2018/08/06

Identiteettikriisissä

Oon kirjoittanut tän tekstin joskus viime keväänä, kun loukkaantumiskierre riepotteli mua oikein olan takaa. En kuitenkaan uskaltanut julkaista tätä tekstiä vielä silloin, enkä edes tiedä miksi. Haluaisin kuitenkin jakaa näitä ajatuksia, koska loukkaantumiset koskee valitettavan isoa osaa urheilijoita jossain kohtaa uraa, ja vaikka kuntoutusjaksollakin jaksaisi olla ulospäin positiivinen, usein sisällä myllertää. Mutta yleensä, kun jaksaa etsiä positiivisia asioita ja elää päivä kerrallaan, asiat järjestyy. 


En ole taideihminen. Ainakaan siinä mielessä, että en ole käynyt museoissa koulun retkien ulkopuolella enkä liiemmin osaa nimetä taiteilijoita, joita ei ole kuvaamataidon ja taidehistorian tunneilla opetettu (no, jos sieltäkään). Ehkä tähän kaikkeen liittyy myös se, että en koskaan oppinut piirtämään ja olinkin vahvimmillani abstraktien töiden parissa, kun ei tarvinnut työskennellä paineen alla tai yrittää vakuuttaa itselleen, että lopputulos on juuri sellainen kuin kuvittelin. En ole myöskään mitenkään mainittavan harras musiikin saralla. En ole käynyt konserteissa tai festareilla. Tietysti salolaiseen identiteettiin kuuluu jokunen iltatorikeikka, Power Cupissa on ollut kivasti suomalaisia eturivin artisteja, ja livemusaa kuulee milloin missäkin, mutta en kehtaa kyllä sanallakaan analysoida Emma-gaalan valintoja, Grammy-palkinnoista puhumattakaan. Tottahan toki musiikki soi päivittäin kotona tai reissussa, mutta turvallisin valinta mulle on joku Spotifyn top-listoista. Silti pystyn nyt saamaan pientä otetta siihen tunteeseen, kun taiteilija ei löydä inspiraatiota tai laulajalla ei ääni kulje.

Aasinsiltana tästä päästäänkin otsikon aiheeseen, identiteetin hukkaamiseen. Siis siihen, kun et ehkä pääsekään toteuttamaan itseäsi ainakaan niin kuin olit suunnitellut ja ajatellut. Mun kohdalla tilanne on se, että loukkaantuminen on vaivannut vuodenvaihteen paikkeilta, ja jokainen päivä onkin alkanut tuntua vähän pidemmältä kuin silloin täysin terveenä. Urheilijan tärkeimmät työkalut ovat kuitenkin oma kroppa ja mieli, ja kun toinen lakkaa pelittämästä, niin toisen kuormitus kasvaa vähän turhan paljon. Toimettomaksi en ole suinkaan jäänyt, päin vastoin; kuntoutuminen mahdollistaa paljon sellaisia harjoitusmuotoja, joita ei ehdi välttämättä kilpailukauden aikana harjoittaa. Siitäkin huolimatta, koetteleehan se korvien väliä, kun et pääsekään laittamaan itseäsi likoon suunnitellusti siinä jutussa, jolle olet päättänyt omistautua etkä pääse auttamaan ainakaan sen alunperin kaavaillun roolin raameissa joukkuetta eteenpäin sen tavoitteissa. 
Mulle tärkeää on myös ollut asiassa kuin asiassa uuden oppiminen. Pitkään se liittyi pääosin kouluun ja lentopalloon, ja viime syksynä asennoiduin siihen, että kaiken oppimiseen suunnatun kapasiteetin voikin kohdistaa pelkästään lentopalloon. Yhtäkkiä sitä oltiinkin vähän tyhjän päällä, ja fiilikset olivat vähän ristiriitaiset. Tuntui, ettei ole yhtäkkiä mitään opittavaa, vaikka oppiminen on ihan loputon käsite. Silloin vaan tuntui, etten voi oppia mitään uutta ja innostavaa, jos en pääse harjoittelemaan täysillä lentopallon parissa. 
Myös mun sosiaalinen identiteetti joutui koetukselle, kun ei päässytkään treenaamaan päivittäin niiden mahtavan 13 joukkuekaverin kanssa. Siispä treenaaminen tuntui aluksi melkoiselta pakertamiselta, vaikka meitä kuntoutujia nyt (valitettavasti) onkin useampi. Ja vaikka ollaankin yhdessä ja tavoite kuntoutumisessa on sama, ei meillä kuitenkaan samoja vammoja ole. Onneksi ollaan saatu toisistamme voimaa, eikä kaikki voimavarat ole valuneet hukkaan tätä tilannetta sadatellessa, vaan myös itseämme ja toisiamme tsempatessa. Treenaamisen lisäksi tuntui, ettei oikein muutenkaan saa sosiaalisesti itsestään kaikkea irti. Ei haluaisikaan olla niin paljon ihmisten ilmoilla, kun ei oikein viihdy edes yksin tän hetkisessä tilanteessa.
Kuulostaa melkoiselta kaaokselta, mutta jossain kohtaa sitä vaan piti päättää, että tää on sittenkin vaan mahdollisuus tulla vahvempana takaisin, vaikka se sitten vaatisi vähän venymistä siitä omasta kuoresta.

