2020/03/15

Matka on tärkeämpi kuin määränpää. Tai mitali.

Kirjoittelin viikko sitten tekstin Kangasalan paikalliseen lentopallojulkaisuun, jossa pohdiskelin laadukkaan arjen merkitystä joukkueemme kauden ensimmäisen välitavoitteen (runkosarjan kakkostila) taustalla. Enpä tuolloin ajatellut, ettei toivomukseni Pitkäjärven koulun liikuntasalin lehtereiden täyttymisestä olisi enää viikon päästä ajankohtainen. Torstaina ilmoitettiin, etteivät pudotuspelit alkaisikaan ja eilen tuli lopullinen päätös sarjakauden päättymisestä. 

On turha kieltää, etteikö olo olisi ollut aika absurdi torstaina n. 30 min ennen peliin lähtemistä, kun tajusit, että koko sarjakausi saattaa olla siinä kohtaa paketissa. No, positiivinen lähestyminen tähän oli siinä kohtaa se, että itse makoilin kaikessa rauhassa omalla sängyllä, kun moni muu oli bussissa matkaamassa kohti vieraspelikenttiä. U-käännös tien päällä olisi luultavasti tuntunut vieläkin absurdimmalta.  
Tuon pudotuspelilatauksen jättämän tyhjiön valtasi luonnollisesti epätietoisuus ja pettymys. Koneessa ehti olla jo aika paljon kierroksia, kun oli valmistautunut mielessään siihen, että tästä eteenpäin painettaisiin x-ajan verran täysillä ja katsottaisiin, missä kohtaa se kausi sitten loppuu ja jääkö siitä jotain jalometallia käteen. 

Kun on antanut itselleen tämän kolmisen vuorokautta aikaa pelkästään miettiä ja jäsennellä ajatuksiaan menneestä, nykyisestä ja tulevasta, on meikäläisen ajatuksenjuoksulla ehditty vetää jo aika monta maratonia. Päällimmäinen tunne on kuitenkin jo näinkin lyhyellä aikajänteellä kiitollisuus. (Haluan tässä kohtaa tehdä selväksi, että haluan hetkeksi irrottaa tästä aiheesta sen massiivisen faktan, että monelle urheiluseuralle tämä tilanne on taloudellisesti enemmän kuin haastava. Lämpimät ajatukset eivät tuota realiteettia poista, mutta oma kompetenssini talousasioiden käsittelemiseen riittää juuri määrämittaisesti oman talouteni hallintaan, joten en koe, että minulla on asiaan annettavaa.)

Kuten mainittua, torstaipäivän jälkeen on ollut enemmän ja vähemmän haastavaa hahmottaa kokonaisuuksia. Tavallaan oli valmistautunut etenemään päivä ja peli kerrallaan kauden loppuun ja miettimään tulevaa sitten myöhemmin, ja toisaalta oli tuudittautunut siihen, että elämä oli aikataulutettu ainakin viikoksi eteenpäin ja mahdollisesti sitäkin pidemmälle. Viimeistään sitten lauantaina matto vedettiin jalkojen alta, ja kalenteri tyhjeni kertalaakista. 
Alkuun olin hämilläni siitä, miksi olo on ollut varsin tyyni, vaikka on selvää, että ympärillä myllertää monellakin tapaa. Ymmärsin, että vastaus on juurikin siinä, mistä kirjoitin siihen alussa mainitsemaani julkaisuun. 

Kun on tehnyt hommia päivittäin yhdessä tämän reilu 7 kk, tulee toisten naamat vähintäänkin tutuiksi ja jossain kohtaa sitä alkoi aamuisin treenimatkalla miettimään, että milloin jutut loppuu kesken ja joudutaan kertomaan samoja vitsejä toista rundia. Sitä päivää ei kuitenkaan ehtinyt tulla (okei, tämä on vain osittain totta). Niin, meillä oli tosiaan ihan hauskaa yhdessä. Yksi hienoimmista asioista, jossa onnistuttiin joukkueena tänä vuonna oli nimenomaan se, kuinka onnistuttiin puskemaan itseämme ja toisiamme eteenpäin päivästä toiseen pilke silmäkulmassa. Täydellisyyteen ei varmasti pystytty siinäkään, ja välillä käytiinkin katsomassa, missä kulki se veteen piirretty viiva huonon keskittymisen ja sopivan iloisen treeni-ilmeen välillä. Uskon kuitenkin, että huomattavasti haastavampia rajatapauksia olisi tullut liian kireän ilmapiirin ja pokerinaama-keskittymiskuplan välillä, jos sille tielle olisi lähdetty.

Kun sitten on kivaa yhdessä siinä päivittäisessä arjessa, muodostuu sellainen positiivinen ongelma, että on vaikea keksiä yksittäisiä kohokohtia kaudesta, kun valehtelematta niitä on mahtunut sinne jokapäiväisen tekemisen keskelle niin paljon. Otettiin varmasti makeita voittoja, mutta silti vaakakupissa yhtälailla painaa ne lukuisat hetket, kun olet pelireissun päätteeksi pystynyt nauramaan maha kippurassa, vaikka olisi tullut nekkuun tai kroppa tuntuisi n. 40 vuotta omanikäistä vanhemmalta. Kaikilla on kivaa, kun homma luistaa ja voittoja tulee, ja siksi nauttiminen ja hauskanpito ovat vain sanahelinää joukkueen arvojen listassa, jos niistä ei pysty pitämään kiinni silloinkin, kun tielle tulee töyssyjä ja kuoppia. 

Pelkkää yksisarvisten kesälaidunta vaaleanpunaisissa pilvissä ei kuitenkaan tämäkään kausi ole ollut. Kukaan meistä ei ole ollut aina onnesta soikeana, ei edes joka päivä. Välillä on sanottu sellaisia asioita, jotka eivät ehtineet suodattimen läpi, eikä energiaa ole aina riittänyt suupielten nostamiseen. Mitä paremmin on päästy toisiimme tutustumaan ja mitä paremmin meistä jokainen on uskaltanut olla oma itsensä, sitä helpompaa on kuitenkin ollut suhtautua inhimillisesti toisten hämmentävämpiinkin tunteenpurkauksiin. Kun antaa mahdollisuuden itselleen ja toisille tuntea inhimillisiä tunteita ja näyttää niitä, on osaltaan luomassa turvallista ympäristöä, jossa jokainen voi oikeasti olla sellainen kuin on. Tässä ainakin allekirjoittanut koki kasvaneensa todella paljon tämän kauden aikana, vaikka kehittymisvaraa on runsaasti edelleen.

Kaiken tämän yhteisen ilonpidon ja päivittäisen henkisen kasvun keskellä ehdittiin tosiaan pelata jonkin verran myös lentopalloa. Siitä on paljon vaikeampaa sanoa mitään. En henkilökohtaisesti jaksa uhrata ajatusta spekulaatiolle siitä, kuuluuko tässä tilanteessa jakaa mitaleja ja kenelle. En ole pelannut mielessäni läpi yhtäkään pudotuspeliä, eikä minua jaksa kiinnostaa ajatusleikki siitä, miten olisi mahdollisesti voinut käydä. Miksi? 
Jos se ei vielä ole tekstistäni käynyt ilmi, en vain yksinkertaisesti kykene arvottamaan kauden onnistumista ja epäonnistumista yksiselitteisesti mitalin tai mitalittomuuden perusteella. Tottakai kilpaurheilussa halutaan menestyä, eikä kaikki ole varmasti asiasta samaa mieltä, mutta käsi sydämellä voin todeta, ettei edellä mainitsemistani asioista yksikään muuttuisi mihinkään suuntaan vaikka olisimme tippuneet puolivälierissä tai voittaneet mestaruuden. Toki tiedän, että urheilullisessa mielessä meillä olisi ollut rahkeet vaikka mihin, jos olisimme onnistuneet ylärajoillamme. Sitä ei kuitenkaan päästä koskaan näkemään, ja siksi jossittelu vain ja ainoastaan evää mahdollisuuden nauttia kaikesta siitä, mitä oikeasti tuli tällä kaudella saavutettua.

Muistan kauden 2016-2017 jälkeen, kun yksi rakkaimmista lentopallon parissa tapaamistani ystävistä, Pauliina Vilponen, sanoi mulle, että ”Rone, paina mieleesi nää tunteet. Sun uralla et välttämättä koe enää koskaan näin hienoa kautta ja joukkuetta.” En tuolloin kyennyt hahmottamaan, mitä Pake tarkoitti. Kyseessä oli kolmas liigakauteni ja ensimmäinen, jonka aikana olin saanut pelillisesti isompaa vastuuta. Siispä ajattelin, että eihän se niin mahdotonta tulevaisuudessa ole voittaa suomenmestaruutta ja vielä kivan joukkueen kanssa. Aika on kuitenkin antanut merkityksen noille Paken sanoille ja siksi koen ihan mieletöntä kiitollisuutta siitä, että pääsen jälleen painamaan mieleeni ainutlaatuisia tunteita.  

Pakkasin heinäkuussa laukut ja suuntasin Kangasalle heinäkuun viimeisellä viikolla kieltämättä jopa hivenen pelonsekaisin tuntein, ja minua jännitti aivan suunnattomasti. Sain kuitenkin näiden 7,5 kk aikana paljon enemmän kuin uskalsin toivoa:
Olen päässyt tutustumaan ihan mielettömiin ihmisiin, ja voin sanoa jo nyt, että olen saanut rinnalleni elinikäisiä ystäviä. Olen oppinut niin paljon itsestäni näiden ihmisten kautta, etten olisi voinut kuvitellakaan. Olen kehittynyt urheilijana, lentopalloilijana ja ennen kaikkea ihmisenä, ja olen oppinut ottamaan vastaan apua niihin kaikkiin liittyen. 

Korona takoi meikäläisen päähän urheilusta kaksi asiaa: 
1. Matka on tärkeämpi kuin määränpää
2. Pelaa jokainen peli kuin se olisi viimeinen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti