Onko ympäristön hyvinvoinnilla paikkaa urheilijan arvomaailmassa?

Muun muassa perhe, ystävät, terveys ja koulutus ovat monelle urheilijalle oman urheilu-uran ohella arvoja, joita kyllä pidetään tärkeinä mutta joista toisinaan joudutaan tinkimään. Arvomaailma ajaa urheilijankin silloin tällöin motiivikonflikteihin, ja omia arvoja joutuu taas pohtimaan urakalla; mikä itselle on tärkeintä. Itse ajattelen, että pidemmän päälle kyse on kuitenkin valinnoista, ei niinkään uhrauksista, sillä jos jatkuvalla syötöllä kokisi uhraavansa asioita, saattaisi olla paikka pysähtyä miettimään, miksi valinnat tuntuvat toistuvasti turhan raskailta. Tottakai joskus tuntuu, että olisi voinut valita myös toisin, mutta niin kauan kuin näitä tilanteita on vähemmän kuin niitä, joissa omat valinnat tuntuvat perustelluilta ja oikeilta, ollaan hyvässä tilanteessa. 

Viime aikoina pinnalle on noussut niin globaalilla kuin kansallisella tasolla ilmastonmuutos, johon liittyy arvona esimerkiksi juuri ympäristöstä huolehtiminen ja sen kunnioittaminen. Tähän jatkuvasti polttavaan puheenaiheseen on tuotu virkistäviä ja herätteleviä näkökulmia myös urheilun kannalta, mikä sai myös allekirjoittaneen mietteliääksi. Kuinka paljon urheilijan yksilötasolla on mahdollista vaikuttaa tinkimättä omista tavoitteista? Mikä on urheilijan rooli yhteiskunnallisessa keskutelussa? Olisivatko juuri urheilijat oikeita henkilöitä tuomaan esiin vastuullisuuden merkitystä? Tietysti on myös toisenlaisia mahdollisuuksia tarkastella asiaa; urheilijoiden määrä siitä reilusta 7 miljardista on niin pieni, että nimenomaan yksilötason valinnat tuskin kääntävät maapallon kelkkaa. Toisaalta, jos siihen lähdetään, voidaan jokainen maapallon ihminen todennäköisesti lokeroida pienempään ihmisryhmään, ”jonka valinnoilla ei ole väliä ison kuvan kannalta”. 

Halusin itse kirjoitella aiheesta myös sen takia, että olen viime vuosien aikana sekä tietoisesti että tiedostamatta alkanut tehdä yhä enemmän etenkin arjen valintoja ympäristön ehdoilla. Tietysti iso linja on omassakin elämässä ollut mennä urheilu edellä, mutta se mikä alkoi muovipussien pois jättämisellä ruokakaupassa on tuonut yhä kriittisempää suhtautumista omiin kulutustottumuksiin myös laajemmassa kuvassa. Esimerkiksi kotimaisessa naislentopalloilussa tulee harvemmin lennettyä, joitakin Rovaniemen ja Kuusamon pelireissuja lukuunottamatta, mutta kansainvälisten sarjojen ja kilpailujen parissa lentäminen on käytännössä pakon sanelema juttu. Lienee aiheellista ottaa tarkasteluun ylipäätään se määrä, minkä verran urheilu globaalisti kuluttaa, kun isojen sarjojen ja seurojen yksityiskoneet painelevat paikasta toiseen jatkuvalla syötöllä. Urheilija ei ole ainoa, joka väsyy tästä reissaamisesta. Mutta miten sitten yksittäinen urheilija voisi näiden isojen instituutioiden edessä pistää arvojaan vaakakuppiin, kun käytännössäkin on vain yksi vaihtoehto, jos haluaa haastaa itseään parhaissa mahdollisissa ympäristöissä? Ehkä kaikki alkaa siitä, lähteekö sitten esimerkiksi off-seasonilla täältä pohjoisesta Thaimaan lämpöön vai ottaako ilon irti kotimaan matkailusta. Eikä se niin mene, että urheilijat ovat ainoita, joiden ei pitäisi lentää Thaimaaseen, mutta ainakin itse koen, että isommassa kuvassa kyseessä on taas yksi oma valinta, josta haluaisi kantaa vastuuta edes hiukan. 

Liikunnallinen elämäntapa noin yleensä on itsessään jo ympäristöystävällinen, jos esimerkiksi tulee autoiltua vähemmän luottaessa hyötyliikunnan voimaan pyörän selässä tai vaikkapa ihan kävellen. Itsekin on välillä tullut manattua, miksei aikoinaan alkanut säästämään omaan autoon (niin, ei ole puhtaasti ollut arvovalinta tämäkään), kun haluaisi päästä mutkattomammin paikasta A paikkaan B, mutta kyllä sitä on tullut pärjäiltyä pyöräilyn, kävelyn, kimppakyytien ja julkisen liikenteen voiminkin vallan mainiosti. 

Myös ravintopuolella urheilulla ja urheilijoilla on mahdollisuus kannustaa kasvispitoisempaan ruokailuun isommalla väestötasolla. Itse esimerkiksi koen, että jos minulle olisi suunnilleen neljä-viisi vuotta sitten joku kertonut, että kasvikset ruokavaliossa on paljon muutakin kuin väriä ja ravintoaineita lihan ja hiilarin kyljessä, olisi itsenäistynyt minäni varmasti oppinut alun alkaenkin kiinnostumaan monipuolisemmasta ruuanlaitosta. Eikä siinä, meillä on aina syöty laadukasta perinteistä kotiruokaa, johon on kuulunut puolelle lautaselle perinteisesti salaatit, keitetyt kasvikset, uunivihannekset jne. Mutta kun sitten muutin ensimmäisen kerran kotoa itsekseni kokkailemaan, niin siinä vaadittiin melkoista mielikuvitusta, että sai kanasta, jauhelihasta, riisistä ja pastasta loihdittua jotain uutta. Kun sitten (yllättäen) somen kautta ajauduin ottamaan kasvisruoasta lisää selvää, huomasin, miten paljon vaihtelua kasvisruoka toi omiin tottumuksiin. Esimerkiksi, kun lukion aikana koululounaan ohella tuli viikossa kokattua pari erilaista lämmintä ruokaa, joista siis yhdestä söi pari-kolme illallista, sai paletti aika paljon enemmän väriä, kun vaihtoehtoja olikin tuplasti. Oma siirtyminen kasvispainotteiseen ruokailuun tapahtui loppuviimeksi juurikin tuon monipuolisuuden ansiosta, ja vasta myöhemmin tuli ymmärrettyä, kuinka paljon valinnalla on myös eettistä ja ekologista painoarvoa yksilötasolla. Ja kun puhutaan urheilusta, on väärin odottaa laajaa kampanjaa täysin kasviperäisen ruuan puolesta, mutta yleisöä olisi tavoitettavissa pelkästään lihan ohelle tuotavista vaihtoehdoista ilman ylimääräistä demonisointia ja esikuvilla on aina kova painoarvo varsinkin nuorten valintojen maailmassa.  

Sitä on oppinut vuosien saatossa onneksi myös kuluttamaan vastuullisemmin, eikä enää tarvitse kaupan hyllyiltä uusia farkkuja, koska olisi vaan kiva, että olisi uudet farkut - varsinkin, kun nykyisellä elämäntyylillä farkut eksyy päälle kerran kahdessa viikossa. Sen sijaan ostan yhä uudet peli- ja juoksukengät, jotta jalat voivat mahdollisimman hyvin, koska kroppa on tärkein työväline urheilussa. Lisäksi mä nyt vaan joudun pesemään todennäköisesti useammin pyykkiä kuin keskivertokansalainen, koska treenimäärät siihen pakottaa. Aion käyttää kovasti ympäristöä kuormittavan nautateollisuuden maitotuotteita, jos esimerkiksi reissun päällä tilanne sitä vaatii, koska se on joskus mun kropalle paras vaihtoehto esimerkiksi palautumisen kannalta. Ja nämä ovat maapallon kannalta itsekkäitä valintoja, mutta teen parhaani. Siinä missä kuka tahansa, myös mä voin  urheilullisesta tavoitteesta riippumatta tiskata tiskit käsin, olla ostamatta uusia asioita ostamisen ilosta, käydä kaupassa kävellen tai pyörällä, kierrättää roskat, minimoida ruokahävikin jne. Vaikka nämä on pieniä yksilötason juttuja, ne ovat monelle pieniä askelia kohti kokonaisvaltaisempaa tapaa elää ja kuluttaa. Mä uskon, että myös urheilun parissa on mahdollista vaikuttaa yksilötasolla ilman, että oma ura tai kehittyminen kärsisi siitä. Mitään älämölöä ei tarvitse pitää, pelkoa ei tarvitse lietsoa eikä ketään tarvitse syyllistää, mutta kannustaminen ja esimerkki ovat kenelle tahansa myönteinen tapa tuoda tätä tärkeää aihetta esille.

Pettymyksiltä pakenemassa

Kuten monella muullakin elämän osa-alueella, huippu-urheilun maailmassa tuloksen tekeminen on kaikista puolueettomin ja pelkistetyin mittari sille, onko asioita tehty tarpeeksi hyvin. Kun useampi asettaa tavoitteekseen olla jossakin asiassa paras, ja useimmiten vain yksi sitä sitten tulosten valossa voi olla, auttamatta joku pettyy. Ja pettymys - se on kamala tunne. Pettymys saa kyseenalaistamaan kaikki valinnat, tehdyn työmäärän ja sen sataprosenttisen heittäytymisen. Karvaimmillaan se tuottaa suhteessa paljon enemmän tuskaa kuin voittaminen iloa. Ja kun sitä sitten tarpeeksi usein pettyy, ei enää posi riitä. Siispä onneksi pessimisti ei pety.

Koko aihe pulpahti pinnalle omassa ajatusten syvässä ja arvaamattomassa valtameressä, kun kuluneen viikon on enemmän ja vähemmän seurannut ennakointia miesten lentopallon MM-kisoista, joissa Suomi pelaa historiallisesti toista kertaa peräkkäin (jos kehtaa, saa innostua). Takana ei ole varmaan ulospäin (=tuloksellisesti) yhtä vakuuttava jakso kuin neljä vuotta sitten, mutta silti itse jaksoin aidosti hämmästyä siitä, kuinka innovatiivisesti jaksettiin asia toisensa jälkeen pohtia ja etsiä niitä seikkoja, jotka ovat pielessä tai jotka tulevat todennäköisesti menemään pieleen. Positiivisuuden pilkahduksia oli kuitenkin esimerkiksi tämä Mikko Hannulan juttu, joka ei edes edusta optimismia (okei, kyllä siellä kerran hehkutettiin), vaan oikeasti sitä realismia, jonka pariin moni pessimisti itsensä lokeroi. 

Kun sitten puhutaan pessimismistä urheilukisojen ennakoinneissa, uutisoinneissa ja jälkipyykissä, on varmasti moni laji kansallisesti vielä kovemman ryöpytyksen parissa. Kun itse seurasi mediasta, millaista myllytystä esimerkiksi yleisurheilu sai osakseen EM-kisojen aikaan, oli aika hämmentynyt fiilis. Isoimpana kysymyksenä mielessä oli sen jälkeen, että mitä sillä kaikella väärin ja huonosti tehtyjen asioiden puimisella sitten ajetaan takaa. Oikeastihan kovat jätkät ja mimmit on niitä, jotka pyrkivät tuomaan ratkaisuehdotuksia ja tekemään asioita niiden saavuttamiseksi. Niin; eivät sittenkään niitä, jotka odottavat puheenvuoroaan siihen keskusteluun, jossa pääsee kertomaan, mikä omasta mielestä meni eniten pieleen. 

Kuten jo totesin alussa, ymmärrän ja tiedostan täysin tuon täydellisen puolueettoman ja kiistattoman mittarin - siis tuloksen - painoarvon, kun sitten urheilusta puhutaan. ”Parhaimmillaan”, kun tulos ja tavoite kohtaavat, voidaan todeta, että kaikki meni odotusten mukaisesti. Mutta auta armias, kun joku uskaltaa asettaa vähän oletettua kovemmat tavoitteet. Innokkaimmat pessimistit eivät malta odottaa edes koko lopputulosta, vaan palavat halusta päästä lyttäämään odotuksia jo ennen aikojaan. Niin, edes hippusen realistisempi pessimisti odottaa sentään lopputuloksen, ja kertoo sitten, kuinka odotettavissa oli, etteivät tavoitteet täyttyneet. 

Lisäksi, isossa kuvassahan pessimismi on täysin luonnollista; se on evoluution tuotosta, sillä lajin selviytymisen kannalta on ollut elintärkeää keskittyä vaaroihin ja haasteisiin (aiheesta mm. täällä). Tavallaan sitä kuitenkin sisimmässään pieni ihminen toivoisi, kun puhutaan esimerkiksi urheilusta, jossa ei sitten kuitenkaan ole lajin selviytyminen suurimpana panoksena, että olisi mahdollisuuksia taipua edes realismiin. Optimismihan ei ainakaan meidän suomalaisten parissa ole kovin kovassa huudossa, koska optimistit ovat täällä harvemmin yhtä oikeassa kuin pessimistit (just in case: tämä tässä on paradoksi). Realismi sen sijaan parhaimmillaan edustaa sitä kultaista keskitietä. Realistinen näkökulma käsittelee ne syyt, miksi odotettu tavoite on mikä on. Realistinen näkökulma pui risut ja ruusut, kummatkin suoraselkäisesti ja puolueettomasti. Joskus on niin, että toisia on enemmän kuin toisia, mutta aika harvoin kuitenkaan ollaan siinä tilanteessa, että vain toisia on tarjolla. Mutta kuten vanha, jopa kliseinen, jo mainittu fraasi "pessimisti ei pety" kertookin, onhan se houkuttelevampaa asettua sille puolelle, jolla on sitten periaatteessa vain voitettavaa. Niin, suurin menetys olisi pahimmillaankin se, etteivät omat julistukset ja vedonlyönnit osuisi, mikä sitten kuitenkin tarkoittaisi samalla sitä, että menestystä tulisi. (Onneksi se menestys on kuitenkin yleensä kertaluontoista, eikä kovin säännönmukaista, ja siinä mielessä yhden kerran jälkeen ei ala vielä oma pessimismi mietityttämään.)

Mutta kuka hullu täällä sitten enää jaksaa unelmoida, jos todennäköisyys törmätä pessimistiin on niin suuri, ettei optimistikaan jaksa uskoa, ettei sellaiseen törmäisi? Niin, kai sitä sitten huippu-urheilussakin pärjää vain naiiveimmat, lapsellisimmat, hulluimmat, piittaamattomimmat, vastuuttomimmat ja optimistisimmat homo sapiensit, jotka uskovat enemmän mahdollisuuksiin kuin uhkiin ja jotka ovat valmiita kohtaamaan haasteet muiden ennakko-oletuksista huolimatta. Onneksi siis olympialaiset kisattiin ensimmäistä kertaa vasta 1896 ja laji oli ehtinyt jo vakiinnuttaa asemansa, muuten olisi voinut ihmiselle käydä huonosti.

Uusien tuulien pyörityksessä

Kuluneet kolme viikkoa uusissa hämäläisissä maisemissa ovat vierähtäneet melkein pelottavan nopeasti. Ainakin sen verran nopeasti, että sitä ymmärtää, kuinka jokainen päivä seuraavan neljän viikon aikana ennen kauden alkua tulee tosiaankin tarpeeseen. Ensimmäisen viikon tunnustelujen jälkeen oman vuokra-asunnon nurkat ovat tuntuneet omilta ja Elenia-areena kotisalilta. Niin, nelisen vuotta sitä tuli käytyä sekä onnistuneilla että epäonnistuneilla ryöstöretkillä, ja yhtäkkiä sitä on ihan muina naisina asettunut taloksi. Kotiutumisesta treeniympäristöön iso kiitos kuuluu jo nyt joukkuekavereille, staffille ja muulle seuraväelle, johon hallilla on tullut törmättyä - kiva nähdä, kuinka alusta asti ollaan päästy tekemisen meininkiin. 

Tässä treeniä, ruokaa ja lepoa tykittäessä sitä on tullut mietittyä, että mikä sitten ajan myötä ottaa sen uuden ja alkuhuuman paikan. Pre-seasonin arkirytmi maanantaista perjantaihin on jo rutinoitunut, ja viikonloppuisin siinä lepäämisen ohella koettaa keksiä jotain, mikä veisi ajatukset vielä lentopalloilun ulkopuolelle, kun kauden intensiteetti ei ole vielä ehtinyt kiiriä lihaksistoon ja keskushermostoon. Pelinälkäkin alkaa pikkuhiljaa olla niin kova, että ajatukset hamuilevat auttamatta syyskuun loppupuolelle (onneksi tähän nälkään helpotusta on luvassa treenipelien myötä). Mutta kuten jo mainittu, samalla sitä vielä iltaisin treenipäivän päätteeksi toteaa, että ei kannata miettiä vielä illallista tai seuraavaa aamutreeniä pidemmälle. 

Mikä siinä vaihtelussa sitten virkistää? Meistä jokainen mieltää sanalle ”uusi” omat synonyyminsä: jännittävä, toivottu, tuntematon, pelottava, välttämätön, ahdistava, mielenkiintoinen, erilainen, vaarallinen jne. Ja onneksi meissä on jonkinlainen sekoitus näitä kaikkia; pysymme liikkeessä, mutta emme pelkää pysähtyäkään. Toisinaan kun tuntuu, että on tullut pysyttyä paikallaan liian pitkään, alkaa se uudistumisen tuntematon ja mielenkiintoinen puoli nostaa päätään. Toisaalta, kun on käynyt tarpeeksi muutoksia tarpeeksi lyhyen ajan sisällä, alkaa rutiinien turvallisuus ja stressittömyys houkutella. Juuri tätä pysähtymisen ja etenemisen tasapainoa sitä haluaisi itsekin tavoitella. Hirveästi olisi vielä nähtävää ja koettavaa, ja varsinkin kun kokemukset uudesta ympäristöstä ovat jo nyt olleet niin positiiviset, sitä alkaa jäädä koukkuun tähän alkuhuumaan. Omalla kohdalla tuohon alkuhuumaan jää kiinni nimenomaan se tunnepuolinen minä, joka janoaa uusia kokemuksia ja jännitystä elämään. Tässä kohtaa järkiminäni puuttuu peliin, ja muistuttaa, että jos jo lyhyessä ajassa on saanut irti paljon, mitä pitkäjänteinen sitoutuminen voi tarjotakaan - sinänsä varmaan ihan yleispätevää muillakin elämän osa-alueilla. 

Juuri nyt pääsen siis fiilistelemään melkoista endorfiinihumalaa iltaisin omassa pikku yksiössäni vedettyäni sitä koko pitkän päivän, vaikka perisuomalainen pessimisti sisälläni pitääkin jalat maassa ja muistuttaa, että marraskuun sääilmiöihin on enää kaksi kuukautta, eikä salille polkeminen ole kohta enää niin jännittävää. Tulevina viikkoina höyryt tulevat varmasti tasoittumaan, kun päästään tosiaan kunnolla treenipelien pariin, ja sitä kautta henkisesti kuormittavammin valmistautumaan kauteen. Ja kun palttiarallaa kuukauden päästä palataan Nurmosta ensimmäiseltä vierastuplalta, alkuhuuma alkaa siitä eteenpäin tasoittua huolella. 

Onneksi elämä, urheilu ja pienimpänä yksikkönä lentopallo ovat kuitenkin niin yksinkertaisia, että sisäisellä motivaatiolla pääsee alkuhuumankin jälkeen pitkälle. Tässä kohtaa ”pitkälle” ei välttämättä tarkoita konkreettisia mittareita siitä, millä tasolla kukin sitä absoluuttisesti suorittaa vaan sitä, mitä tunteita suorittaminen meissä saa aikaan. Ja koska tiedän, millaisia tunteita ja hienoja vaiheita lentopallo on mulle jo tässä kohtaa parhaimmillaan tarjonnut, janoan niitä lisää. Esimerkiksi siksi haluan päätoimisesti pelkästään pelata tällä hetkellä; ottaa kaiken irti (pitäen kuitenkin samalla huolen siitä, ettei pikkusiskon täysin aiheellinen pelko siitä, että syrjäydyn yhteiskunnasta, käy toteen). Kaiken irti ottaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nyt elämä on helppoa ja hauskaa, eikä tarvitse tehdä mitään mistä ei tykkää. Jos haluaa saavuttaa parhaan version itsestään, pitää pystyä rämpimään suot ja ylämäet, jotta pääsee nauttimaan myötätuulesta rullatessa sopivan loivaa rinnettä alas. Päätös siitä, että syvänteet ovat vain vaiheita, tulee sisältä. Sitä oppii, kuinka vahva on, kun joskus tulee vastaan taakka, jota ei jaksakaan yksin kantaa. Ja että sitä tulee vahvemmaksi ajan myötä, eikä se tosiaan tapahdu rallatellessa alkuhuuman vallassa vaan juurikin silloin, kun tuntuu, ettei enää jaksa. 

Allekirjoittaneen on tosi helpottavaa rallatella pitkästä aikaa alas rinnettä, kun tuntuu, että takana on loputon suo, joka ei sitten ollutkaan loputon. Ja kun taas pitää alkaa edetä siinä vähän haastavammassa tasamaastossa tai rypistää ylämäessä, on siihen valmis. 

Inspiraatiota jokaiselle syksyyn, sisälsi se sitten hyppyä uuteen ja tuntemattomaan tai paluuta tuttuun ja turvalliseen. 

Identiteettikriisissä

Oon kirjoittanut tän tekstin joskus viime keväänä, kun loukkaantumiskierre riepotteli mua oikein olan takaa. En kuitenkaan uskaltanut julkaista tätä tekstiä vielä silloin, enkä edes tiedä miksi. Haluaisin kuitenkin jakaa näitä ajatuksia, koska loukkaantumiset koskee valitettavan isoa osaa urheilijoita jossain kohtaa uraa, ja vaikka kuntoutusjaksollakin jaksaisi olla ulospäin positiivinen, usein sisällä myllertää. Mutta yleensä, kun jaksaa etsiä positiivisia asioita ja elää päivä kerrallaan, asiat järjestyy. 


En ole taideihminen. Ainakaan siinä mielessä, että en ole käynyt museoissa koulun retkien ulkopuolella enkä liiemmin osaa nimetä taiteilijoita, joita ei ole kuvaamataidon ja taidehistorian tunneilla opetettu (no, jos sieltäkään). Ehkä tähän kaikkeen liittyy myös se, että en koskaan oppinut piirtämään ja olinkin vahvimmillani abstraktien töiden parissa, kun ei tarvinnut työskennellä paineen alla tai yrittää vakuuttaa itselleen, että lopputulos on juuri sellainen kuin kuvittelin. En ole myöskään mitenkään mainittavan harras musiikin saralla. En ole käynyt konserteissa tai festareilla. Tietysti salolaiseen identiteettiin kuuluu jokunen iltatorikeikka, Power Cupissa on ollut kivasti suomalaisia eturivin artisteja, ja livemusaa kuulee milloin missäkin, mutta en kehtaa kyllä sanallakaan analysoida Emma-gaalan valintoja, Grammy-palkinnoista puhumattakaan. Tottahan toki musiikki soi päivittäin kotona tai reissussa, mutta turvallisin valinta mulle on joku Spotifyn top-listoista. Silti pystyn nyt saamaan pientä otetta siihen tunteeseen, kun taiteilija ei löydä inspiraatiota tai laulajalla ei ääni kulje.

Aasinsiltana tästä päästäänkin otsikon aiheeseen, identiteetin hukkaamiseen. Siis siihen, kun et ehkä pääsekään toteuttamaan itseäsi ainakaan niin kuin olit suunnitellut ja ajatellut. Mun kohdalla tilanne on se, että loukkaantuminen on vaivannut vuodenvaihteen paikkeilta, ja jokainen päivä onkin alkanut tuntua vähän pidemmältä kuin silloin täysin terveenä. Urheilijan tärkeimmät työkalut ovat kuitenkin oma kroppa ja mieli, ja kun toinen lakkaa pelittämästä, niin toisen kuormitus kasvaa vähän turhan paljon. Toimettomaksi en ole suinkaan jäänyt, päin vastoin; kuntoutuminen mahdollistaa paljon sellaisia harjoitusmuotoja, joita ei ehdi välttämättä kilpailukauden aikana harjoittaa. Siitäkin huolimatta, koetteleehan se korvien väliä, kun et pääsekään laittamaan itseäsi likoon suunnitellusti siinä jutussa, jolle olet päättänyt omistautua etkä pääse auttamaan ainakaan sen alunperin kaavaillun roolin raameissa joukkuetta eteenpäin sen tavoitteissa. 

Mulle tärkeää on myös ollut asiassa kuin asiassa uuden oppiminen. Pitkään se liittyi pääosin kouluun ja lentopalloon, ja viime syksynä asennoiduin siihen, että kaiken oppimiseen suunnatun kapasiteetin voikin kohdistaa pelkästään lentopalloon. Yhtäkkiä sitä oltiinkin vähän tyhjän päällä, ja fiilikset olivat vähän ristiriitaiset. Tuntui, ettei ole yhtäkkiä mitään opittavaa, vaikka oppiminen on ihan loputon käsite. Silloin vaan tuntui, etten voi oppia mitään uutta ja innostavaa, jos en pääse harjoittelemaan täysillä lentopallon parissa. 

Myös mun sosiaalinen identiteetti joutui koetukselle, kun ei päässytkään treenaamaan päivittäin niiden mahtavan 13 joukkuekaverin kanssa. Siispä treenaaminen tuntui aluksi melkoiselta pakertamiselta, vaikka meitä kuntoutujia nyt (valitettavasti) onkin useampi. Ja vaikka ollaankin yhdessä ja tavoite kuntoutumisessa on sama, ei meillä kuitenkaan samoja vammoja ole. Onneksi ollaan saatu toisistamme voimaa, eikä kaikki voimavarat ole valuneet hukkaan tätä tilannetta sadatellessa, vaan myös itseämme ja toisiamme tsempatessa. Treenaamisen lisäksi tuntui, ettei oikein muutenkaan saa sosiaalisesti itsestään kaikkea irti. Ei haluaisikaan olla niin paljon ihmisten ilmoilla, kun ei oikein viihdy edes yksin tän hetkisessä tilanteessa.

Kuulostaa melkoiselta kaaokselta, mutta jossain kohtaa sitä vaan piti päättää, että tää on sittenkin vaan mahdollisuus tulla vahvempana takaisin, vaikka se sitten vaatisi vähän venymistä siitä omasta kuoresta.

Esimerkiksi päätin ottaa uudesta harjoittelu- ja kuntoutusjaksosta kaiken irti. Nyt mun ei tarvitsekaan miettiä, että lähteekö pomppu ensi viikonloppuna, ja onko käsi tarpeeksi herkkänä. Mun maali onkin vähän kauempana, ja tänään voin tykittää treenin pelkästään sen hetkisen kropan olotilan ehdoilla. Tottakai moni harjoittelumuoto on kevyempää kuntouttavaa, mutta niissäkin edistyminen on tosi voimaannuttavaa. Yhtä lailla jokainen harjoitus vaatii sen täyden keskittymisen ja mentaliteetin, kuin tähänkin asti. Teen tätä paitsi kuntouttaakseni itseni, myös siksi, että saan palata mahdollisimman pian mukaan joukkueeseen, ja tavoittelemaan niitä meidän yhteisiä tavoitteita. 

Uuden oppimisen löysin onneksi uusista harjoitteista, mutta myös kansien välistä. Kirjojen lukeminen on ollut tosi rentouttavaa ja siinä mielessä tosi palkitsevaa, että olen saanut sieltä paljon uutta. Esimerkiksi Ilkka Virolaisen ja Harri Virolaisen Mielen voima urheilussa (Viisas elämä) on auttanut ymmärtämään paljon niistä voimavaroista, joita voin harjoittaa ihan sataprosenttisesti oman suorittamisen kannalta ja oon tätä päässyt työstämään myös ihan käytännössä. Myös Karo Hämäläisen Alex (Otava) oli virkistävä lukukokemus, josta vasta uutta oppikin, sillä en ole oikein koskaan politiikan kentille astunut. Kolmas kirjavinkki (nää on ihan vilpittömästi mun suosituksia, ei maksettua sisältöä) onkin yritysmaailman puolelta, Terho Puustisen ja Mika Mäkeläisen Taivas+Helvetti (One on One Publishing Oy) ja se kertoi aikamoisen voimaannuttavia tarinoita yrittämisen puolelta. Yhteistä näille kaikille oli tosiaan se oppiminen, mutta myös niiden antamat konkreettiset esimerkit siitä, kun kaikki laitetaan oikeasti peliin.

Sitten se sosiaalinen elämä... Mähän jätin oman kämppäni tyhjilleen pariksi viikoksi, jotta käytännön elämä (kulkeminen, aikatauluttaminen jne.) onnistuisi mutkitta, kun kävely oli rajoitettu ihan minimiin, ja asustelin pari viikkoa tyhjäksi jääneessä makuuhuoneessa kotikotona. Siellä itseasiassa huomasin saavani hirveästi voimaa siitä, kun perhe olikin taas osa arkea, sillä yksin asuminen on pidemmän päälle, noh, yksinäistä. Kiitos siis perheelle siitä, että piditte mut järjissäni silloinkin, kun ei tehnyt mieli mennä minnekään Hanhivaaran kuntosalia, Salohallia tai uimahallia lukuunottamatta. Niin vaan sitä pikkuhiljaa sai kasattua sekä mielensä että kroppansa siihen kuntoon, että voikin taas käydä lounaalla ja ruokakaupassa just silloin, kun itse haluaa, ja olla oma iloinen ja positiivinen itsensä. 

Kaikesta, kuten tästäkin tilanteesta, löytyy jotain hyvää. Mutta tottahan toki tää sen verran epämukavalta tuntuu, että ei tähän halua jäädä. On vaan huomattavasti helpompi elää päivä kerrallaan, kun osaa nauttia edes jossain määrin siitä erilaisuudesta ja nähdä kolhut osana kasvua ja kehittymistä. Nyt sitä myös selkeästi hahmottaa, mikä siinä urheilussa oikeasti viehättää. Ja puhun nimenomaan urheilusta yleisellä tasolla, en pelkästään lentopallosta. Ei niitä fiiliksiä vaan saa mistään muualta, en ainakaan minä.


Voimaa ja positiivisuutta kaikille, jotka kamppailee samanlaisten ajatusten kanssa. 

Vaikeuksien kautta voitettuun hopeaan

Voitettu hopea ei ole kuulunut meikäläisen sanavarastoon ainakaan ennen kulunutta vuotta (=hullun kova voitontahto). Palasen siitä sain maistaa naisten maajoukkueen mukana viime kesänä, kun Euroopan liigassa voitettiin juurikin hopeaa. Kuitenkin erityisesti tämän Mestaruusliiga-kauden jälkeen on todettava, että sellainen todellakin on olemassa. Erityisesti siksi, että tällä kaudella alusta asti loppuun saakka kulta oli ainoa tavoite.

Meillä oli joukkueena todella hankala kausi. Ensin tuli tuloksellinen pettymys kauden alkupuolella Mestarien liigan karsinnoissa, ja siitä eteenpäin vuorossa olikin muutaman viikon ajan karvasta kalkkia loukkaantumisten ja raskaiden tappioiden siivittämänä (CEV Cup ja Suomen Cup). Syvimmissä vesissä oltiin tammikuun alkupuolella, ja kun nyt vertaa sunnuntaista joukkuetta siihen tammikuiseen, ollaan me kyllä kasvettu ihan hirveästi. 

Realismi on meidän tilanteessa ihan tervetullutta. Ehkä tässä on muistutus jokaiselle, että vaikka kuinka LP Viestissäkin on totuttu menestykseen, se ei ole itsestäänselvää, ja jokainen meistä on ihan tavallinen kuolevainen. On vaan fakta, että jos joukkue ei kauden aikana pääse harjoittelemaan yhdessä, on sen pelin kehittyminen pelkästään otteluiden varassa, ja samalla se on yhä enemmän riippuvainen yksilöiden suorittamisesta. Siinäkin mielessä hopea oli meille hieno saavutus, ja on pelkästään oikein, ettei Mestaruusliigassa ole asiaa kultamitalille ilman määrätietoista ja onnistunutta  koko kauden mittaista harjoittelupohjaa. 

Vaikea kausi ei ole kuitenkaan meille mikään tekosyy, jonka taakse mennään piileskelemään. Tiedän, että muillakin joukkueilla on varmasti ollut haasteita, ja harvoin syyskuun alkuhuuma kantaa koko kauden läpi. Lisäksi ajatellen erityisesti meidän finaalisarjaa, vaikka takana olisi ehjempikin kausi, on ehdottoman kova juttu vetää paras viidestä-finaalisarjan viidenteen peliin yksi kauden parhaista peleistään - siitä kultamitalin ohella onnittelut HPK:lle! Meidän terveystilanne on vaan osa realismia, ja mun mielestä me pystyttiin vastaamaan tilanteeseen ihan omilla ylärajoillamme. Esimerkiksi runkosarjan voittoon venyminen oli meiltä tosi tärkeä saavutus. Se ei tarkoittanut etukäteen mitään, mutta varmasti mahdollisti meille vähän mutkattomamman tien tähän pisteeseen. Enkä tarkoita edes sitä, kuka tuli vastaan, vaan sitä, että meillä oli päätyyn asti kotietu ja meidän kevään pisin pudotuspelimatka oli Kangasalle (2,5 h). Pieniä mutta isoja juttuja palautumista ajatellen etenkin meidän terveystilanteessa.

Mutta kuten sanottua, vaikeuksien taakse piiloutuminen ei ollut mielessä ensimmäisenä sunnuntaisen tappion jälkeen. "Me oltais ansaittu tää" oli varmasti monen ensimmäinen ajatus, ja niin mustakin: ihan kullanarvoista taisteluahan me esitettiin loppuun saakka. Takki ei ollut missään kohtaa auki, se oli vain jo liian tyhjä. Mutta urheilussa voiton lopulta ansaitsee voittaja. Ihan yhtälailla hämeenlinnalaiset ansaitsivat voittonsa; siellä on tehty ihan samalla tavalla töitä, vaan ehkä erilaisten asioiden parissa kuin me kuluneella kaudella. 

Pettymys on siis tottakai suuri, vaikka se alkaakin yhä enemmän hälventyä ylpeyden ja helpottuneisuuden tieltä. Kuten alussa mainitsin, kulta oli loppuun saakka meidän tavoite, eikä alkuun lohduttanut laisinkaan meidän venyminen neljännessä ottelussa, niin hieno kuin se olikin. Lopputuloshan olisi ollut sama, vaikka oltaisiin taivuttu jo siellä. Tuon taisteluvoiton merkitys tuleekin siinä, että jos me oltaisiin annettu periksi tuolloin torstaina, ei me oltaisi laitettu peliin kaikkeamme. Kun on taistellut joukkueena itsensä siihen pisteeseen, missä me oltiin juurikin torstaina siinä kello kahdeksan maissa, on kaksi vaihtoehtoa, mutta onneksi meillä oli mielessä vain yksi. Siinä kohtaa meistä jokainen jätti kaikkensa Elenia Areenalle, eikä ihan saatu enää koottua samaa energiaa sunnuntaiksi. Pettymyshän se on, ettei tosiaan saatu enää itsestämme irti, mutta tappion kanssa on aina helpompi elää, kun tietää antaneensa kaikkensa. Silloin toinen vaan on sillä kertaa parempi, eikä tarvitse jäädä jossittelemaan. 

Jos sitä ei ole tarpeeksi vielä mainittu, tämä kausi oli tosiaankin haastava. Se oli myös opettavainen, ja mahdollisti olosuhteiden pakottamana esimerkiksi omalla kohdalla kehittymisen myös muiden urheilun osa-alueiden parissa. Kuten jo mainittua, taisteltiin loppuun asti, eikä nyt riitä paukkuja  juuri muuhun kuin akkujen lataamiseen. 

Olen ylpeä ja onnellinen siitä, että sain kuulua tähän joukkueeseen. Olen kiitollinen kaikesta saamastamme tuesta ja luottamuksesta. Toivon, että meistä jokainen muistaa, millaisella sydämellä kaivettiin ja hakattiin palloa toisillemme, ja säilyttää sen tunteen mielessään ja sydämessään myös niille tulevaisuuden pelikentille, olivat ne sitten lentopallon tai muiden asioiden parissa. Onneksi  ainakin johonkin asti tulee aina uusi päivä uusine haasteineen ja tavoitteineen. 

kuva: Osku Sahlsten

Samoja juttuja kävin läpi pari vuotta sitten: Miltä nyt tuntuu?

Se on vaan urheilua

Eikä oo. Vai onko sittenkin? Osalle se on juurikin vaan urheilua, kun taas joissakin meistä kyseinen ajatusmalli aiheuttaa melkoisen allergisen reaktio. Etenkin viime aikoina on noussut pinnalle keskustelu huippu-urheilun merkityksestä suomalaisessa yhteiskunnassa, mikä on pistänyt kaivelemaan itselle itsestäänselviltä tuntuvia asioita vähän syvemmin. 

Oma perheeni on aina ollut enemmän ja vähemmän (urheilu)hullua porukkaa, ja esimerkiksi oma isäni on juuri se isä, joka ei suostu viemään autolla kouluun "sillon ku minä olin pieni, niin talvisin hiihdin peltoja pitkin koululle"-argumentin nojalla. Ja hyvä niin! Pelkästään siis liikkumisen ilo ja arkiaktiivisuus tuli melko luonnollisesti lapsuudessa osaksi elämää, ja jalostui ajan myötä harrastamiseksi yleisurheilun ja lentopallon parissa. Kun siihen yhdistetään raudanluja kilpailuhenkisyys (jonka väitän juontavan juurensa sisarusten välisiin vääntöihin), kotiolojen hyvin vahva penkkiurheilukulttuuri ja omien vanhempien kilpaurheilutausta, löytyi jo melko nuorella iällä intohimo urheiluun. Tarttuakseni nimenomaan tuohon huippu-urheilun merkitykseen, niin juurikin tuo penkkiurheilukulttuuri mahdollisti sen, että sain nähdä pienestä pitäen livenä ja telkkarin välityksellä, mitä se huippu-urheilu oikein suurelle yleisölle on. Se on pienille pojille ja tytöille esikuvia, jotka liikuttaa urheilukentillä ja takapihoilla. Lisäksi kotikaupungissani Salossa urheilu on ainakin oman toistaiseksi lyhyehkön elämäni ajan ollut iso osa kaupungin identiteettiä, mikä näkyy menestyvinä joukkueina ja yksilöurheilijoina. Se on kuitenkin paljon muutakin. Se on myös urheilu-uutisten herättämiä tunteita tekstaripalstalla ja mieletön urheilupuisto. Se on koulujen urheilumyönteisyyttä ja kaupungin tukea urheilun parissa. Mielestäni case Salo on hyvä esimerkki siitä, mikä merkitys urheilulla on isompienkin yhteisöjen kannalla. Vaikka Nokiakin lähti, urheilu painelee menemään edelleen.

Kun sitten omalla kohdalla jossain vaiheessa alkoi hahmottua omat haaveet urheilu-uran suhteen, olin onneksi vielä autuaan tietämätön kaikesta siitä, mikä nyt saa melkein miettimään, että onko tää nyt "vaan" urheilua vai ei, ja onko tässä sitten kuitenkin jonkun henki kyseessä.

Etenkin olympialaisten ympärillä huippu-urheilusta tulee luonnollisesti kuuma puheenaihe, ja löylyä heitetään kiukaalle niin hyvässä kuin pahassa. Keskustelu kuuluu ehdottomasti kehittyvään toimintaan, ja toisaalta on mielettömän hienoa, kuinka suurta osaa ihmisistä huippu-urheilu, ja urheilu ylipäätään, liikuttaa vähintäänkin siellä tunnetasolla. Se on siis eittämättä edelleen iso osa suomalaista identiteettiä, mikä taas toisaalta tukee sen merkitystä yhteiskunnassa. Hämmentävää on kuitenkin se, kuinka edelleen siinä kaikessa tunnemyrskyssä unohtuu välillä se järkevä ajattelu, ja ulos tuotetaan sellaista tavaraa, että seuraavana päivänä vähän itseäkin mietityttää. Yhdessä esimerkissä omia näkemyksiä perusteltiin sillä, että dissaus kuuluu huippu-urheilun työsuhde-etuihin. 

Huippu-urheilijoihin satsataan kyllä taloudellisella puolella myös valtiojohtoisesti, mutta tästäkin huolimatta juurikin arvokisojen kohdalla yleistyvä veroraha-argumentti on aika väsynyt. Ainoa yksityinen henkilö, jonka taloudellisessa tilanteessa huippu-urheilu näkyy merkittävästi kuluina on urheilija itse. Taloudellinen riski on urheilijalta tietoinen valinta, jonka hän ottaa lähtiessään tavoittelemaan unelmiaan ja tekemään sitä, mihin on valmis laittamaan 24 tuntia vuorokaudesta ja 7 päivää viikosta. Eli kun penkkiurheilija pettyy, niin usein se urheilija, joka laittaa unelmiin suurinpiirtein sen 8760 tuntia vuodesta, saattaa pettyä vielä vähän enemmän. Niin, urheilija ei mene töihin aamukahdeksalta ja tule kotiin iltapäivällä kahdeksan tunnin päivän jälkeen, käännä töistä tultuaan vaihdetta vapaalle tai suunnittele seuraavia lomia ja juhlapyhiä. Urheilijan tulot riippuvat täysin siitä oman työn tuloksesta, mikä taas riippuu jokaisesta arjen valinnasta. Kuulostaa turhan suurelta määrältä sitoutumista ihan vaan siksi, että menisi verorahoilla epäonnistumaan kaiken kansan kiusaksi.

Se on vaan urheilua -mentaliteetti on samaan aikaan sekä uhka että mahdollisuus. Olisi inhimillistä, että kaikki muistaisivat, että siellä urheilijan identiteetin takana on myös ihminen, jolla on elämässä muitakin tärkeitä arvoja - jotkut sitä urheiluakin tärkeämpiä, ainakin jossakin vaiheessa uraa. Esimerkiksi ihmissuhteet, terveys ja onnellisuus ovat ihan samalla tavalla urheilijankin (=ihmisen) oikeuksia. (=se on vaan urheilua)

Toisaalta, jos se on aina vaan urheilua, tullaanko koskaan ymmärtämään huippu-urheilun merkitystä liikunnallisuuden ja sitä kautta kansanterveyden edistäjänä puhumattakaan siitä, että saavuttaako urheilijan ammatti ihmisten keskuudessa muitakin "työsuhde-etuja" kuin dissaamisen. (=se ei oo vaan urheilua)

Allekirjoittanut kirjoitti tekstin juurikin samoilla perusteilla kuin jokainen huippu-urheilukeskusteluun osallistuva: omien mielipiteiden ja kokemusten, sekä muiden ihmisten opetusten ja ajatusten pohjalta. Yksi omista tavoitteista on edustaa joskus suomalaista huippu-urheilua, ja sille matkalle olen saanut juurikin tuota mainittua valtiojohtoista taloudellista tukea. Lisäksi allekirjoittaneen mielestä huippu-urheilun kehittämisen kannalta keskustelu, työnteko ja ratkaisujen etsiminen on oikea tapa löytää vastauksia.