Kuten monella muullakin elämän osa-alueella, huippu-urheilun maailmassa tuloksen tekeminen on kaikista puolueettomin ja pelkistetyin mittari sille, onko asioita tehty tarpeeksi hyvin. Kun useampi asettaa tavoitteekseen olla jossakin asiassa paras, ja useimmiten vain yksi sitä sitten tulosten valossa voi olla, auttamatta joku pettyy. Ja pettymys - se on kamala tunne. Pettymys saa kyseenalaistamaan kaikki valinnat, tehdyn työmäärän ja sen sataprosenttisen heittäytymisen. Karvaimmillaan se tuottaa suhteessa paljon enemmän tuskaa kuin voittaminen iloa. Ja kun sitä sitten tarpeeksi usein pettyy, ei enää posi riitä. Siispä onneksi pessimisti ei pety.
Koko aihe pulpahti pinnalle omassa ajatusten syvässä ja arvaamattomassa valtameressä, kun kuluneen viikon on enemmän ja vähemmän seurannut ennakointia miesten lentopallon MM-kisoista, joissa Suomi pelaa historiallisesti toista kertaa peräkkäin (jos kehtaa, saa innostua). Takana ei ole varmaan ulospäin (=tuloksellisesti) yhtä vakuuttava jakso kuin neljä vuotta sitten, mutta silti itse jaksoin aidosti hämmästyä siitä, kuinka innovatiivisesti jaksettiin asia toisensa jälkeen pohtia ja etsiä niitä seikkoja, jotka ovat pielessä tai jotka tulevat todennäköisesti menemään pieleen. Positiivisuuden pilkahduksia oli kuitenkin esimerkiksi tämä Mikko Hannulan juttu, joka ei edes edusta optimismia (okei, kyllä siellä kerran hehkutettiin), vaan oikeasti sitä realismia, jonka pariin moni pessimisti itsensä lokeroi.
Kun sitten puhutaan pessimismistä urheilukisojen ennakoinneissa, uutisoinneissa ja jälkipyykissä, on varmasti moni laji kansallisesti vielä kovemman ryöpytyksen parissa. Kun itse seurasi mediasta, millaista myllytystä esimerkiksi yleisurheilu sai osakseen EM-kisojen aikaan, oli aika hämmentynyt fiilis. Isoimpana kysymyksenä mielessä oli sen jälkeen, että mitä sillä kaikella väärin ja huonosti tehtyjen asioiden puimisella sitten ajetaan takaa. Oikeastihan kovat jätkät ja mimmit on niitä, jotka pyrkivät tuomaan ratkaisuehdotuksia ja tekemään asioita niiden saavuttamiseksi. Niin; eivät sittenkään niitä, jotka odottavat puheenvuoroaan siihen keskusteluun, jossa pääsee kertomaan, mikä omasta mielestä meni eniten pieleen.
Kuten jo totesin alussa, ymmärrän ja tiedostan täysin tuon täydellisen puolueettoman ja kiistattoman mittarin - siis tuloksen - painoarvon, kun sitten urheilusta puhutaan. ”Parhaimmillaan”, kun tulos ja tavoite kohtaavat, voidaan todeta, että kaikki meni odotusten mukaisesti. Mutta auta armias, kun joku uskaltaa asettaa vähän oletettua kovemmat tavoitteet. Innokkaimmat pessimistit eivät malta odottaa edes koko lopputulosta, vaan palavat halusta päästä lyttäämään odotuksia jo ennen aikojaan. Niin, edes hippusen realistisempi pessimisti odottaa sentään lopputuloksen, ja kertoo sitten, kuinka odotettavissa oli, etteivät tavoitteet täyttyneet.
Lisäksi, isossa kuvassahan pessimismi on täysin luonnollista; se on evoluution tuotosta, sillä lajin selviytymisen kannalta on ollut elintärkeää keskittyä vaaroihin ja haasteisiin (aiheesta mm. täällä). Tavallaan sitä kuitenkin sisimmässään pieni ihminen toivoisi, kun puhutaan esimerkiksi urheilusta, jossa ei sitten kuitenkaan ole lajin selviytyminen suurimpana panoksena, että olisi mahdollisuuksia taipua edes realismiin. Optimismihan ei ainakaan meidän suomalaisten parissa ole kovin kovassa huudossa, koska optimistit ovat täällä harvemmin yhtä oikeassa kuin pessimistit (just in case: tämä tässä on paradoksi). Realismi sen sijaan parhaimmillaan edustaa sitä kultaista keskitietä. Realistinen näkökulma käsittelee ne syyt, miksi odotettu tavoite on mikä on. Realistinen näkökulma pui risut ja ruusut, kummatkin suoraselkäisesti ja puolueettomasti. Joskus on niin, että toisia on enemmän kuin toisia, mutta aika harvoin kuitenkaan ollaan siinä tilanteessa, että vain toisia on tarjolla. Mutta kuten vanha, jopa kliseinen, jo mainittu fraasi "pessimisti ei pety" kertookin, onhan se houkuttelevampaa asettua sille puolelle, jolla on sitten periaatteessa vain voitettavaa. Niin, suurin menetys olisi pahimmillaankin se, etteivät omat julistukset ja vedonlyönnit osuisi, mikä sitten kuitenkin tarkoittaisi samalla sitä, että menestystä tulisi. (Onneksi se menestys on kuitenkin yleensä kertaluontoista, eikä kovin säännönmukaista, ja siinä mielessä yhden kerran jälkeen ei ala vielä oma pessimismi mietityttämään.)
Mutta kuka hullu täällä sitten enää jaksaa unelmoida, jos todennäköisyys törmätä pessimistiin on niin suuri, ettei optimistikaan jaksa uskoa, ettei sellaiseen törmäisi? Niin, kai sitä sitten huippu-urheilussakin pärjää vain naiiveimmat, lapsellisimmat, hulluimmat, piittaamattomimmat, vastuuttomimmat ja optimistisimmat homo sapiensit, jotka uskovat enemmän mahdollisuuksiin kuin uhkiin ja jotka ovat valmiita kohtaamaan haasteet muiden ennakko-oletuksista huolimatta. Onneksi siis olympialaiset kisattiin ensimmäistä kertaa vasta 1896 ja laji oli ehtinyt jo vakiinnuttaa asemansa, muuten olisi voinut ihmiselle käydä huonosti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti