Korkeakouluopinnoista ja urheilusta

Sosiaalisesti eristäytyneenä koulujuttuja tehdessä tuli mieleen, kuinka vuosi sitten kiiruhdin hakemaan opiskelupaikkaa. Tykitin hakemusta eetteriin suunnilleen sillä sekunnilla, kun haku aukesi, sillä muistan soimanneeni itseäni koko kevään siitä, miten olin saattanut ajatella, että mun kasetille riittäisi pelkkä lentopallon parissa tehtävä ajatustyö. 

Näin vuotta myöhemmin, olen todella kiitollinen ensinnäkin siitä, että sain ensimmäiseksi vaihtoehdoksi asettamani opiskelupaikan sekä siitä, että löysin alan, joka kiinnostaa ja tuntuu omalta ja jossa pääsen haastamaan itseäni ja oppimaan jatkuvasti uutta. 

Valmistuin lukiosta joulukuussa 2017, jonka jälkeen tuntui selvältä, että haluan pelata pelkästään lentopalloa. Siinä kohtaa olin ekaluokkalaisesta saakka käynyt koulua samalla, kun pelaan lentopalloa ja varsinkin yläasteelta lähtien, kun kuormaa alkoi koulun ja lentopallon yhdistämisestä kasaantua, oli takaraivossa kutkuttanut ajatus siitä, että saisi pelkästään treenata ja pelata. 

Omalla kohdallani sattui kohdalle huonoa tuuria, ja ammattilaislentopalloilu-kokeilujaksolleni osui parikin isompaa loukkaantumista. Ensimmäisen takaiskun jälkeen en antanut periksi lentopalloilun suhteen, mutta vaikean kevätkauden jälkeen 2018 oli sellainen olo, että jonkin oli muututtava. Tuossa kohtaa oikealta vaihtoehdolta tuntui maisemanvaihdos. Olen onnellinen, että uskalsin kokeilla sitäkin, vaikka sen jälkeen ymmärsin, ettei kyse ollut pelkästään siitä missä vaan mitä ja miten.

Opiskelun ja lentopallon yhdistäminen on fyysisesti kuormittavampaa kuin pelkkä lentopallon pelaaminen. Siinä, että aamutreenin jälkeen voi heittää pitkäkseen sängylle, katsoa Netflixiä, nukkua päikkärit ja suunnata iltatreeneihin, on iso ero verrattuna siihen, että treenien välissä käy luennolla tai opiskelee itsekseen ja jatkaa illalla siitä mihin päivällä jäi. Tietenkään jokaisena päivänä tahti ei ollut aamusta iltaan täyttä höökiä, mutta kontrasti pelkkään pelaamiseen oli kuormituksen kannalta iso.

Se, mikä kuitenkin itselleni oli ylitsepääsemätön ongelma tuossa joutenolossa, oli juurikin joutenolo itse. Mulla esimerkiksi on suunnaton mielenkiinto oppia ja ihmetellä maailmaa, eikä pelkkä lentopallon tuoma pitkälti fyysinen oppimisprosessi tuntunut lainkaan riittävältä. Toki senkin parissa varsinkin ihmisten kautta oon oppinut elämästä ja maailmasta paljon, mitä pidän isossa arvossa. 

Kun sitten viimeistään toisen kerran loukkaannuttuani vakuutuin siitä, että opiskelupaikan tavoitteleminen ei tuntunut enää pelkästään tunnepohjaisesti oikealta, vaan myös järkisyyt alkoivat vahvasti puoltaa sitä, aloin selaamaan yliopistojen tarjontaa. Omalla kohdalla impulsiivinen persoonallisuuteni ja asian suhteen monesta tekijästä muodostunut epävarmuuteni saivat mut ajattelemaan, että tässä kohtaa joko-tai -ajattelu on oikea tapa ja olin ihan valmis suuntaamaan kaikki aiemmin urheiluun laittamani paukut opiskeluihin. Luojan kiitos maltoin kuitenkin mieleni, ja annoin mahdollisuuden sille, että toimiva systeemi voisikin löytyä mustan ja valkoisen sijaan harmaan eri sävyistä.

Epävarmuutta herätti esimerkiksi se, kuinka opiskelun ja pelaamisen yhdistäminen onnistuisi. Tuon yhdistelmän toimivuuden suhteen olin ehtinyt kuulla paljon eriäviä mielipiteitä, mutta olin kuitenkin imenyt itseeni paljon uskoa siihen touhuun niiltä pelikavereilta ja muilta tutuilta entisiltä ja nykyisiltä urheilijoilta, jotka ovat saaneet homman itselleen sopivalla tavalla toimimaan. Aiheen puolesta keskustellessa esiin nousi toki aina se fakta, että opintojen ja harjoittelun yhdistäminen vaatii paljon itsenäistä työtä ja tarpeen tullen joustamista ja venymistä puolin ja toisin, mutta sen faktan kanssa tarjoiltiin kuitenkin aina myös varsin vakuuttavat kertomukset siitä, kuinka palkitsevaa parhaimmillaan oli mm. itsensä toteuttaminen mielekkäiden opintojen parissa, turvallisuudentunne tulevaisuuden suhteen ja lentopallon ulkopuolinen verkosto.

Näin vuoden kokemuksen jälkeen voin todeta olevani onnellinen, kun voin vilpittömästi puhua sen puolesta, että itseään voi toteuttaa myös opiskelun parissa ja silti saada suunnattomasti irti myös urheilusta. Kuten todettua, se vaatii enemmän hommia ajatuksen ja käytännön tasolla, mutta ainakin itse olen saanut irti vähintään sen verran, minkä edestä olen laittanut panosta. 

Opiskelu tarjoaa ihan loistavaa vastapainoa urheilulle ja luonnollisesti myös toisinpäin. Ilmapiiri lentopallon parissa ja yliopistolla on monelta osin kuin yö ja päivä, mikä on mun mielestä ainutlaatuinen mahdollisuus kokea ja nähdä elämää varsin laajalla skaalalla. Oon saanut itsekin vastata molemmissa ympäristöissä niin ääneen kysyttyihin kuin ilmeistä tulkittaviin (ja ymmärrettäviin, joskin hitusen stereotypisiin) kysymyksiin siitä, mikä saa lentopalloilijan (tai kenet tahansa, heh) opiskelemaan tilastotiedettä. Kaikessa ironiassaan on kuitenkin todettava, että juuri tämä ala tuntuu olevan tosi helppo yhdistää urheiluun; etäopiskelu on ollut vaihtoehtona ja monelle päätoiminen opiskelumuoto jo ennen koronaepidemiaa, ryhmätyöt ovat olleet aika minimissä (mikä on suuri helpotus aikataulujen kannalta) ja suorituksiin on tarjottu paljon vaihtoehtoisia tapoja, kuten lopputentti, pelkkien harjoitustehtävien tekeminen, harjoitustyöt tai kurssin aikana tehtävien välitestien tekeminen tenttimisen sijaan. 

Haastavinta on ollut jo mainitun kuormituksen tasapainottaminen, sillä varsinkin syksyllä mopo lähti aika nopeasti keulimaan, kun sekä kipinä urheiluun että kaikki uudet asiat opiskelujen parissa innostivat painelemaan täyttä höyryä. Tiiliseinä meinasi välillä tulla vastaan, mutta valmennuksen kanssa toiminut kommunikaatio ja rehellisyys omasta jaksamisesta mahdollistivat kokonaisuuden tasapainottamisen lentopallon puolella, mikä tarkoitti sitä, että langat jäivät lopulta osin omiin käsiin. Onneksi siis opin siinä rytäkässä myös rytmittämään opintoja sopivaan tahtiin. Myös etäopiskelumahdollisuuden hyödyntäminen läsnäolon sijaan osoittautui varsin oivaksi keinoksi vähentää päivittäistä kuormaa, ja esimerkiksi itse sain asioita tehtyä paljon tehokkaammin itsenäisesti silloin, kun oli hyvä vireystila verrattuna siihen, että raahauduin periaatteen vuoksi tuijottamaan kelloa luennolle. 

Tällä alalla on myös se haaste (joka on siis myös mun mielestä toki tän homman hienous), että opiskelu on teorioiden soveltamista käytäntöön laskemalla, ohjelmoimalla tmv., ja siksi toisinaan haasteellista toteuttaa pelimatkoilla verrattuna esimerkiksi tentteihin lukemiseen, mutta siinäkin kehityin kauden myötä. 

Lisäksi omalla kohdallani opiskelijatapahtumiin ja sitä myötä verkostoitumiseen en pystynyt käyttämään kauden aikana lainkaan aikaa. Tämä on tietysti jokaisen kohdalla henkilökohtaista, mutta itselleni se ei ollut ongelma, koska lentopalloon ja joukkueen toimintaan ja tavoitteisiin sitoutuminen oli itselleni selviö, ja sen parissa mulla oli myös verkosto. Tämä on kuitenkin sellainen asia, mitä kannattaa itselleen selvittää, kun opiskelun ja urheilun yhdistelmää puntaroi. 

Vaikka siis haasteitakin oli, antoi tämä kausi itselleni paljon myös urheilun puolella. Siksi uskallan väittää, että tämä on vaikkapa juuri mulle paras tapa urheilla, vaikka optimaalisen rytmin ja kuormituksen löytäminen vaatiikin panostusta. 

Voin siis omasta puolestani ehdottomasti suositella opintojen ja urheilun yhdistämistä. Kuten sanottua, puhun vain omasta kokemuksestani. En siis tässä kohtaa väitä, että tämä on urheilun ja fyysisen suorituskyvyn kannalta absoluuttisesti paras tapa kehittyä, mutta omalla kohdallani se teki urheilusta ja elämästä kaikenkaikkiaan mielekkäämpää, millä väitän olevan vaikutusta myös kehittymiseen. 

Haluaisinkin kannustaa jokaista, joka miettii niin opiskelua kuin päätoimista urheilua, luottamaan siihen, mikä tuntuu itselleen sopivalta. Mulle tuntui pari vuotta sitten itsestäänselvältä, että haluan pelkästään pelata ja olen kiitollinen siitä, että sain kannustusta mun lähipiiristä ja että uskalsin luottaa itseeni ja lähteä kokeilemaan siipiäni urheilun parissa täysipäiväisesti. Yhtälailla vuosi sitten tuntui kuitenkin siltä, ettei ammattilaisurheilu ole juuri mua varten, ja että haluan toteuttaa itseäni myös muiden asioiden parissa. Huolimatta siitä, mitä muut sanovat tai tekevät, ei ole olemassa oikeaa tai väärää, vaan itselle sopivat jutut löytyvät rohkeasti kokeilemalla.

Tsemppiä kaikille opiskelemaan hakeville ja niille, joilla edessä on pääsykokeet, tsemppiä myös  niihin valmistautumisessa! Musta olisi hienoa kuulla lisää ajatuksia tämän asian tiimoilta, joten laittakaa viestejä tulemaan, jos onnistuin jonkinlaista ajatusta herättämään.

Matka on tärkeämpi kuin määränpää. Tai mitali.

Kirjoittelin viikko sitten tekstin Kangasalan paikalliseen lentopallojulkaisuun, jossa pohdiskelin laadukkaan arjen merkitystä joukkueemme kauden ensimmäisen välitavoitteen (runkosarjan kakkostila) taustalla. Enpä tuolloin ajatellut, ettei toivomukseni Pitkäjärven koulun liikuntasalin lehtereiden täyttymisestä olisi enää viikon päästä ajankohtainen. Torstaina ilmoitettiin, etteivät pudotuspelit alkaisikaan ja eilen tuli lopullinen päätös sarjakauden päättymisestä. 

On turha kieltää, etteikö olo olisi ollut aika absurdi torstaina n. 30 min ennen peliin lähtemistä, kun tajusit, että koko sarjakausi saattaa olla siinä kohtaa paketissa. No, positiivinen lähestyminen tähän oli siinä kohtaa se, että itse makoilin kaikessa rauhassa omalla sängyllä, kun moni muu oli bussissa matkaamassa kohti vieraspelikenttiä. U-käännös tien päällä olisi luultavasti tuntunut vieläkin absurdimmalta.  

Tuon pudotuspelilatauksen jättämän tyhjiön valtasi luonnollisesti epätietoisuus ja pettymys. Koneessa ehti olla jo aika paljon kierroksia, kun oli valmistautunut mielessään siihen, että tästä eteenpäin painettaisiin x-ajan verran täysillä ja katsottaisiin, missä kohtaa se kausi sitten loppuu ja jääkö siitä jotain jalometallia käteen. 

Kun on antanut itselleen tämän kolmisen vuorokautta aikaa pelkästään miettiä ja jäsennellä ajatuksiaan menneestä, nykyisestä ja tulevasta, on meikäläisen ajatuksenjuoksulla ehditty vetää jo aika monta maratonia. Päällimmäinen tunne on kuitenkin jo näinkin lyhyellä aikajänteellä kiitollisuus. (Haluan tässä kohtaa tehdä selväksi, että haluan hetkeksi irrottaa tästä aiheesta sen massiivisen faktan, että monelle urheiluseuralle tämä tilanne on taloudellisesti enemmän kuin haastava. Lämpimät ajatukset eivät tuota realiteettia poista, mutta oma kompetenssini talousasioiden käsittelemiseen riittää juuri määrämittaisesti oman talouteni hallintaan, joten en koe, että minulla on asiaan annettavaa.)

Kuten mainittua, torstaipäivän jälkeen on ollut enemmän ja vähemmän haastavaa hahmottaa kokonaisuuksia. Tavallaan oli valmistautunut etenemään päivä ja peli kerrallaan kauden loppuun ja miettimään tulevaa sitten myöhemmin, ja toisaalta oli tuudittautunut siihen, että elämä oli aikataulutettu ainakin viikoksi eteenpäin ja mahdollisesti sitäkin pidemmälle. Viimeistään sitten lauantaina matto vedettiin jalkojen alta, ja kalenteri tyhjeni kertalaakista. 

Alkuun olin hämilläni siitä, miksi olo on ollut varsin tyyni, vaikka on selvää, että ympärillä myllertää monellakin tapaa. Ymmärsin, että vastaus on juurikin siinä, mistä kirjoitin siihen alussa mainitsemaani julkaisuun. 

Kun on tehnyt hommia päivittäin yhdessä tämän reilu 7 kk, tulee toisten naamat vähintäänkin tutuiksi ja jossain kohtaa sitä alkoi aamuisin treenimatkalla miettimään, että milloin jutut loppuu kesken ja joudutaan kertomaan samoja vitsejä toista rundia. Sitä päivää ei kuitenkaan ehtinyt tulla (okei, tämä on vain osittain totta). Niin, meillä oli tosiaan ihan hauskaa yhdessä. Yksi hienoimmista asioista, jossa onnistuttiin joukkueena tänä vuonna oli nimenomaan se, kuinka onnistuttiin puskemaan itseämme ja toisiamme eteenpäin päivästä toiseen pilke silmäkulmassa. Täydellisyyteen ei varmasti pystytty siinäkään, ja välillä käytiinkin katsomassa, missä kulki se veteen piirretty viiva huonon keskittymisen ja sopivan iloisen treeni-ilmeen välillä. Uskon kuitenkin, että huomattavasti haastavampia rajatapauksia olisi tullut liian kireän ilmapiirin ja pokerinaama-keskittymiskuplan välillä, jos sille tielle olisi lähdetty.

Kun sitten on kivaa yhdessä siinä päivittäisessä arjessa, muodostuu sellainen positiivinen ongelma, että on vaikea keksiä yksittäisiä kohokohtia kaudesta, kun valehtelematta niitä on mahtunut sinne jokapäiväisen tekemisen keskelle niin paljon. Otettiin varmasti makeita voittoja, mutta silti vaakakupissa yhtälailla painaa ne lukuisat hetket, kun olet pelireissun päätteeksi pystynyt nauramaan maha kippurassa, vaikka olisi tullut nekkuun tai kroppa tuntuisi n. 40 vuotta omanikäistä vanhemmalta. Kaikilla on kivaa, kun homma luistaa ja voittoja tulee, ja siksi nauttiminen ja hauskanpito ovat vain sanahelinää joukkueen arvojen listassa, jos niistä ei pysty pitämään kiinni silloinkin, kun tielle tulee töyssyjä ja kuoppia. 

Pelkkää yksisarvisten kesälaidunta vaaleanpunaisissa pilvissä ei kuitenkaan tämäkään kausi ole ollut. Kukaan meistä ei ole ollut aina onnesta soikeana, ei edes joka päivä. Välillä on sanottu sellaisia asioita, jotka eivät ehtineet suodattimen läpi, eikä energiaa ole aina riittänyt suupielten nostamiseen. Mitä paremmin on päästy toisiimme tutustumaan ja mitä paremmin meistä jokainen on uskaltanut olla oma itsensä, sitä helpompaa on kuitenkin ollut suhtautua inhimillisesti toisten hämmentävämpiinkin tunteenpurkauksiin. Kun antaa mahdollisuuden itselleen ja toisille tuntea inhimillisiä tunteita ja näyttää niitä, on osaltaan luomassa turvallista ympäristöä, jossa jokainen voi oikeasti olla sellainen kuin on. Tässä ainakin allekirjoittanut koki kasvaneensa todella paljon tämän kauden aikana, vaikka kehittymisvaraa on runsaasti edelleen.

Kaiken tämän yhteisen ilonpidon ja päivittäisen henkisen kasvun keskellä ehdittiin tosiaan pelata jonkin verran myös lentopalloa. Siitä on paljon vaikeampaa sanoa mitään. En henkilökohtaisesti jaksa uhrata ajatusta spekulaatiolle siitä, kuuluuko tässä tilanteessa jakaa mitaleja ja kenelle. En ole pelannut mielessäni läpi yhtäkään pudotuspeliä, eikä minua jaksa kiinnostaa ajatusleikki siitä, miten olisi mahdollisesti voinut käydä. Miksi? 

Jos se ei vielä ole käynyt ilmi, en vain yksinkertaisesti kykene arvottamaan kauden onnistumista ja epäonnistumista yksiselitteisesti mitalin tai mitalittomuuden perusteella. Tottakai kilpaurheilussa halutaan menestyä, eikä kaikki ole varmasti asiasta samaa mieltä, mutta käsi sydämellä voin todeta, ettei edellä mainitsemistani asioista yksikään muuttuisi mihinkään suuntaan vaikka olisimme tippuneet puolivälierissä tai voittaneet mestaruuden. Toki tiedän, että urheilullisessa mielessä meillä olisi ollut rahkeet vaikka mihin, jos olisimme onnistuneet ylärajoillamme. Sitä ei kuitenkaan päästä koskaan näkemään, ja siksi jossittelu vain ja ainoastaan evää mahdollisuuden nauttia kaikesta siitä, mitä oikeasti tuli tällä kaudella saavutettua.

Muistan kauden 2016-2017 jälkeen, kun yksi rakkaimmista lentopallon parissa tapaamistani ystävistä, Pauliina Vilponen, sanoi mulle, että ”Rone, paina mieleesi nää tunteet. Sun uralla et välttämättä koe enää koskaan näin hienoa kautta ja joukkuetta.” En tuolloin kyennyt hahmottamaan, mitä Pake tarkoitti. Kyseessä oli kolmas liigakauteni ja ensimmäinen, jonka aikana olin saanut pelillisesti isompaa vastuuta. Siispä ajattelin, että eihän se niin mahdotonta tulevaisuudessa ole voittaa suomenmestaruutta ja vielä kivan joukkueen kanssa. Aika on kuitenkin antanut merkityksen noille Paken sanoille ja siksi koen ihan mieletöntä kiitollisuutta siitä, että pääsen jälleen painamaan mieleeni ainutlaatuisia tunteita.  

Pakkasin heinäkuussa laukut ja suuntasin Kangasalle heinäkuun viimeisellä viikolla kieltämättä jopa hivenen pelonsekaisin tuntein, ja minua jännitti aivan suunnattomasti. Sain kuitenkin näiden 7,5 kk aikana paljon enemmän kuin uskalsin toivoa:

Olen päässyt tutustumaan ihan mielettömiin ihmisiin, ja voin sanoa jo nyt, että olen saanut rinnalleni elinikäisiä ystäviä. Olen oppinut niin paljon itsestäni näiden ihmisten kautta, etten olisi voinut kuvitellakaan. Olen kehittynyt urheilijana, lentopalloilijana ja ennen kaikkea ihmisenä, ja olen oppinut ottamaan vastaan apua niihin kaikkiin liittyen. 

Korona takoi meikäläisen päähän urheilusta kaksi asiaa: 

1. Matka on tärkeämpi kuin määränpää

2. Pelaa jokainen peli kuin se olisi viimeinen