2020/05/26

Urheilusta ja inhimillisyydestä

Vajaan viikon päästä koittaa vihdoin paluu lentopallon pariin. Ihan normaalista arjesta ei voi puhua, mutta joka tapauksessa joukkuekavereiden näkeminen ja yhdessä treenaaminen kuulostaa enemmän kuin hyvältä, ja ensimmäistä kertaa moneen vuoteen on ehtinyt tulla kunnon nälkä lentopallon pariin. Tietysti poikkeusoloilla lienee oma osuutensa asiassa, mutta koen myös, että aika monta asiaa oon saanut järjestykseen myös korvien välissä. Niistä inspiroituneena ajattelinkin puhua muutaman sanan mun ajatuksista liittyen siihen, kun kaikki (tai mikään) ei mene niin kuin on suunnitellut.

Niin pitkään kuin jaksan uraani ja lentopalloharrastustani muistella, oon unelmoinut ja tavoitellut jotain sen parissa. Toisinaan tavoitteet ovat olleet kirkkaina mielessä ja helpompia määrittää, toisinaan ne ovat olleet abstrakteja ja pidemmällä aikajänteellä saavutettavia. On kuitenkin ollut myös jaksoja, kun en ole tiennyt, mitä kohti ollaan menossa. 

Kun multa kysyttiin viisi vuotta sitten, missä näen itseni viiden vuoden päässä, en vastannut, että mun lempikaupungissa nauttimassa ulkotreeneistä kesäisessä säässä ja odottamassa sitä, että pääsee palaamaan seurajoukkueen yhteisten kesätreenien pariin. En vastannut, että odottamassa sitä, että voi mennä kavereiden kanssa viettämään iltaa ja tehdä kesän opintoja eteenpäin niin paljon kuin lystään. Ei – vastasin, että olisin ammattilaislentopalloilija ja pelaisin ulkomailla. Little did I know.

Ehkä suunnilleen 14-vuotiaana vastasin ensimmäisen kerran tuohon edellä mainittuun kysymykseen. En halua mustamaalata sitä, että mua kannustettiin unelmoimaan ja jahtaamaan unelmia urheilun parissa. Päin vastoin, mulla on rajaton kiitollisuus siitä, miten paljon apua oon saanut, ja saan edelleen, taloudellisesti ja urheilullisesti ympärilläni olleilta ihmisiltä. Tällä hetkellä ainoa kysymys, jota oon jäänyt miettimään, on se, että miten ne teininä asetetut viisivuotissuunnitelmat olivat allekirjoittaneelle niin tujua myrkkyä. 
Nuo viiden vuoden päähän asetetut tavoitteet porautuivat johonkin hyvinkin syvälle. Niistä tuli mittari, jonka avulla määritin, kuinka olen onnistunut elämässä. Tän oon tajunnut vasta jälkeenpäin, ja suhtauduinkin niihin aluksi pelkkänä mahdollisuutena enkä osannut – ehkä onneksi – nähdä niiden maalaamia uhkakuvia. Ja kyllähän ne antoivat tietyn aikaa paljon hyvää omaa tekemiseen. Jaksoin hakata ylimääräisiä toistoja autotallin seinään ja tehdä kaiken urheilun ehdoilla. Kuitenkin, mitä vanhemmaksi kasvoin ja mitä enemmän töyssyjä tuli tielle, alkoi taistelu, jota oon käynyt aika kuormittavasti aina tähän kevääseen asti. Vihdoin tuntuu, että pystyn kirjoittamaan aiheesta imperfektissä ja se tuntuu aika tajuttoman hienolta.

Tosiaan, 14-vuotiaana mun kristallinkirkas unelma oli pelata lentopalloa elääkseen niin pitkään kuin terveys antaisi myöden. Se on edelleen tosi hienon kuuloinen ajatus ja oon aidosti onnellinen niiden puolesta, jotka niin tekee, sillä onhan urheilu parhaimmillaan ihan ainutlaatuista. Kun siinä kokee pitkässä juoksussa saavansa enemmän kuin mistä luopuu, on oikean asian parissa. Omalla kohdallani ei kuitenkaan mennyt ihan kauhean kauan noista varhaisteinivuosista, kun alkoi tulla yhä enemmän päänsisäisiä konflikteja sen suhteen, mitä haluaisin elämältä, ja löysinkin itseni aika isosta henkilökohtaisesta suosta urheilullisten tavoitteiden suhteen. 

Esimerkiksi aika pian lukion alkamisen jälkeen ymmärsin, että opiskelu on mulle yhtälailla palkitsevaa ja tärkeää kuin urheilu ja pelaaminen, enkä osannut kuvitella tulevaisuutta ilman korkeakouluopintoja. Tämä oli sellainen ajatus, josta podin pitkään syyllisyyttä. En koe, että mun opiskelua olisi koskaan jarruteltu, mutta kun olin itse sanonut omaksi tavoitteekseni tehdä kaiken lentopallo edellä ja suunnata ammattilaiseksi lukion jälkeen, tuntui siltä, että olisin aiheuttanut pettymyksen, jos olisin sanonut ääneen haluavani elämältä itseasiassa jotain muuta. Oon ymmärtänyt jälkeenpäin, että tämä oli pitkälti omaa epävarmuutta oman identiteetin suhteen, ja siksi maalailin mielessäni paljon sitä, mitä ulkopuoliset ajattelevat. Kuten totesin, en koskaan saanut ulkopuolelta moittivia kommentteja siitä, että halusin hoitaa myös opiskelut hyvin – päin vastoin. 

Toinenkin iso myllerrys, joka on muuttanut paljon mun suhtautumista urheiluun, tuli eteen lukion ensimmäisenä vuonna. Edellisenä kesänä oli pelattu tyttöjen EM-kisat, jotka olivat yksi unelmien täyttymys ja edelleen muistelen tosi kiitollisena sitä, kuinka kovia pelejä päästiin pelaamaan kotikisoissa. Saman vuoden syksynä aloitin lukiossa Kuortaneella, ja aika monen epäonnisen tekijän summana löysin itseni vuodenvaihteessa henkisesti tosi huonovointisena. Vilpitön kiinnostuminen urheilullisesta elämäntavasta kääntyi aika nopeasti häiriöityneeksi syömiseksi ja ylitreenaamiseksi, ja olin ajanut itseni ihan liian ahtaalle, joten peli vihellettiin siinä kohtaa poikki, ja suuntasin takaisin kotimaisemiin Saloon.

Onhan mukaan mahtunut urheilun puolella loukkaantumisia ja muita isoja ja pieniä elämän vastoinkäymisiä, jotka ovat kaikki tavalla tai toisella vaikuttaneet omaan käsitykseen urheilusta ja sen roolista omassa elämässä. 
Mun suhtautuminen omiin vastoinkäymisiin on ollut se, että ne ovat jollain tavalla epäonnistumisia, joilta olisi voitu välttyä, jos olisin ollut fiksumpi, kovempi tai rationaalisempi. Olen halunnut saada jonkin selityksen kaikelle, sillä olen oppinut elämässä siihen, että omiin unelmiin uskomalla ja kovalla duunilla kaikki on mahdollista, mikä on toki osaltaan totta. On kuitenkin samaan hengenvetoon todettava, etteivät ne ainakaan omalla kohdallani ole riittäneet. Joskus matkassa vaan on epäonnea ja asioita, joihin ei voi omalla tekemisellä vaikuttaa, eikä auta, vaikka kuinka ryynäät menemään. 

Kulunut koronakevät onkin avannut silmät lopullisesti sille tosiasialle, että elämässä on ihan todella paljon muuttujia, joihin meillä itsellämme ei ole sanansijaa. Puhutaan, että pitää keskittyä siihen, mihin voit itse vaikuttaa, ja niinhän se onkin. Silti, vaikka tekisit kaiken niin hyvin kuin pystyt, ei lopputulos ole välttämättä toivottu. Tämän takia olen ihan lopen kyllästynyt siihen asenteeseen, että vahva ihminen on sellainen, joka ei lannistu mistään, ikinä. 
On ihan okei antautua sille riittämättömyyden tunteelle, joka kumpuaa siitä, ettei kaikki olekaan omasta tekemisestä ja olemisesta kiinni. Mutta mikään ei ole niin vapauttavan ja voimaannuttavan tuntuista kuin herätä jonain päivänä ja tajuta, että hartioilla onkin yhtäkkiä paljon vähemmän painoa. Että on pystynyt päästämään irti kaikista niistä kysymyksistä, joihin ei välttämättä koskaan saa vastauksia. Että hyväksyy elämässä tulleet vastoinkäymiset ja sen, millaiseksi on muovautunut niiden nostattamissa myrskyissä. Että ei ole ollut, ei ole, eikä tule olemaan täydellinen. Sellainen on (mun mielestä) vahvuutta. 

Miksi haluan avata näitä kipupisteitä? Oon kyllä aina halunnut puhua näistä ääneen, sillä oon itse saanut vaikeina hetkinä suunnattomasti apua siitä, kun oon lukenut samankaltaisia asioita läpikäyvien ihmisten tarinoita, ja toisaalta on ollut tosi silmiä avaavaa myös oppia ihmisten erilaisista tarinoista. Tiedän, että joku ihan varmasti kyseenalaistaa tälläkin hetkellä sitä, miksi on sellainen kuin on ja miksi on siellä, missä on nyt. Se on ihan ok, että kyseenalaistaa. Negatiiviset tunteet kuuluvat elämään.
Kuten alussa mainitsin, en oo kuitenkaan aiemmin kokenut, että voisin puhua näistä haasteista menneessä aikamuodossa – ne ovat aina olleet niin kiinteä osa mun jokapäiväistä ajattelua. Nyt, kun niitä pystyy tarkastelemaan etäämmältä, eikä niitä ole enää väritetty täysin noilla negatiivisilla tunteilla, pystyn aidosti myöntämään, että ne ovat olleet itseasiassa ehkä hienoimpia asioita, joita oon saanut urheilun parissa oppia. Tää kaikki on ollut pitkä ja raskas prosessi, jonka aikana oon tehnyt töitä itse itseni, ammattilaisten ja mulle läheisten ihmisten kanssa. Puhuminen on auttanut mua ihan hirveästi ja mahdollistanut sen, että pystyn päästämään näistä asioista irti. Oon tosi kiitollinen siitä, että oon tullut kuulluksi ja saanut olla niin rikki kuin oon ollut. 

Ja vielä niistä viisivuotissuunnitelmista. Just nyt en aio tehdä sellaista. Just nyt aion mennä päivä kerrallaan. Kyllä mulla on unelmia ja tavoitteita sekä urheilussa että elämässä yleensä, ja aion tehdä niiden eteen täysillä töitä, mutta en oo asettanut niille deadlineja. Enkä aseta.
Kävin tapaamassa mun opintokoordinaattoria syksyllä ja hänen kanssaan tehtiin suunnitelmaa opinnoista. Muistan, että jännitin ihan kuollakseni, koska musta oli noloa mennä sinne häntä koipien välissä kertomaan, etten millään jaksa suorittaa ekaa vuotta normaaliin tahtiin, koska urheilen opintojen ohessa. Jälkeenpäin mulla oli ihan hölmistynyt olo kaikesta jännittämisestä, sillä hän suhtautui tosi positiivisesti mun urheilemiseen. Tultiin sitten siihen tulokseen, että en välttämättä ole viidessä vuodessa maisteri.
Tuon kuultuaan viisi vuotta nuorempi minäni olisi varmasti ollut helisemässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti