Liikkumattomuuskeskustelun ohella myös ammattiurheilu tarvitsee puolustajansa. Kuten hallitustunnustelijan kysymyspatteristokin osoittaa, päättäjien agendalla liikunta tulee ennen urheilua. Kohonneet harrastuskustannukset, huoli nuorten syrjäytymisestä ja suomalaisten liikkumattomuus ovat esimerkkejä ongelmista, joiden ratkaisu vaatii liikuntapoliittisia tekoja. Näihin liikuntapoliittisiin kysymyksiin peilattuna huoli ammatti- ja huippu-urheilijoiden asemasta yhteiskunnassa voi näyttäytyä vähemmän tärkeänä, sillä koskettaahan ammatti- ja huippu-urheilu arkipäivässä varsin pientä osaa väestöstä verrattaessa liikuntaan ja harrastamiseen. On siis odotettua, että liikunnan ja harrastusten edellytysten parantaminen priorisoidaan ammattimaiseen ja tavoitteelliseen urheiluun liittyvien toimenpiteiden edelle. Liikuntapolitiikan ohella tarvitaan kuitenkin myös urheilupolitiikkaa, eikä näiden tulisi sulkea toisiaan pois.
Usein liikunta ja urheilu niputetaan jotakuinkin samaan lokeroon yhteiskunnassa. Vaikka liikunta ja urheilu ovatkin läheistä sukua keskenään, tarkoittavat ne kuitenkin monelta osin hyvin erilaisia asioita. Kun rajataan urheilu vielä ammatti- ja huippu-urheiluun, ollaan jo aika kaukana pelkästä liikkumisen ilosta ja terveyden kannalta välttämättömästä liikunnallisuudesta. Liikuntaa ja urheilua ei kuitenkaan tarvitse asettaa vastakkain, sillä molempiin liittyviä olosuhteita edistämällä rakennetaan sekä liikunnallisempaa että urheilullisempaa yhteiskuntaa.
Ammattiurheilun olosuhteiden parantamisen pitkän tähtäimen tavoitteena on se, että urheilu tarjoaa potentiaalisen urapolun muiden ammattien joukossa; sattumankaupan sijaan ammattimaisen urheilun pariin kannattaisi ja voisi järjestelmällisesti kannustaa ja tähdätä. Urheilijan urapolkuun taas liittyy hyvinkin paljon harrastusten kasvavat kustannukset: mitä kalliimmaksi harrastaminen käy jo lapsena, sitä pienemmän ryhmän potentiaaliseksi urapoluksi käy myös urheilu. Kun pidetään huolta siitä, että erilaisista lähtökohdista tulevat lapset ja nuoret saavat ja voivat harrastaa, huolehditaan samalla myös siitä, ettei ammattiurheilijoiden toimintaympäristön kehittäminen tarkoita pelkästään paremmista asemista ponnistaneiden toimintaympäristön kehittämistä.
Ammatti- ja huippu-urheiluun liittyy liikuntaa ja harrastamista kovempia arvoja. Onhan huippu-urheilussa kyse ihmiskehon ja -mielen rajojen löytämisestä, mikä asettaa sille omanlaisiaan tunnuspiirteitä. Kurinalaisuudesta, kunnianhimosta ja kilpailullisuudesta huolimatta on kuitenkin tärkeää, että urheilussakin huolehditaan siitä, että hädän hetkellä urheilijalla on tukiverkko ottamassa vastaan.
Lähihistoriassa tämän turvaverkon puutteellisuus korostui koronan myötä. Kun määräaikaisilla sopimuksilla urheilevat urheilijat sai lomauttaa, ei urheilijan ollut mahdollista tukeutua ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan, kun taas esimerkiksi valmentajilla tilanne oli toisenlainen. Tällä hetkellä urheilijat eivät siis ole oikeutettuja ansiosidonnaiseen, minkä lisäksi urheilijan jäädessä työttömäksi toisesta ammatista saattaa taloudellisesti kannattamaton ammattimainen urheilu evätä oikeuden työttömyystukeen. Ammattiurheilijat eivät ole tällä hetkellä oikeutettuja myöskään aikuiskoulutustukeen, mikä osaltaan hankaloittaa esimerkiksi siirtymää urheilu-uralta toiseen ammattiin. Nämä puutteet sosiaaliturvassa kuvaavat osaltaan varsin hyvin ammattiurheilijan asemaa yhteiskunnassa.
Näiden realiteettien valossa urheilu-uralle tähtääminen vaatii varsin kovaa riskinottoa. Lienee olemassa myös mielikuvia siitä, että ammattiurheilu olisi yleisellä tasolla taloudellisesti hyvinkin kannattavaa ja että siksi urheilijoiden sosiaaliturvan parantaminen ei varsinaisesti tarkoita heikommasta huolehtimista. Iso osa ammattimaisesti harjoittelevista ja kilpailevista suomalaisista urheilijoista kuitenkin kituuttaa joko köyhyysrajalla tai nollatuloilla, ja osa peräti maksaa ammattimaisesta urheilusta. Miljoonasopimus ei ole suomalaiselle ammattiurheilijalle sääntö vaan poikkeus.
Yhteiskunnalliseen asemaan liittyvät epäkohdat vaikuttavat urheilun kannattavuuteen ja houkuttelevuuteen ammattina. Urheilijoiden ammatinharjoittamisen edellytyksiä parannettaessa ei siis ole kyse jalustalle nostamisesta vaan samalle viivalle asettamisesta. Urheiluspesifien toimenpiteiden ohella ammattiurheilu tarvitsee kuitenkin myös liikuntaa ja harrastamista, eikä tätä sovi unohtaa. Urheilumyönteisen yhteiskunnan edellytyksenä on liikunnallinen yhteiskunta, ja liikunnan ohella voi puhua ammattiurheilun puolesta – ja päinvastoin. Molemmat tarvitsevat ja ansaitsevat kaiken saamansa tuen ja huomion.