Eikä oo. Vai onko sittenkin? Osalle se on juurikin vaan urheilua, kun taas joissakin meistä kyseinen ajatusmalli aiheuttaa melkoisen allergisen reaktio. Etenkin viime aikoina on noussut pinnalle keskustelu huippu-urheilun merkityksestä suomalaisessa yhteiskunnassa, mikä on pistänyt kaivelemaan itselle itsestäänselviltä tuntuvia asioita vähän syvemmin.
Oma perheeni on aina ollut enemmän ja vähemmän (urheilu)hullua porukkaa, ja esimerkiksi oma isäni on juuri se isä, joka ei suostu viemään autolla kouluun "sillon ku minä olin pieni, niin talvisin hiihdin peltoja pitkin koululle"-argumentin nojalla. Ja hyvä niin! Pelkästään siis liikkumisen ilo ja arkiaktiivisuus tuli melko luonnollisesti lapsuudessa osaksi elämää, ja jalostui ajan myötä harrastamiseksi yleisurheilun ja lentopallon parissa. Kun siihen yhdistetään raudanluja kilpailuhenkisyys (jonka väitän juontavan juurensa sisarusten välisiin vääntöihin), kotiolojen hyvin vahva penkkiurheilukulttuuri ja omien vanhempien kilpaurheilutausta, löytyi jo melko nuorella iällä intohimo urheiluun. Tarttuakseni nimenomaan tuohon huippu-urheilun merkitykseen, niin juurikin tuo penkkiurheilukulttuuri mahdollisti sen, että sain nähdä pienestä pitäen livenä ja telkkarin välityksellä, mitä se huippu-urheilu oikein suurelle yleisölle on. Se on pienille pojille ja tytöille esikuvia, jotka liikuttaa urheilukentillä ja takapihoilla. Lisäksi kotikaupungissani Salossa urheilu on ainakin oman toistaiseksi lyhyehkön elämäni ajan ollut iso osa kaupungin identiteettiä, mikä näkyy menestyvinä joukkueina ja yksilöurheilijoina. Se on kuitenkin paljon muutakin. Se on myös urheilu-uutisten herättämiä tunteita tekstaripalstalla ja mieletön urheilupuisto. Se on koulujen urheilumyönteisyyttä ja kaupungin tukea urheilun parissa. Mielestäni case Salo on hyvä esimerkki siitä, mikä merkitys urheilulla on isompienkin yhteisöjen kannalla. Vaikka Nokiakin lähti, urheilu painelee menemään edelleen.
Kun sitten omalla kohdalla jossain vaiheessa alkoi hahmottua omat haaveet urheilu-uran suhteen, olin onneksi vielä autuaan tietämätön kaikesta siitä, mikä nyt saa melkein miettimään, että onko tää nyt "vaan" urheilua vai ei, ja onko tässä sitten kuitenkin jonkun henki kyseessä.
Etenkin olympialaisten ympärillä huippu-urheilusta tulee luonnollisesti kuuma puheenaihe, ja löylyä heitetään kiukaalle niin hyvässä kuin pahassa. Keskustelu kuuluu ehdottomasti kehittyvään toimintaan, ja toisaalta on mielettömän hienoa, kuinka suurta osaa ihmisistä huippu-urheilu, ja urheilu ylipäätään, liikuttaa vähintäänkin siellä tunnetasolla. Se on siis eittämättä edelleen iso osa suomalaista identiteettiä, mikä taas toisaalta tukee sen merkitystä yhteiskunnassa. Hämmentävää on kuitenkin se, kuinka edelleen siinä kaikessa tunnemyrskyssä unohtuu välillä se järkevä ajattelu, ja ulos tuotetaan sellaista tavaraa, että seuraavana päivänä vähän itseäkin mietityttää. Yhdessä esimerkissä omia näkemyksiä perusteltiin sillä, että dissaus kuuluu huippu-urheilun työsuhde-etuihin.
Huippu-urheilijoihin satsataan kyllä taloudellisella puolella myös valtiojohtoisesti, mutta tästäkin huolimatta juurikin arvokisojen kohdalla yleistyvä veroraha-argumentti on aika väsynyt. Ainoa yksityinen henkilö, jonka taloudellisessa tilanteessa huippu-urheilu näkyy merkittävästi kuluina on urheilija itse. Taloudellinen riski on urheilijalta tietoinen valinta, jonka hän ottaa lähtiessään tavoittelemaan unelmiaan ja tekemään sitä, mihin on valmis laittamaan 24 tuntia vuorokaudesta ja 7 päivää viikosta. Eli kun penkkiurheilija pettyy, niin usein se urheilija, joka laittaa unelmiin suurinpiirtein sen 8760 tuntia vuodesta, saattaa pettyä vielä vähän enemmän. Niin, urheilija ei mene töihin aamukahdeksalta ja tule kotiin iltapäivällä kahdeksan tunnin päivän jälkeen, käännä töistä tultuaan vaihdetta vapaalle tai suunnittele seuraavia lomia ja juhlapyhiä. Urheilijan tulot riippuvat täysin siitä oman työn tuloksesta, mikä taas riippuu jokaisesta arjen valinnasta. Kuulostaa turhan suurelta määrältä sitoutumista ihan vaan siksi, että menisi verorahoilla epäonnistumaan kaiken kansan kiusaksi.
Se on vaan urheilua -mentaliteetti on samaan aikaan sekä uhka että mahdollisuus. Olisi inhimillistä, että kaikki muistaisivat, että siellä urheilijan identiteetin takana on myös ihminen, jolla on elämässä muitakin tärkeitä arvoja - jotkut sitä urheiluakin tärkeämpiä, ainakin jossakin vaiheessa uraa. Esimerkiksi ihmissuhteet, terveys ja onnellisuus ovat ihan samalla tavalla urheilijankin (=ihmisen) oikeuksia. (=se on vaan urheilua)
Toisaalta, jos se on aina vaan urheilua, tullaanko koskaan ymmärtämään huippu-urheilun merkitystä liikunnallisuuden ja sitä kautta kansanterveyden edistäjänä puhumattakaan siitä, että saavuttaako urheilijan ammatti ihmisten keskuudessa muitakin "työsuhde-etuja" kuin dissaamisen. (=se ei oo vaan urheilua)
Allekirjoittanut kirjoitti tekstin juurikin samoilla perusteilla kuin jokainen huippu-urheilukeskusteluun osallistuva: omien mielipiteiden ja kokemusten, sekä muiden ihmisten opetusten ja ajatusten pohjalta. Yksi omista tavoitteista on edustaa joskus suomalaista huippu-urheilua, ja sille matkalle olen saanut juurikin tuota mainittua valtiojohtoista taloudellista tukea. Lisäksi allekirjoittaneen mielestä huippu-urheilun kehittämisen kannalta keskustelu, työnteko ja ratkaisujen etsiminen on oikea tapa löytää vastauksia.