Voitettu hopea ei ole kuulunut meikäläisen sanavarastoon ainakaan ennen kulunutta vuotta (=hullun kova voitontahto). Palasen siitä sain maistaa naisten maajoukkueen mukana viime kesänä, kun Euroopan liigassa voitettiin juurikin hopeaa. Kuitenkin erityisesti tämän Mestaruusliiga-kauden jälkeen on todettava, että sellainen todellakin on olemassa. Erityisesti siksi, että tällä kaudella alusta asti loppuun saakka kulta oli ainoa tavoite.
Meillä oli joukkueena todella hankala kausi. Ensin tuli tuloksellinen pettymys kauden alkupuolella Mestarien liigan karsinnoissa, ja siitä eteenpäin vuorossa olikin muutaman viikon ajan karvasta kalkkia loukkaantumisten ja raskaiden tappioiden siivittämänä (CEV Cup ja Suomen Cup). Syvimmissä vesissä oltiin tammikuun alkupuolella, ja kun nyt vertaa sunnuntaista joukkuetta siihen tammikuiseen, ollaan me kyllä kasvettu ihan hirveästi.
Realismi on meidän tilanteessa ihan tervetullutta. Ehkä tässä on muistutus jokaiselle, että vaikka kuinka LP Viestissäkin on totuttu menestykseen, se ei ole itsestäänselvää, ja jokainen meistä on ihan tavallinen kuolevainen. On vaan fakta, että jos joukkue ei kauden aikana pääse harjoittelemaan yhdessä, on sen pelin kehittyminen pelkästään otteluiden varassa, ja samalla se on yhä enemmän riippuvainen yksilöiden suorittamisesta. Siinäkin mielessä hopea oli meille hieno saavutus, ja on pelkästään oikein, ettei Mestaruusliigassa ole asiaa kultamitalille ilman määrätietoista ja onnistunutta koko kauden mittaista harjoittelupohjaa.
Vaikea kausi ei ole kuitenkaan meille mikään tekosyy, jonka taakse mennään piileskelemään. Tiedän, että muillakin joukkueilla on varmasti ollut haasteita, ja harvoin syyskuun alkuhuuma kantaa koko kauden läpi. Lisäksi ajatellen erityisesti meidän finaalisarjaa, vaikka takana olisi ehjempikin kausi, on ehdottoman kova juttu vetää paras viidestä-finaalisarjan viidenteen peliin yksi kauden parhaista peleistään - siitä kultamitalin ohella onnittelut HPK:lle! Meidän terveystilanne on vaan osa realismia, ja mun mielestä me pystyttiin vastaamaan tilanteeseen ihan omilla ylärajoillamme. Esimerkiksi runkosarjan voittoon venyminen oli meiltä tosi tärkeä saavutus. Se ei tarkoittanut etukäteen mitään, mutta varmasti mahdollisti meille vähän mutkattomamman tien tähän pisteeseen. Enkä tarkoita edes sitä, kuka tuli vastaan, vaan sitä, että meillä oli päätyyn asti kotietu ja meidän kevään pisin pudotuspelimatka oli Kangasalle (2,5 h). Pieniä mutta isoja juttuja palautumista ajatellen etenkin meidän terveystilanteessa.
Mutta kuten sanottua, vaikeuksien taakse piiloutuminen ei ollut mielessä ensimmäisenä sunnuntaisen tappion jälkeen. "Me oltais ansaittu tää" oli varmasti monen ensimmäinen ajatus, ja niin mustakin: ihan kullanarvoista taisteluahan me esitettiin loppuun saakka. Takki ei ollut missään kohtaa auki, se oli vain jo liian tyhjä. Mutta urheilussa voiton lopulta ansaitsee voittaja. Ihan yhtälailla hämeenlinnalaiset ansaitsivat voittonsa; siellä on tehty ihan samalla tavalla töitä, vaan ehkä erilaisten asioiden parissa kuin me kuluneella kaudella.
Pettymys on siis tottakai suuri, vaikka se alkaakin yhä enemmän hälventyä ylpeyden ja helpottuneisuuden tieltä. Kuten alussa mainitsin, kulta oli loppuun saakka meidän tavoite, eikä alkuun lohduttanut laisinkaan meidän venyminen neljännessä ottelussa, niin hieno kuin se olikin. Lopputuloshan olisi ollut sama, vaikka oltaisiin taivuttu jo siellä. Tuon taisteluvoiton merkitys tuleekin siinä, että jos me oltaisiin annettu periksi tuolloin torstaina, ei me oltaisi laitettu peliin kaikkeamme. Kun on taistellut joukkueena itsensä siihen pisteeseen, missä me oltiin juurikin torstaina siinä kello kahdeksan maissa, on kaksi vaihtoehtoa, mutta onneksi meillä oli mielessä vain yksi. Siinä kohtaa meistä jokainen jätti kaikkensa Elenia Areenalle, eikä ihan saatu enää koottua samaa energiaa sunnuntaiksi. Pettymyshän se on, ettei tosiaan saatu enää itsestämme irti, mutta tappion kanssa on aina helpompi elää, kun tietää antaneensa kaikkensa. Silloin toinen vaan on sillä kertaa parempi, eikä tarvitse jäädä jossittelemaan.
Jos sitä ei ole tarpeeksi vielä mainittu, tämä kausi oli tosiaankin haastava. Se oli myös opettavainen, ja mahdollisti olosuhteiden pakottamana esimerkiksi omalla kohdalla kehittymisen myös muiden urheilun osa-alueiden parissa. Kuten jo mainittua, taisteltiin loppuun asti, eikä nyt riitä paukkuja juuri muuhun kuin akkujen lataamiseen.
Olen ylpeä ja onnellinen siitä, että sain kuulua tähän joukkueeseen. Olen kiitollinen kaikesta saamastamme tuesta ja luottamuksesta. Toivon, että meistä jokainen muistaa, millaisella sydämellä kaivettiin ja hakattiin palloa toisillemme, ja säilyttää sen tunteen mielessään ja sydämessään myös niille tulevaisuuden pelikentille, olivat ne sitten lentopallon tai muiden asioiden parissa. Onneksi ainakin johonkin asti tulee aina uusi päivä uusine haasteineen ja tavoitteineen.
