Naisten lentopallon EM-kisojen aikana kuuli ja näki kyselyjä naispelaajien määrän perään. Kansainvälisen tason pelit ovat tärkeitä paitsi kisoissa pelaaville ja valmentaville, myös lajia seuraaville. On tärkeää, että mahdollisimman moni lajin parissa tavalla tai toisella vaikuttava saa konkreettista näyttöä siitä, mikä suomalaisen naislentopallon nykytilanne on muiden maiden rinnalla. EM-kisojen alkulohko on erinomainen mittari, sillä vastustajia on koko skaalan laajuudelta. Esimerkiksi nyt Suomen lohkosta kaksi parasta eteni sijoille 1-4, eikä niitä joukkueita vastaan pystytty horjuttamaan vastustajaa millään pelin osa-alueella. Sen sijaan Ukraina, Ruotsi ja Romania olivat joukkueina oivallisia mittareita Suomen nykykunnolle.
Kisojen jälkeen koitti pelaajilla paluu seurajoukkueen arkeen. Sinne, missä taikojen pitäisi tapahtua. Valtaosalla pelaajista se tarkoitti kotimaiseen Mestaruusliigaan palaamista, osalle ammattilaissarjoihin ulkomaille. Etenkin kotimaassa syksyn myötä monelle tulee kesään verrattuna enemmän kuormitusta harjoittelun ulkopuolelta, kun työt tai opinnot pyörähtävät käyntiin. Monella ne ovat hyvässä vauhdissa myös kesällä, mutta viikonloppujen täyttyessä peleistä muuttuu arjen kuormitus välttämättä. Näin ollen kuormituksen seuranta alkaa vaatia myös valmentajilta paljon paukkuja, sillä koko 12-14 pelaajan rosterissa yksilöiden arjen palaset voivat erota toisistaan keskenään hurjasti. Tämä vaatii myös huomattavasti pelaajien oma-aloitteisuutta ja rohkeutta kuunnella omaa jaksamistaan. Kehittävän arjen elinehto on se, että vuorovaikutus valmennustiimin ja urheilijoiden välillä on kunnioittavaa, kuuntelevaa, rohkaisevaa ja tarpeen tullen kyseenalaistavaa.
Ideaalimaailmassa valmentajan ja urheilijan energiaa menee mahdollisimman vähän kompromissien tekemiseen. Kun tiedetään, mikä on ammattiurheilijalle optimaalinen harjoittelumäärä ja miten se tulee rytmittää, suunnitellaan kalenteri sen mukaan ja tehdään hommat harjoituksissa niin hyvin kuin mahdollista. Siinä ohessa nukutaan 9-10 tuntia yössä ja päivällä 30 minuuttia, syödään 5-7 tasapainoista ateriaa päivässä ja rentoudutaan optimaalisesti. Edellä kuvatun arjen pyörittäminen ei kuitenkaan ole realismia suurimmalle osalle naisliigapelaajistoa. Jostain ne 5-7 ateriaa pitäisi nimittäin ruokapöytään saada ja lämpöeristetty paikka niille 9 tunnin yöunillekin olisi plussaa. Pelkkä intohimo lajiin ja hienot tunteet eivät valitettavasti riitä kattamaan elämisen kustannuksia peliuran aikana eivätkä liiemmin sen jälkeen. Sen, jota kutsutaan realismiksi, takia moni pelaaja päätyy opiskelemaan tai työskentelemään pelaamisen ohella. Eläkettäkään ei yksittäistapauksia lukuun ottamatta kartu kirjaimellisesti euroakaan peliuran aikana, sillä vuonna 2017 ammattiurheilijoita naisten puolella oli 22 kappaletta kaikki urheilulajit huomioiden. Näin ollen moni päättää suunnata katseensa ainakin osittain uran jälkeiseen elämään jo sen aikana. Eivätkä raha ja taloudelliset realiteetit ole ainoita motivaatioita niille, jotka haluavat tehdä pelaamisen ohella jotain muuta. Menestyvälle urheilijalle tärkeät ominaisuudet, kuten tinkimätön työmoraali ja uteliaisuus oppimiseen, tuottavat hedelmää myös muilla elämän osa-alueilla. Lisäksi loukkaantumisen riski on urheilussa enemmän tai vähemmän jatkuvasti läsnä, ja tyhjän päälle putoaminen voi pelottaa.
Tällä pohjustuksella haluan palata ensimmäiseen kappaleeseen, jossa sivusin kyselyjä pelaajamäärien perään. Esitän itse eräänä kompastuskivenä varsin kapeaksi muodostetun pelaajapolun. On fakta, että tullakseen maailman huipuksi missä tahansa asiassa on oltava valmis tekemään kaikki valinnat se asia edellä. Niin myös lentopallossa. Fakta on myös se, että kaikki eivät siihen ole valmiita tai halukkaita. Eivät myöskään lentopallossa. Näkeekö asian hyvänä vai huonona, riippuu toki näkökulmasta. Näen kuitenkin itse, nuorena naislentopalloilijana, että on suomalaisen naislentopallon etu, jos pelaajat haluavat pysyä lajin parissa pääsarjatasolla kotimaassa, vaikka tavoite ei koskaan olisikaan lähteä ulkomaille tai pyrkiä kansainväliseksi huipuksi. Ne yksilöt, jotka näitä hienoja urheilullisia tavoitteita ja unelmia haluavat lähteä jahtaamaan, ovat huippu-urheilun sydän. Jos kuitenkin halutaan, että pelaajat pelaavat pitkiä uria ja nuorille tavoitteellisille pelaajille löytyy kotimaan sarjasta hyvä ponnahduslauta pidemmälle, tarvitaan pelaajia, jotka ovat valmiita kantamaan tarvittaessa vastuuta, kannustamaan, vaatimaan ja opettamaan. Tähän yksi lääke on se, että järjestelmällisesti lähdetään rakentamaan valmennuskeskuksesta ja pääsarjaseuroista pelaajille toimintaympäristöjä, joissa huomioidaan muutakin kuin harjoitukset ja ottelut.
Oman kokemukseni mukaan hyvin varhain, lukioikäisenä, urheilun perässä tehdyt valinnat tarkoittivat automaattisesti joustamista koulunkäynnin suhteen. Esimerkiksi valmennuskeskuksessa ollessani kurssitarjonta Kuortaneen lukiossa oli koosta johtuen huomattavasti suppeampaa kuin monella muulla (urheilu)lukiolla. Olin onnekas, että halusin ylipäätään opiskella lukiossa, sillä ammatillisella puolella vaihtoehdot olisivat olleet vielä huomattavasti rajatummat. Siirryttyäni lukion ensimmäisen lukuvuoden puolivälissä takaisin Saloon olin aidosti hämilläni siitä, että kursseja oli tarjolla useammin kuin kerran lukuvuodessa. Tämä mahdollisti vapauden suunnitella lukujärjestystä lentopallon ehdoilla ilman kohtuutonta joustamista opiskelun kustannuksella: syksyllä ja talvella pystyi valitsemaan kevyempiä kursseja ja kauden jälkeiselle jaksolle saattoi kasata vähän työläämpiä kouluhommia. Samalla Salossa oli mahdollista lukiolaisena käydä aamuharjoituksissa ja harjoitella illat liigajoukkueen mukana. Kehittävät haasteet eivät siis olleet pelkästään pelikentällä, vaan pääsin mittaamaan taitojani myös koulun puolella ja opin, että periksiantamattomuus ja avoimuus oppimiseen palkitaan myös siellä. En vielä tuolloin tajunnut, kuinka tärkeä osa hyvinvointiani koulu oli, eikä se liittynyt pelkästään opiskeluun. Sain nähdä siellä päivittäin niitä ystäviä, jotka eivät pyörineet lentopallon parissa. Huonon pelin jälkeen sain aina kokemuksen siitä, että riitän tälläisenä ihmisenä ystävilleni, joten ehkä voisin riittää itsellenikin. Ja riitin tuolloin ihmisenä joukkueessakin, mutta en osannut sitä silloin itse aina erottaa.
Kun sitten lukion loppua kohden aloin kasvaa liigatason pelaajaksi, houkutti ajatus ammattilaisuudesta toden teolla. Olen ylpeä siitä, että kokeilin pelkkää pelaamista, koska muutoin en olisi voinut tietää, onko täysammattilaisuus oma juttu. Kävin kuitenkin täysin urheilun ehdoilla eläessäni henkisesti niin pohjalla, että jälkeenpäin jäi kaivertamaan, miten itselle niin rakas ja mukava asia paisui niin vääriin mittasuhteisiin. Opiskeleminen ja uuden oppiminen oli aina ollut osa identiteettiäni, ja yhtäkkiä olin kaventanut mahdollisuuksiani toteuttaa itseäni käytännössä vain lentopalloon. Luulin, että voisin kehittyä hyväksi pelaajaksi ainoastaan ammattilaisurheilijana. Aloin myös ymmärtämään, miksi moni muu ikätoverini tai pari vuotta vanhempi tuttu peluri oli päättänyt heivata lentopallon, vaikka ulkopuolisille ura näytti nousujohteiselta. Yhtenä syynä voi olla se, että paine asettaa urheilu etusijalle tulee parhaimmillaan jo yläasteella, ja toisen asteen jälkeen on täynnä urheilua, jos se on jatkuvasti verottanut esimerkiksi koulunkäynnistä. Pettymykset koulun parissa tuntuvat monelle vähintään yhtä raskailta kuin urheilussa, ja sen myötä urheilustakaan ei tule mitään, vaikka sille uhraa kaiken ajan. Näin noidankehä on valmis.
Tällä hetkellä naisten liigakartalla isoista opiskelukaupungeista ovat Kuopio, Helsinki, Hämeenlinna ja Rovaniemi. Tampereen kyljessä ovat Orivesi ja Kangasala. Nykyään iso osa opinnoista onnistuu myös etänä, joten sikäli pelipaikka ei ole opiskelupaikkaan välttämättä sidottu, mutta moni haluaa hyödyntää mahdollisuuden lähiopetukseen. Tärkeää opiskelijoille on myös se, että valmennustiimissä edes joku ymmärtää opintojen vaativuuden. Ei tietenkään voi olettaa, että valmentajat ovat tietoisia jokaisen korkeakoulututkinnon vaatimuksista, ja siksi opiskelijoiden oma-aloitteisuus on välttämätöntä. Muutos esimerkiksi lukion ja yliopiston välillä on valtava: työmäärä ja omatoimisuus kasvaa merkittävästi ja jatkuvasti pitäisi olla valmis omaksumaan täysin uudenlaisia tietoja tai taitoja. Kun kaikkien osapuolten käsitys vaatimustasosta urheilun ja muun elämän saralla on selvää, on mahdollista lähteä rakentamaan toimivaa mallia molempien osapuolten näkökulmasta. Moni ykkössarjajoukkue pystyy jo järjestämään arjen niin, että opiskelu on pelaamisen ohella täysin mahdollista. Siispä haaste liigajoukkueille ja -pelaajille olisi lähteä ajamaan samaa periaatetta pykälää kovemmalla urheilullisella tasolla. Esimerkiksi edellä mainituista kaupungeista Kuopio on pystynyt pitämään runkopelaajiaan joukkueessa jo useamman kauden, mikä näkyy pelillisesti: pelin taso tämän kauden alussa on huikeasti kovempi kuin vaikkapa pari kautta sitten. Vaikka tuloksellisesti mitään jättipottia seuralle ei ole vielä tullut, kanssapelaajien kehitystä on ollut ilo seurata ja asioita tehdään kokonaisuuden kannalta hyvin, kun pelaajat haluavat joukkueessa olla. Maalaisjärjen mukaan, mitä suurempi kotimaisten laadukkaiden liigatasoisten pelaajien massa pystytään pitämään aktiivisena, sitä enemmän mahdollisuus erottuville valopilkuille kasvaa. Kun liigajoukkueissa pelaajien ja harjoitusten taso on sellainen, että nuori pelaaja joutuu haastamaan itseään päivästä toiseen, on vaikea olla kehittymättä. Ja moni kaksoisuraa havitteleva pelaaja on sillä tasolla, vaikka ulkomaan kentät eivät tähtäimessä olisikaan. Eikä opiskelu tietenkään ole ainoa asia, joka urheilu-uran aikana joutuu helposti paitsioon: parisuhde, perhe, työelämä ja/tai muut henkilökohtaisen elämän asiat pakottavat jatkuvasti tekemään valintoja. Naisurheilijoilla oma huolenaiheensa on biologia: jos haluaa pelata pitkään, opiskella, päästä kiinni työelämään ja perustaa perheen, ei jää muita vaihtoehtoja kuin hoitaa hommia samanaikaisesti. Näin ollen vaatimukset mielekkäälle toimintaympäristölle ovat moninaiset ja se eittämättä haastaa seuroja. Toisaalta se tarjoaa myös mahdollisuuksia: esimerkiksi pelaaja voi olla valmis tinkimään sopimuksessaan euromääristä, jos pakettiin on tarjota jotain muuta konkreettista, kuten mahdollisuus itselle tai puolisolle tehdä töitä.
Halusin kirjoittaa asiasta, koska rakastan lentopalloa, mutta rakastan myös opiskelua. Haluaisin, että ovet pysyvät avoinna urheilussa ja muussa elämässä mahdollisimman moneen suuntaan mahdollisimman monelle ja uskon sen olevan mahdollista. Suomalainen koulutusjärjestelmä oli vuonna 2020 maailman 13. paras, ja yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelijoiden yhteismäärä vuonna 2019 oli 295 924, kun vuonna 1990 vastaava määrä oli 110 600. Tämä on tietysti hieno asia suomalaiselle yhteiskunnalle, ja ymmärrettävästi moni haluaa tähän kehitykseen osalliseksi. Ja siinä ohella pelata lentopalloa, jos se on mahdollista.
Parhaiten asiat edistyvät, kun seurat, pelaajat ja valmentajat ovat yhdessä kiinnostuneita asioiden kehittämisestä. Lisäksi urheiluakatemioiden asiantuntijapalvelut ovat parhaimmillaan suurena apuna. Toki valmentajien rooli varsinkin nuorten pelaajien kasvattajina on suuri varsinkin valmennuskeskuksessa, jossa nuori opettelee mahdollisesti ensi kerran elämää ilman vanhempien jatkuvaa läsnäoloa. Silloin jokaisen ympärillä vaikuttavan aikuisen arvomaailmalla on merkitystä, ja lukioikäiselle urheilijalle on tärkeää luoda edellytykset kertoa rohkeasti, jos tarvitsee tukea koulussa urheilun ohella. Koulutusta arvostavassa ilmapiirissä nuori saa aidosti mahdollisuuden itse valita, haluaako hän suunnata paukut täysillä johonkin muuhun (eli tässä tapauksessa lentopalloon) vai haluaako hän rakentaa tulevaisuutta opiskelujenkin avulla. Etenkin lyhyellä tähtäimellä ajatus opiskelujen heivaamisesta voi tuntua vaikkapa ylioppilaaksi valmistuessa helpottavalta, ja jos pelaaminen sen mahdollistaa, on se kokeilemisen arvoista. Kannattaa kuitenkin kuunnella rehellisesti itseään ja keskustella asioista, jos ne mietityttävät. Ei ole yhtä oikeaa tapaa elää ja urheilla, joten omille tunteille, ajatuksille ja kokemuksille tulee antaa rohkeasti painoarvoa.
Kiitos, että luit tekstini. Kirjoitin sen kohta 23-vuotiaan ihmisen, naisen, lentopalloilijan ja yliopisto-opiskelijan näkökulmasta. Teksti perustuu omiin kokemuksiini ja käymiini keskusteluihin. Jos aihe herätti ajatuksia, kuulisin niistä mielelläni.
Lähteet:
KIHU, Ammattiurheilijoiden määrä tasaisessa kasvussa:
https://kihu.fi/arviointi-ja-seuranta/ammattiurheilijoiden-maara-tasaisessa-kasvussa/
Studentum.fi, TOP 6: Opiskelukaupungit Suomessa – minne hakijat suuntaavat ja miksi?:
https://www.studentum.fi/tietoa-hakijalle/top-6-opiskelijakaupungit-suomessa-15511
CEOWORLD Magazine, Ranked: World’s Best Countries For Education System, 2020:
https://ceoworld.biz/2020/05/10/ranked-worlds-best-countries-for-education-system-2020/
Tilastokeskus, Tutkintotavoitteisen koulutuksen opiskelijat koulutussektoreittain 2018 ja 2019:
https://www.stat.fi/til/opiskt/2019/opiskt_2019_2020-11-26_tau_001_fi.html
Tilastokeskus, Korkeakouluopiskelijat syyslukukaudella 1990: