Edellisestä kerrasta on ehtinyt vierähtää tovi, ja kieltämättä jännittää, kuinka hyvin kynä pysyy vielä kädessä. On tässä maaliskuun ja heinäkuun välillä ehtinyt tapahtuakin, joten ainakin sisältöä pitäisi riittää. Näin pähkinänkuoressa yksi lentopallokausi on taas saatu pakettiin, on paineltu kesätöitä ja koulupaikkakin on lunastettu. Ihan niin ruusuinen kulunut puolivuotinen ei ole ollut.
Perustin tämän blogin muutama vuosi sitten pääosin omaksi ja läheisteni iloksi - kanavaksi, jonka avulla voin toteuttaa itseäni ja kiinnostustani kirjoittamiseen. Aika pian tuon jälkeen oivalsin, kuinka antoisa apuväline blogin kirjoittamisesta tuli omien mietintöjen ja ajatusten selventämisessä, ja tekstiä syntyikin työpöydälle melkoisesti. Osa noista teksteistä lymyilee edelleen julkaisemattomana, mutta kuten mainittu, pelkästään niiden kirjoittaminen on auttanut paljon, ja tekstien jakaminen onkin ollut mulle mielekästä vain, jos koen pystyväni tarjoamaan jollekulle kivan lukuhetken tai aiheesta kiinnostuneille päivitystä kuulumisista.
Siitäkin huolimatta, että olen kokenut kirjoittamisen mielekkääksi tavaksi käsitellä ja purkaa ajatuksia, ei edeltävien kuukausien aikana ole tullut rustailtua ylös yhtikäs mitään. Ei, vaikka kaikki mun pähkäilyt ovat olleet isompia kuin aikaisemmin ja sen lisäksi niitä on vilissyt korvien välissä melkoisesti. Yllättävää (itselleni) kyllä, olen lähtenyt etsimään uusia tapoja heittää ajatuksia syrjään: sitä on tullut innostututtua esimerkiksi puutarhanhoidosta, maalaamisesta ja postikorttimaisemien jahtaamisesta. Se on tehnyt älyttömän hyvää, mutta kaipuu näpyttelemisen pariin on kolkutellut viime aikoina takaraivossa, joten tässä sitä taas ollaan.
Mitä ne mainitut isot ja runsaslukuiset ajatukset ovat sitten pitäneet sisällään? Omasta mielestäni rohkeaa on jo se, että uskalsin kirjoittaa tuon kysymyksen tähän ihan vapaaehtoisesti. Ajatuksissa on meinaan pyörinyt jos jonkinlaista, ja aika syvissäkin vesissä on uiskenneltu. Se, miksi niistä jutuista haluan puhua ääneen (ts. kirjoittaa tietokoneella), liittyy siihen, että olen itse kokenut, kuinka helpottavaa on, kun käy ilmi, että jonkun ajatuksenjuoksu sisältää samanlaista sekamelskaa. Onneksi multa on löytynyt lähipiiristä aina joku, joka on ymmärtänyt ja parhaimmillaan jakanutkin ajatuksia, mutta monesti uskallus puhua ääneen lähimmillekin on vaatinut rohkaisua jostain ulkopuolelta.
Kevätkausi meni tammikuussa kerralla uusiksi, kun epäonnisesti pyöräytin jalkaterän niin, että sain menolipun sairastuvalle vähintään 12 viikoksi. Loppujen lopuksihan olin koko kevään sivussa pelikentiltä, vaikka sieltä tammikuulta huhtikuuhun tuli tykitettyä harjoituksia melkoisesti. Siispä tuo kolmikuukautinen oli psyykkisesti aikamoista äärirajoilla menemistä, kuten olettaa saattaa: joukkuetreenien parista siirtyminen kohtuulliseen yksinäiseen puurtamiseen, ja ainoana tavoitteena on päästä takaiseen sellaiseen kuntoon, joka riittää pelikentille kauden tiukimmassa paikassa. Sellainen tavoite vaatii tasapainosemmankin realistin kääntymistä kovan luokan idealistiksi. Kun sitten se realismi huhtikuussa koputtelikin olkapäälle, oli takki aika tyhjä.
Kevään aikana tuli kuitenkin harrastettua aika paljon mietintää oman tulevaisuuden, tavoitteiden ja arvojen suhteen. Niitä pyöriteltyäni päädyin kahteen (lentopallokuplasta katsottuna) isoon päätökseen: halusin hakea kesätöitä ja koulupaikkaa. Aluksi molemmat päätökset tuntuivat jotenkin todella isoilta ja radikaaleilta. Veikin jonkin aikaa ennen kuin annoin itselleni luvan todeta, että niissä ei ole mulle itselleni mitään radikaalia: oman toimeentulon eteen työskenteleminen, uuden oppiminen, koulutus ja itseni haastaminen mahdollisimman monipuolisesti ovat kaikki mulle tärkeitä arvoja. Olen näin jälkeenpäin tosi kiitollinen, että kevään aikana olin pakotettu tutkimaan itseäni syvemmin lentopalloidentiteetin takaa. Ei ollut helppoa, mutta ymmärsin, että minulle pelkkä fyysinen haastaminen ja itseni mittaaminen sillä osa-alueella ei tuo minulle tunnetta siitä, että hyödynnän omaa potentiaaliani tarpeeksi tai että pääsen työskentelemään kaikkien mua kiinnostavien asioiden parissa.
Oman arvomaailman selvittely sai aikaan myös sen, että ymmärsin priorisoida ystävät, muun lähipiirin ja heidän kanssa vietetyn ajan. Vaikeimpina hetkinä mulle kaikkein vaivattominta on olla itsekseen ja rakennella omista ajatuksista negatiivisuus-ikiliikkujaa. Ja sekin on välillä ihan okei. TIesin kuitenkin, että en ole onnellisimmillani siten. Niimpä kevään mittaan ja kesän ajan oon halunnut tehdä ja antaa aikaa tärkeille ihmisille ja kohtaamisille. Oon ihan äärimmäisen kiitollinen kaikille niille, joille oon saanut kertoa ja jotka ovat halunneet kertoa, mitä kuuluu. Oon onnekas, koska mulla on elämässä sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on okei olla heikko. Sitä oon ollutkin viime kevään, ja sen myötä entistä enemmän haluan olla läsnä ja siinä silloin, kun joku muu sitä tarvitsee.
Juuri nyt oon tosi kiitollinen siitä, kuinka asiat ovat järjestyneet. Oon kiitollinen työ- ja koulupaikasta, ystävistä, perheenjäsenistä ja omasta terveydentilasta. Oon myös kiitollinen siitä, että pystyn vihdoin rehellisesti sanomaan, että viime kaudessa oli paljon hyvää. Opin paljon itsestäni, ja siitä, mitä elämältä haluan. Opin tuntemaan uusia ihmisiä ja tapoja toimia. Opin, että oma onnellisuus on omissa käsissä, mutta silti apua on aina saatavilla, kun vaan rohkenee sitä kysyä.
Radiohiljaisuus on nyt rikottu ja tiedote tältä erää ohi, joten katsotaan palaanko astialle taas heti perään joskus marraskuussa. Ihanaa loppukesää kaikille, muistakaa laittaa aurinkorasvaa niinä harvoina päivinä, kun valoilmiö jostain pilven takaa kurkistaa!
