun hahmottaa, minkä verran siellä tulee todellisuudessa käytyä, voi puntaroida olisiko syytä vierailla siellä vähän enemmän (fysiikkakoutsi-Salmen kanssa oltiin yhtä mieltä, että mäkin rupean käymään).
Epämukavuusalue voi olla iso kokonaisuus tai pieni osa sitä. Ehkä jotakuta jännittää esiintyminen, ja päätyy siksi taka-alalle tai joku löytää aina vähän kivempaa tekemistä kuin kokeisiin lukeminen. Jollekin se on ensimmäinen kerta joogatunnilla (taas esimerkki omasta elämästä), koska on liikkuvuudeltaan jotakuinkin rautakanki ja jollekin se tarkoittaa omista ongelmistaan tai murheistaan puhumista ääneen.
Silloin, kun epämukavuusalueesta tuleekin turvapaikka, puhutaan esimerkiksi siitä, kuinka stressiä puretaankin työntekoon sen sijaan, että annettaisiin aikaa itselleen ja läheisilleen. Tai sitä, kuinka treenataankin kehityksen toivossa sen sijaan, että maltettaisiin tasapainottaa levon, ravinnon ja treenin kokonaisuus. Epämukavuusalue ei siis tarkoita meille kaikille samaa. Se ei ole välttämättä maksimisykettä, energiavajetta, ylitöitä tai univelkaa. Omille tavoilleen sokeutuu helposti, ja ne muuttuvatkin helposti turvaksi, kun joku heittää ilmoille ajatuksen muutoksen tarpeesta.
Myös mulla on epämukavuusalueita, joilla ei oo hirveesti tekemistä lentopalloilun kanssa. Niissä mä haluan haastaa itseäni ihmisenä, joka kuitenkin loppujen lopuksi olen sen lentopalloilijan takana - niin kuin kaikki meistä oman työnsä, koulutuksensa tai minkä tahansa sosiaalisen roolin kohdalla. Muistetaan kehittää myös sitä puolta.
Summasummarum, epämukavuusalueen käsitettä ei kannata rajata tiettyihin raameihin ikuisiksi ajoiksi, vaan sitä kannattaa laajentaa oman muuntautumiskyvyn mukaan. Lisäksi tekstin runsaista epämukavista sanoista huolimatta kannatan ehdottomasti sellaista elämäntapaa, joka saa elämän tuntumaan mielekkäältä ja mukavalta. Se taas ei tarkoita jatkuvaa, neuroottista epämukavuusalueen metsästystä, mutta siitä nauttimista, kun tuntuu taas onnistuneensa itsensä haastamisessa. :)
Kaiken tän vastapainoksi laitetaan kuvitukseksi kuitenkin kuva from the real comfort zone eli etelän auringonpaisteen alta... Nimim. marraskuu on suomalaisen parasta aikaa
Jos kuitenkin miettii vähän pintaa syvemmälle, niin ei toi tilanne kyllä ole mulle sellainen, joka herättää sellaisen tuntemuksen, että edessä on hyppy johonkin tuntemattomaan ja pelottavaan. Tottakai, joka kerta lähden nousemaan mäkeä vähän "nopeammin" tai vähän puhtaammin ilman nelivetoa jyrkänteissä, vaikka tiedän, kuinka fyysisesti äärimmäinen koitos on edessä. Silti toisaalta tiedän, että tuun selviämään rypistyksestä ja että nousun jälkeen pääsen turvallisesti endorfiinihumalaan. Urheilullisen kehittymisen kannalta edellytyksenä on se, että annan kaikkeni sinne jyrkänteelle, mutta se ei välttämättä tarkoita, että haastaisin itseäni totaalisen epämukavalla alueella. Itseasiassa mä nautin siitä, että saan tyhjennettyä koko kropan ja mulle kestävyysharjoittelu on vielä urheilullisestakin näkökulmasta kaikkein turvallisin tapa: siinä mä koen olevani vahvimmillani ja kykenevä tyhjentämään joka solun energiasta. Se ei silti tarkoita, että kestävyystreenit on aina kivoja ja helppoja, eikä niissä ikinä hapota. Päin vastoin, hullun hommaltahan se tuntuu (ja kuuluukin kai tuntua) mutta tiedän, että ne tuo mulle hyvän olon jälkeenpäin ja että saan niistä hirveesti itseluottamusta.
Toi epämukavuusalue voi siis muodostua aika koukuttavaksi kaikkine maitohappoineen, jälkiendorfiineineen ja väsymystiloineen. Itseasiassa siitä tulee turvapaikka, johon tekee mieli paeta, kun pitäisikin ehkä oikeasti etsiä se uusi epämukavuusalue tai turvapaikka jostain vähän tuntemattomammasta. Kun me suunnitellaan hyppyä tuntemattomaan, me toivotaan, että se hyppy tuo meille jotain mielettömän jännittävää vaihtelua ja siistiä sisältöä elämään. Että me löydettäisiinkin ihan uudet omat vahvuudet ja voimat, jotka auttaisivat saavuttamaan meidän tavoitteita nopeammin. Ja siis tän kaiken pitäisi tapahtua hetkessä.
Koska urheilu on mulle oi-niin-rakas aihe, niin otanpa siitä jälleen kerran käytännön esimerkin, jotta saan mun ajatuksia purettua vähän helpommin ymmärrettävään muotoon (lue: väännän sen avulla rautalangasta): sekä minä että sekuntikello (varmaan fysiikkavalmentajatkin... :)) ollaan sitä mieltä, että en ole ollut ihan ensimmäisenä siinä jonossa, jossa jaettiin nopeita soluja. Niitä kuitenkin on kuin onkin minunkin perimässäni, vaikka niiden jalostaminen käytäntöön vaatiikin vähän enemmän duunia. Tikapuut, portaat ja hermottavat treenit onkin itseasiassa mun todellinen epämukavuusalue harjoituksissa. Vitsit, että mä haluaisin kehittyä niissä ja tikata kuin esim. eräs H. Hämäläinen (ihan vaan esimerkkinä). Kyllä mä kaikkeni niissä aina mahdollisuuden tullen yritänkin, mutta silti, jos haluan purkaa pääkoppaa ajatuksista tai hankkia itseluottamusta omatoimitreenin muodossa, niin liian usein oon lyöttäytynyt lenkkipolulle sen sijaan, että olisin kokeillut miten se mielentila purkautuisikaan niihin nopeisiin liikkeisiin.
Elämässä on paljon suurempiakin kokonaisuuksia, kuin treenien sisältö. Nää onkin vaan esimerkkejä mun omasta elämästä ja haluaisinkin haastaa jokaisen tekstin lukijan miettimään, että uskaltautuisiko sinne omalle epämukavuusalueelle sittenkin vähän useammin. Ainakin kun hahmottaa, minkä verran siellä tulee todellisuudessa käytyä, voi puntaroida olisiko syytä vierailla siellä vähän enemmän (fysiikkakoutsi-Salmen kanssa oltiin yhtä mieltä, että mäkin rupean käymään).
Epämukavuusalue voi olla iso kokonaisuus tai pieni osa sitä. Ehkä jotakuta jännittää esiintyminen, ja päätyy siksi taka-alalle tai joku löytää aina vähän kivempaa tekemistä kuin kokeisiin lukeminen. Jollekin se on ensimmäinen kerta joogatunnilla (taas esimerkki omasta elämästä), koska on liikkuvuudeltaan jotakuinkin rautakanki ja jollekin se tarkoittaa omista ongelmistaan tai murheistaan puhumista ääneen.
Silloin, kun epämukavuusalueesta tuleekin turvapaikka, puhutaan esimerkiksi siitä, kuinka stressiä puretaankin työntekoon sen sijaan, että annettaisiin aikaa itselleen ja läheisilleen. Tai sitä, kuinka treenataankin kehityksen toivossa sen sijaan, että maltettaisiin tasapainottaa levon, ravinnon ja treenin kokonaisuus. Epämukavuusalue ei siis tarkoita meille kaikille samaa. Se ei ole välttämättä maksimisykettä, energiavajetta, ylitöitä tai univelkaa. Omille tavoilleen sokeutuu helposti, ja ne muuttuvatkin helposti turvaksi, kun joku heittää ilmoille ajatuksen muutoksen tarpeesta.
Myös mulla on epämukavuusalueita, joilla ei oo hirveesti tekemistä lentopalloilun kanssa. Niissä mä haluan haastaa itseäni ihmisenä, joka kuitenkin loppujen lopuksi olen sen lentopalloilijan takana - niin kuin kaikki meistä oman työnsä, koulutuksensa tai minkä tahansa sosiaalisen roolin kohdalla. Muistetaan kehittää myös sitä puolta.
Summasummarum, epämukavuusalueen käsitettä ei kannata rajata tiettyihin raameihin ikuisiksi ajoiksi, vaan sitä kannattaa laajentaa oman muuntautumiskyvyn mukaan. Lisäksi tekstin runsaista epämukavista sanoista huolimatta kannatan ehdottomasti sellaista elämäntapaa, joka saa elämän tuntumaan mielekkäältä ja mukavalta. Se taas ei tarkoita jatkuvaa, neuroottista epämukavuusalueen metsästystä, mutta siitä nauttimista, kun tuntuu taas onnistuneensa itsensä haastamisessa. :)
Kaiken tän vastapainoksi laitetaan kuvitukseksi kuitenkin kuva from the real comfort zone eli etelän auringonpaisteen alta... Nimim. marraskuu on suomalaisen parasta aikaa