Esimerkiksi päätin ottaa uudesta harjoittelu- ja kuntoutusjaksosta kaiken irti. Nyt mun ei tarvitsekaan miettiä, että lähteekö pomppu ensi viikonloppuna, ja onko käsi tarpeeksi herkkänä. Mun maali onkin vähän kauempana, ja tänään voin tykittää treenin pelkästään sen hetkisen kropan olotilan ehdoilla. Tottakai moni harjoittelumuoto on kevyempää kuntouttavaa, mutta niissäkin edistyminen on tosi voimaannuttavaa. Yhtä lailla jokainen harjoitus vaatii sen täyden keskittymisen ja mentaliteetin, kuin tähänkin asti. Teen tätä paitsi kuntouttaakseni itseni, myös siksi, että saan palata mahdollisimman pian mukaan joukkueeseen, ja tavoittelemaan niitä meidän yhteisiä tavoitteita. 
Uuden oppimisen löysin onneksi uusista harjoitteista, mutta myös kansien välistä. Kirjojen lukeminen on ollut tosi rentouttavaa ja siinä mielessä tosi palkitsevaa, että olen saanut sieltä paljon uutta. Esimerkiksi Ilkka Virolaisen ja Harri Virolaisen Mielen voima urheilussa (Viisas elämä) on auttanut ymmärtämään paljon niistä voimavaroista, joita voin harjoittaa ihan sataprosenttisesti oman suorittamisen kannalta ja oon tätä päässyt työstämään myös ihan käytännössä. Myös Karo Hämäläisen Alex (Otava) oli virkistävä lukukokemus, josta vasta uutta oppikin, sillä en ole oikein koskaan politiikan kentille astunut. Kolmas kirjavinkki (nää on ihan vilpittömästi mun suosituksia, ei maksettua sisältöä) onkin yritysmaailman puolelta, Terho Puustisen ja Mika Mäkeläisen Taivas+Helvetti (One on One Publishing Oy) ja se kertoi aikamoisen voimaannuttavia tarinoita yrittämisen puolelta. Yhteistä näille kaikille oli tosiaan se oppiminen, mutta myös niiden antamat konkreettiset esimerkit siitä, kun kaikki laitetaan oikeasti peliin.

Sitten se sosiaalinen elämä... Mähän jätin oman kämppäni tyhjilleen pariksi viikoksi, jotta käytännön elämä (kulkeminen, aikatauluttaminen jne.) onnistuisi mutkitta, kun kävely oli rajoitettu ihan minimiin, ja asustelin pari viikkoa tyhjäksi jääneessä makuuhuoneessa kotikotona. Siellä itseasiassa huomasin saavani hirveästi voimaa siitä, kun perhe olikin taas osa arkea, sillä yksin asuminen on pidemmän päälle, noh, yksinäistä. Kiitos siis perheelle siitä, että piditte mut järjissäni silloinkin, kun ei tehnyt mieli mennä minnekään Hanhivaaran kuntosalia, Salohallia tai uimahallia lukuunottamatta. Niin vaan sitä pikkuhiljaa sai kasattua sekä mielensä että kroppansa siihen kuntoon, että voikin taas käydä lounaalla ja ruokakaupassa just silloin, kun itse haluaa, ja olla oma iloinen ja positiivinen itsensä. 

Kaikesta, kuten tästäkin tilanteesta, löytyy jotain hyvää. Mutta tottahan toki tää sen verran epämukavalta tuntuu, että ei tähän halua jäädä. On vaan huomattavasti helpompi elää päivä kerrallaan, kun osaa nauttia edes jossain määrin siitä erilaisuudesta ja nähdä kolhut osana kasvua ja kehittymistä. Nyt sitä myös selkeästi hahmottaa, mikä siinä urheilussa oikeasti viehättää. Ja puhun nimenomaan urheilusta yleisellä tasolla, en pelkästään lentopallosta. Ei niitä fiiliksiä vaan saa mistään muualta, en ainakaan minä.


Voimaa ja positiivisuutta kaikille, jotka kamppailee samanlaisten ajatusten kanssa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti