Yhdet elämäni pisimmistä viikoista elin tämän vuoden touko- ja kesäkuussa, kun odottelin tietoa koulupaikasta. Tuolloin vain yksi oli varmaa - se, että otan koulupaikan vastaan, mikäli sellainen minulle suodaan. Kun sitten kesäkuun lopussa sain selvyyden koulupaikasta, olin tosi onnellinen. Samalla kun tuntui, että iso osa oman urheilu-uran eteen tehdystä työstä oli taas valunut hukkaan, sainkin muistutuksen siitä, että kannatti sieltä yläasteelta aina kirjoituksiin asti pitää myös kirjat kädessä.
Päätös koulupaikan hakemisesta ylipäätään tuli tehtyä kantapään kautta, mutta olen silti onnellinen, että mulla oli rohkeutta koittaa myös ammattiurheilijan arkea. Sitä siis painelin menemään joulukuusta 2017 alkaen tähän kevääseen asti. Se ei ehkä ollut sellaisena treenit-lepo-treenit -konseptina mun juttu, ja uskonkin siihen, että oma arki muovautuu koulun kanssa kyllä optimaaliseksi niin urheilun kannalta kuin elämän yleensäkin.
Kun joulukuussa 2017 juhlin omia ylppäreitäni, olin siitä parin viikon kuluttua alaraajavamman takia sivussa. Näin jälkeenpäin on muuten helppo todeta, että ehkä jo siinä kohtaa joku taho yritti vielä kysyä, että oonko nyt ihan varma, että haluan heittää opiskelut (ts. aika iso osa tuolloisesta identiteetistä) syrjään. Tuon kysymyksen oli moni mut kenttien ulkopuolellakin tunteva varovaisesti esittänyt, tai ainakin todennut, etteivät heti näe, että mun (kohtuu analyyttiselle) luonteelle riittää pelkkä urheilu. Tässä kohtaa ei pidä ymmärtää väärin - mua on aina kannustettu omien unelmien tavoittelemiseen ja oon saanut lähipiiriltä 100% kannustuksen ja johdatuksen urheilulliseen elämään - mutta näen nyt itsekin, mitä he ehkä yrittivät mulle aikoinaan sanoa.
Tosiaan, huolimatta näistä suorista ja vähemmän suorista vihjeistä, halusin heivata kouluhommissa ja hypätä ammattiurheilijan elämään. Tän voi pistää kahden asian piikkiin: 1) ammattiurheilu oli ollut pitkään mun unelma ja 2) olen periaatteellinen jääräpää. Taas kerran jälkiviisaana hyväksyn tuon ensimmäisen, mutta toivottavasti tulevaisuuden päätöksissä pystyn hiljentämään periaatteellisen jääräpään ääntä vähän paremmin.
Mun osalta siihen puoleentoista vuoteen, jotka elin 100% urheilulle, mahtui paljon huonoa tuuria. Useampi loukkaantuminen ja niiden haasteellinen kuntouttaminen veivät paljon henkisiä ja fyysisiä voimavaroja, aikaa ja omalta osaltaan luottamusta. Oon tehnyt paljon töitä sen eteen, että olen yrittänyt nähdä metsän puilta, mutta tottakai loukkaantumiset ovat raadollisimpia juttuja, joita urheilija urallaan kohtaa.
Kaikkein raskainta oli kuitenkin se, että tiesin kokoajan jossain takaraivossa, että mulla jää tällä hetkellä moni muu kiinnostava ja inspiroiva asia oppimatta ja tekemättä. Sitä ei ole helppo tunnistaa ja tunnustaa itselleen, koska kokoajan toivoin, että mulle tulisi sellainen sykähdyttävä fiilis, että tää on kaikki, mitä elämältäni haluan. Ei tullut. Ja itseasiassa juuri siksi nostan hattua niille, jotka oikeasti pystyvät laittamaan itsensä 100% likoon urheilun eteen. Se on tosi raadollista ja kokonaisvaltaista hommaa. Mä itse koin, etten saanut millään kaikkea potentiaaliani ulosmitattua pelaamalla lentopalloa. Varsinkin nuo loukkaantumispätkät pakottivat mut löytämään itsestäni ihmisenä paljon muutakin kuin pallonpelaajan, eikä niiden jaksojen jälkeen ollut helppo hypätä taas päätoimisen urheilijan saappaisiin.
Tälläisten ajatusten pohtiminen on aika raskasta, ja kun omat voimavarat toisinaan olivat aika lopussa, ei oma kriittisyys riittänyt järkeviin johtopäätöksiin. Mulle oli omasta mielestäni jonkin aikaa ihan selkeää, etten haluaisi urheilla enää lainkaan. Tästäkin mustavalkoisesta ajatuksesta mua kannustettiin luopumaan, mutta niihin keskusteluihin osallistuin useimmiten (valitettavasti) periaatteellisena jääräpäänä.
Erityisen herättävä oli kuitenkin yhden ulkopuolisen ihmisen opetus: ”Kaikkeen menettämiseen ja luopumiseen liittyy surutyö. Kun siis luopuu (syystä tai toisesta) urheilusta, myös silloin pitää tehdä tuo surutyö.” Silloin ymmärsin, etten mä halunnut tehdä sitä surutyötä - musta ei olisi siihen, että vakuuttelisin itselleni tehneeni oikean päätöksen, vaikka tietäisin kuinka paljon sillä urheilumaailmalla olisi voinut vielä olla mulle hienoja ihmisiä, kokemuksia ja tunteita varastossa. Ei ollut helppoa myöntää, että sisimmässäni tykkäsin urheilusta niin paljon, vaikka sen parissa olin kokenut niin paljon karvaita pettymyksiä viimeisen parin vuoden aikana.
Kaikki tuo itsetutkiskelu ja edestakaisin veivaaminen toivat mut lopulta tähän pisteeseen, jossa olen nyt. Lentopallo on hauskempaa kuin pitkiin aikoihin. Treeneissä on aito into kehittyä ja yrittää parhaansa, eikä vaan suoriutua niistä ”koska niin kuuluu tehdä”. Mulla on ympärilläni tosi motivoitunut ryhmä ihmisiä, joiden parissa saa paitsi nauraa, haluaa antaa itsestään mahdollisimman paljon irti.
Tuon kaiken rinnalla on nyt myös koulu, ja juuri siksi (eikä siitä huolimatta) mun on helppo nähdä urheilun parissa pelkästään mahdollisuuksia. Tuskastumisen ja epävarmuuden tunteet koen nyt niiden kurssien alkuluennoilla, joiden sisällössä on luvassa jotain täysin uutta ja tuntematonta (tai vanhaa ja unohdettua…), mutta toisaalta käyn nukkumaan joka ilta inspiroituneena siitä, kuinka paljon mahdollisuuksia mulla on oppia, kun vaan jaksan tehdä töitä.
Huolimatta siitä, että oon saanut paljon hämmästyneitä katseita, kun oon kertonut mut urheilun parista tunteville ihmisille opiskelevani matematiikkaa ja tilastotieteitä (tai koulussa kertonut viettäneeni välivuodet päätoimisena urheilijana), oon vaan todennut hymyillen, että näin on. Oon löytänyt itselleni kaks ihan mieletöntä ympäristöä toteuttaa itseäni, ja välillä mopo meinaa todellakin lähteä keulimaan.
Arki on toisinaan vähän rapsakampaa kuin päätoimisena urheilijana: harjoitusten ja kilpailujen määrä kun pysyy kohtuu samana, mutta huoltamiseen ja lepoon on vähemmän aikaa käytössä. Mä en kuitenkaan osaa ahdistua ajatuksesta liikaa: on etuoikeus saada tehdä molempia yhtä aikaa tällä tasolla. Tosin myönnettäköön, että rintarangan liikkuvuuteen joutuu laittamaan vähän ekstraa, koska tietokoneen näpyttely on jäänyt viime vuosina vähemmälle, ja nyt mun päivittäiset työskentelyasennot kelpaisivat työergonomialehtisten ”Älä tee näin”-kappaleiden kuvitukseksi.
Tällä hetkellä lähitulevaisuudessa siintää uuden kauden alkaminen ja monen monta deadlinea tehtävien palautuksille. Helppoa on siis elää päivä kerrallaan, ja sehän passaa. (Risto Siilasmaata lainaten ”Jos vaihtoehtoja ei ole, päätöksiä ei voi tehdä - ne tehdään meidän puolestamme.)
Oon siis enemmän kuin innoissani viikon päästä alkavasta kaudesta, joka on hiipinyt nurkan taakse vähin äänin - luultavasti siksi, että jokaista harkkapeliäkin on reilun puolen vuoden pelitauon jälkeen odottanut melkoisella innolla. Mä toivottelen tsemppiä kaikille alkaviin kilpailukausiin ja ylimenokausiin! Jos sulla ei oo kumpaakaan käynnissä, niin sitten tsemppiä siihen minkä parissa ikinä paineletkaan menemään tätä syksyä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti