Viime vuosina urheilutapahtumista etenkin jalkapallon MM-kisat ja talviolympialaiset ovat herättäneet urheilun osalta keskustelua ihmisoikeuksista, ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan on nostanut pinnalle urheilun roolin ja vastuun rauhassa, politiikassa ja maailmassa noin ylipäätään. Aika lavea on siis se kenttä, jolla (huippu-)urheilu operoi ja vaikuttaa: joku 10-vuotias lentopalloilijan alku takoo palloa treenien jälkeen autotallin seinään ja unelmoi pelaamisesta maailman huipulla, kun samalla lentopallon kansainvälinen lajiliitto ei oikein osaa päättää, kannattaako Venäjällä järjestää arvokisoja.
Etenkin huippu-urheilussa korostetaan, että urheilijoiden tulee optimoida kaikki urheilun ehdoilla, jos haluaa menestyä. Tämä on tietysti helposti käsitettävissä esimerkiksi harjoitteluolosuhteiden, loma- ja nukkumaanmenoaikojen sekä ravitsemusvalintojen osalta, mutta valitettavasti urheilu on ajautunut siihen pisteeseen, että huippu-urheilijat (kuten myös valmentajat ja yleisö) tekevät valintoja myös omien unelmien ja muun muassa ihmisoikeuksien välillä. Eikä noiden valintojen tekeminen teoriassa pitäisi olla kovin vaikeaa, mutta kysymys on se, onko huippu-urheilulla halua ja mahdollisuutta asemoida itsensä maailmassa niin, ettei kenenkään tarvitse pelätä tukevansa ihmisoikeuksien sortamista osallistuessaan arvokisoihin.
On ongelmallista, että urheilukuplan sisällä ei ainakaan riittävän varhaisessa vaiheessa välity tietoa urheilijoille siitä, millaisissa olosuhteissa he työskentelevät. Esimerkiksi arvokisojen poliittinen merkitys on kyllä varsin hyvin tiedossa niillä, jotka kisoja hakevat ja myöntävät. Sen sijaan yleisön ja urheilijoiden suuntaan epäkohtien noustessa esiin viestitään, että urheilua ja politiikkaa ei tule sekoittaa keskenään. Eettisten kysymysten pohtiminen ja ennakoiminen jää siis usein täysin urheilijan omalle vastuulle ja näin ollen myös eettisesti kestävien päätösten ja valintojen tekeminen.
Paljon tietysti onkin urheilijan vastuulla, eikä kukaan voi tehdä yksittäisen urheilijan päätöksiä ainakaan teoriassa tämän puolesta. Huippu-urheilun intensiivisessä ja eksklusiivisessa maailmassa piiri kuitenkin pienenee sitä mukaa, kun maailman huippua lähestytään ja samalla paine ympärillä kasvaa. Juuri siksi johtajien lausunnot urheilun ja politiikan asemasta toisiinsa nähden merkitsevät paljon. Asioiden muuttaminen vie paljon energiaa, ja yksittäisen urheilijan kohdalla se tarkoittaa yhä useammin valintoja omien arvojen puolustamisen ja urheilullisen menestyksen välillä.
Myös urheilu-uran ohella kouluttautumista pohditaan urheilun puolesta usein lähes pelkästään urheilullisen kehityksen optimoinnin näkökulmasta, vaikka nimenomaan sopiva koulutus tarjoaisi urheilijoille paremman ymmärryksen urheilun ja urheilijan roolista ja asemasta yhteiskunnassa sekä siihen liittyvistä ongelmista ja riskeistä. Edelleen, urheilullinen kehitys ja olosuhteiden optimointi niiden mukaan on keskeinen osa huippu-urheilua, mutta kestääkseen yhteiskunnan kehityksessä mukana on huippu-urheilun elinehto, että urheilijoiden tietoisuutta urheiluun liittyvistä yhteiskunnallisista kysymyksistä pystytään parantamaan.
Yhteiskunnallisesta asemasta ja politiikasta esimerkkinä Suomessa on esimerkiksi se, että meillä huippu-urheilijoiden apurahat myöntää opetus- ja kulttuuriministeriö. Lisäksi huippu-urheilun rahoitus on tällä hetkellä riippuvaista siitä, saako Veikkaus rahapelituottoja – eli siis siitä, kuinka paljon peliriippuvaiset pelaavat. Askel etenkin rahapeliongelmien ehkäisyn kannalta kestävämpään rahoitukseen on tehty valtiosihteereistä koostuvan hankeryhmän ja parlamentaarisen seurantaryhmän rahoitusmallin esityksessä, jossa esitetään kulttuurin, tieteen, taiteen ja urheilun rahoituksen irrottamisesta rahapelituotoista. Esitys on tarkoitus viedä eduskuntaan syksyllä 2022 ja uuden rahoitusmallin mukaisen toiminnan on tarkoitus käynnistyä 1. tammikuuta 2024 alkaen.
Vaikka edellä mainittu esitys kestää eettistä tarkastelua paremmin kuin huippu-urheilun rahoittaminen peliriippuvaisten rahoilla, herättää Veikkaus-varoista irrottautuminen osaltaan uusia kysymyksiä huippu-urheilulle, sillä huippu-urheilun merkitystä ei ole yhtä suoraviivaista perustella valtion budjetista rahoitettavaksi kuin esimerkiksi liikunnan. Toisaalta juuri nyt on monestakin syystä otollinen aika kääriä hihat ja pohtia, miten huippu-urheilu pystyy perustelemaan olemassaolonsa ja merkityksensä yhteiskunnassa niin, että se nähdään uskottavana myös tieteen, taiteen ja muun kulttuurin rinnalla. Tämä ajaa huippu-urheilun siinä mielessä epämukavuusalueelle, että yhteiskunnallinen merkitys tulisi perustua muuhunkin kuin mitaleihin ja menestykseen, joita kuitenkin osin ymmärrettävästi korostetaan, kun puhutaan huippu-urheilusta ja sen tilanteesta. Enkä nosta tätä esiin siksi, että mielestäni huippu-urheilun tulisi olla valtion kustantamaa, vaan esimerkkinä siitä, ettei huippu-urheilu Suomessakaan ole irrallaan politiikasta.
Tästä kysymyksestä urheilijoiden tulisi olla kiinnostuneita ja tuoda oma äänensä ja panoksensa esiin sen ratkaisemiseksi. Kun huippu-urheilun merkitystä yhteiskunnalle perustellaan muun muassa esikuvien ja esimerkin vaikutuksella, tulisi huippu-urheilun osoittaa, että nämä esikuvat todella ovat esikuvia myös urheilutuloksia laajemmin tarkasteltuna. Tähän taas liittyy kysymys siitä, että jos perustellaan huippu-urheilun yhteiskunnallinen merkitys esikuvilla, onko todella varmistettu, että urheilijat tietävät vastuunsa ja heidät on valmennettu siihen. Jos urheilijoilla ei näitä valmiuksia ole, kenellä on oikeus laittaa urheilijoiden vastuulle urheilullisen menestyksen ohella myös huippu-urheilun esikuvallisuus ja esimerkillisyys? Tässä mielessä urheilumenestys on toki huippu-urheilun merkitykselle suoraviivaisempi mittari, koska se ei varsinaisesti haasta urheilijoita tai urheilutoimijoita paljastamaan omia näkemyksiään yhteiskunnallisesti merkittävistä aiheista.
Olen itsekin reissannut Venäjälle ja Valko-Venäjälle useampaankin otteeseen urheilun perässä leireilemään tai pelaamaan. Viimeisin pelireissu Venäjälle ulottuu vuoteen 2018 Mestarien liigan lohkovaiheeseen, enkä tuolloin 19-vuotiaana osannut nähdä kokonaiskuvaa vaan kuljin kohti omia unelmia ja olin pelkästään innoissaan, ylpeä ja onnellinen siitä, että pääsen pelaamaan maailman parhaita pelaajia vastaan. Ja isossa kuvassa juuri tuota ajatusmaailmaa joku on valmis hyödyntämään häikäilemättä poliittisten tavoitteiden edistämiseksi.
Tosiaan, ei se 19-vuotias urheilija pahuuttaan kulje laput silmillä ja lähde Venäjälle pelaamaan, mutta urheilun uskottavuuden kannalta on tärkeää alkaa tarkastelemaan toimintaa ja vastuunkantoa kriittisesti ja lähteä tekemään tarpeellisia muutoksia. Tähän aiheeseen liittyviä hyviä näkemyksiä on luettavissa muun muassa Olympiakomitean koonnista vuodelta 2018, joka sisältää siis viiteryhmäkeskustelujen yhteenvedot liittyen huippu-urheilun yhteiskunnalliseen perusteluun.
Urheilukenttä tarvitsee kehittyäkseen keskustelua, jossa huippu-urheilun yhteiskunnallista merkitystä perusteltaessa muistetaan nostaa esille myös huippu-urheilun yhteiskunnallinen vastuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti