Joulutauko häämöttää ihan nurkan takana, ja aika on kulunut viimeisten kuukausien aikana ihan järjetöntä vauhtia. Syyskausi on tosiaan yhtä peliä vaille paketissa, mitä ajatellessa sitä väkisin tulee kysyneeksi itseltään, että mitäköhän mä olisin koko syksyn tehnyt, jos olisin oikeasti päättänyt laittaa Asicsit naulaan (no, luultavasti vielä enemmän kouluhommia ainakin).
Tähän kauteen lähdin ekaa kertaa siitä tilanteesta, että kesä olikin koostunut kaikesta muusta, kuin kahdesti päivässä lentopallon parissa harjoittelemisesta - takana oli kesätöitä, runsaasti maakuntamatkailua, monen monta pyöräilykilometriä ja kesäiltaa ystävien kanssa. Ja voi kuinka hyvää se kaikki tekikään - sitä ei edelleenkään käy kieltäminen - vaikka tottakai kroppa silloin tällöin muistuttaa, että reilu puolen vuoden tauko kovemmasta kuormituksesta vaatii aina välillä velkojaan näin kauden mittaan. Mieli on kuitenkin varsin kiitollinen tuosta sijoituksesta omaan hyvinvointiin. Ja koska ensimmäiseen auttaa urheiluteippi ja särkylääkkeet, on helppo olla levollisin mielin.
Kulunut Mestaruusliigan syyskausi on ollut näistä kuudesta kuluneesta eittämättä yksi antoisimmista. Olen oppinut kantapään kautta asian jos toisenkin koko kuluneen vuoden aikana, mutta myös viimeisten kuukausien kuluessa varsin paljon tavaraa on tullut lisää omaan reppuun. Olen hokenut tätä kohta (en ilmeisesti kuitenkaan vielä) kyllästymiseen asti, mutta olen edelleen ihan suunnattoman kiitollinen siitä, että lähdin tähän leikkiin mukaan, vaikka olin omasta mielestäni monen monet itkut itkettyäni varma siitä, että lentopallon lopettaminen oli omalla kohdallani tullut ajankohtaiseksi. Tuon lopettamispäätöksen pyörtämisestä kiitos kuuluu erityisesti kaikille niille, jotka uskoivat siihen (ja kaikista kieltelyistä huolimatta kertoivat siitä mulle), että löydän innostuneen ja onnellisen itseni vielä heittäytymästä lentopallokentiltä.
Muistan juhannuksen tienoilta, kun kävin melkein parin kuukauden lentopallottoman elämän jälkeen naputtelemassa pari lyöntiä meidän kotitalon päätyseinään ja mietin, että pienestä sitä ihminen voi innostua, kun mulle tuli yhtäkkiä sellainen fiilis, että haluan ehkä sittenkin vielä oppia lyömään kovempaa. Jos kuitenkin rehellisiä ollaan, silti jännitti ihan suunnattomasti tehdä päätöstä pelaamisesta. Tosiasiassa iso osa musta silläkin hetkellä, kun sanoin jälleen ”kyllä” tähän touhuun, oli varsin epävarma siitä, kuinka suurella sydämellä enää syttyisin urheilullisiin tavotteisiin. Se, mikä sai mut heittäytymään oli kuitenkin se pienen pieni ääni takaraivossa, joka muistutti, että jos olisin todella niin varma lopettamisesta kuin yritin itselleni uskotella, en olisi käyttänyt asian miettimiseen niin pitkää aikaa (kiitos edelleen kaikille osapuolille kärsivällisyydestä…). Jälkeenpäin näistä ajatuksista on huomattavasti helpompaa puhua, sillä suunnaton syyllisyyden tunne koputteli jatkuvasti olkapäälle, kun ajattelin sitä, että tuliko lupauduttua johonkin, minkä parissa en ehkä saakaan itsestäni 100% sitoutumista irti.
Kun sitten parin viikon oheisharjoittelun jälkeen heinäkuun lopulla kävin ensimmäisen kerran lentopallotreeneissä (joissa pystyin juoksemaan ja hyppimään) sitten tammikuun, oli mulla heti sellainen olo, että olin kuin olinkin tehnyt ihan oikean päätöksen. Huolimatta siitä, että pallonkäsittelytaito oli melkoisessa taantumassa ja hermotus lähtenyt kävelemään, oli touhu hauskempaa kuin se oli ollut pitkään aikaan. Tuon tunteen myötä vierähti melkoinen siirtolohkare sydämeltä, kun ymmärsin, että kyllä mä tähän touhuun taidan sittenkin syttyä. Ja niin oon totta vie syttynytkin!
Syksyn alussa puntaroin vielä jonkin verran, että mitä mä nyt ihan oikeasti haluan elämässäni seuraavan vuoden tehdä ja mikä on ykkösprioriteetti; koulu vai lentopallo. Kun mulle tätä kysymystä sitten esitettiin, käytin vastauksissa kaikkia verbaalisia lahjojani ja koitin laittaa sanoja jonoon niin, että sisältöä tuli, vaikkei mulla vastausta ollutkaan. Sain ystäviltä ja perheenjäseniltä aika monesti kysymystä siitä, että olinhan nyt ihan varma, etten polta itseäni loppuun - nimenomaan siis siksi, että olin taas innoissani suurinpiirtein kaikesta, eikä voimavaroilla tuntunut olevan rajoja. No, näin jälkeenpäin voin myöntää, että en todellakaan ollut ihan varma, vaikka toisin varmasti vakuuttelin. Siitäkin rupeamasta kuitenkin selvittiin, mutta päätin, että haluan ottaa tästä ympäristöstä irti enemmän kuin selviytymistä.
Kauden alettua arki alkoi nopeasti tasaantua melko rutiininomaiseksi. Meillä on ollut syksyllä kokonaisuudessaan varsin inhimillinen ottelutahti; lähes poikkeuksetta yksi peli viikossa loppuviikosta, mikä on mahdollistanut riittävän ja säännöllisen harjoittelun. Koska kauteen lähdettiin melko keskeneräisenä joukkueena kaikin puolin, on jokainen peli tuntunut tärkeältä haasteelta ja jokainen viikko tullut tarpeeseen kehittymisen suhteen. Tuosta näkökulmasta katsottaessa tuntuukin, että taival olisi edelleen vasta aivan alussa, kun yhden uuden asian omaksumisen myötä löytyy jatkuvasti uutta mietittävää ja harjoitettavaa. Tosiasiassa viikot ovat kuitenkin viimeisen kahden ja puolen kuukauden ajan vierineet ihan käsittämätöntä tahtia, ja asiat, jotka ovat mun mielestä tapahtuneet suunnilleen viikko sitten, onkin päivätty lokakuulle. Olen siis suosiolla päättänyt lopettaa tulevaisuuden jännittämisen - tällä hetkellä tekemistä riittää joka päivälle, ja mikä parasta, vieläpä mielekästä sellaista.
Kuten mainittua, on tässä syksyn mittaan myös oppinut niin paljon uusia asioita, että välillä kaikki mitä itsestä on päivän päätteeksi otettavissa irti on juuri ja juuri hampaiden pesu. Niin inspiroivaa kuin onkin oppia itsestään ja maailmasta ympärillä, on se myös pitkässä juoksussa varsin kuormittavaa. Levon, palautumisen ja oman ajan arvostus on tapissa, ja armollisuus omaa passiivisuutta kohtaan niinä päivinä, kun mitään ei tarvitse tehdä, on kehittynyt viime vuosista merkittävästi.
Myös siitä, kuinka paljon nautin lentopallosta tällä hetkellä, oon maininnut kerran jos toisenkin. Se on kuitenkin itselleni ihan tajuttoman iso asia, sillä takana on varsin pitkä ajanjakso, kun sitä ei aidosti voinut sanoa. Jälkeenpäin on jotenkin karua ajatella, kuinka sitä turtuu siihen, että näinkin vahvasti kutsumusta ja motivaatiota vaativa touhu alkaa maistua pakkopullalta ja suorittamiselta. Kun sitten uskottelee itselleen, että ei sen kuulukaan olla kokoajan kivaa, sitä huomaa puntaroivansa puolitoista vuotta myöhemmin, että olisihan se nyt kohtuullista, että vähintään puolet ajasta olisi plussan puolella. Enkä halua liittää tähän ketään tai mitään muuta kuin omat ajatukseni - mä olen itse tehnyt joka ikisen valinnan ja päätöksen urallani, ja niistä kannan kaiken vastuun, mikä tarkoittaa toisinaan myös ulkopuolelle varsin erikoiselta vaikuttavia ratkaisuja.
Nyt kun pelaaminen on pitkästä aikaa oikeasti hauskaa, oon miettinyt paljon, että mitkä tekijät siihen fiilikseen ovat johtaneet. Mikään ei ole mustavalkoista, ja osaltaan mun kyky nauttia on seurausta siitä, mitä oon oppinut vastoinkäymisistä, ja kuinka ylipäätään niiden myötä oma perspektiivi lentopalloon on varsin erilainen kuin esimerkiksi vuosi sitten. Isoimpana asiana on kuitenkin se, että tässä joukkueessa ja seurassa oon sellaisessa ympäristössä, jossa päivittäin ympärilläni on ihmisiä, jotka haluavat toisilleen hyvää ja joiden kanssa on etuoikeutettu tunne siitä, että saa tehdä päivittäin yhdessä hommia. Myös lentopallon ulkopuolella palaset ovat yksi kerrallaan loksahtaneet paikoilleen, ja onkin hyvä muistaa, että siitä elämässä sitten kuitenkin on pitkälti kyse.
Tämän kaiken lisäksi oon tosi kiitollinen kaikille niille ihmisille, jotka ovat kertoneet mulle, kuinka on kiva nähdä että kentällä on kivaa. Se merkitsee mulle ihan käsittämättömän paljon, koska juuri siitä mä ajattelen tässä kaikessa olevan pohjimmiltaan kyse ja se on oikeestaan loppujen lopuksi kaikki mikä mulle tässä touhussa merkkaa. Kaikille sellainen ajatusmaailma ei varmaan sovi, mutta myös siitä oon iloinen, että keskimäärin onnistun myös pelillisesti paremmin silloin kun nauttiessa kuin tuskaillessa. Jälkimmäistä on kokeiltu usein, ja todennäköisesti samaa seinää päin tulee vielä juostua kerran jos toisenkin, mutta suosittelen silti kaikille muille (ja itselleni), että yrittää ensin hauskanpidon kautta.
Tämän vuoden ja syksyn opetusten pohjalta olen tehnyt sen uudenvuodenlupauksen, etten enää rupea arvottamaan omaa hyvinvointia tai jaksamista. Jos en voi hyvin tai ole onnellinen, mulla ei ole juurikaan annettavaa kenellekään muullekaan. Uskon olevani tässäkin kohtaa osa sääntöä, enkä poikkeusta, joten muistetaan jokainen pitää huolta itsestämme niin voimme pitää huolta myös muista.
kuva: Rami Myllymaa / instagram